Silmätysten.
Viikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari
makuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari
tiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa
ensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa
kunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä
jälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli
häntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa
hohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja
pudistaen kutriansa lausui itserakkaasti:
-- Mitäs, hallitsija, kylläpä me koetimme tehdä parastamme sinun armosi
edestä!
Ivan katsahti ylös ja naurahti.
-- Emme säästäneet itseämme, -- Basmanov jatkoi liehakoiden: siis
sinäkin, hallitsija, älä palkintoa palvelijaltasi pidätä!
-- Mitä sinä tahtoisit, Fedja? -- Ivan kysyi mitä herttaisimmalla
muodolla.
-- Tee minut armostasi edes rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua
soimaisi.
Ivan katsoi häneen tarkasti.
-- Mutta miten palkitsen minä Serebrjanin? -- hän kysyi äkkiään.
-- Sinun maanpakolaisesiko? -- Basmanov sanoi peittäen hämmästyksensä
tavallisella hävyttömyydellänsä, -- millä sitten, jos ei hirsipuulla?
Karkasihan hän vankihuoneesta, ja olipa vähällä pilata minun työni
rosvoineen. Jos hän ei olisi häirinnyt Tatareja, olisimme me heidät
kaikki saattaneet satimeen kuni peltopyyt.
-- Niinkö todellakin? Mutta minä luulen, että Tatarit olisivat sinut
sitoneet, kuten kerran ennenkin, muistathan? Ei se olisi ollut sulle
outoa, vaan kylläkin entisestään tunnettua!
-- Tunnettua on sinun tähtesi kärsiä, -- Basmanov jatkoi röyhkeästi: --
mutta outoa on kuulla sinulta kiitosta. Eipä Godunov, eikä Maljuta,
eikä Vjasemski palvele sinua niinkuin minä, vaan et sinä heiltä
palkintoja säästä.
-- Niin tosiaankin, eivät niinkuin sinä. Miten he voisivat tanssia
sinua vastapäätä!
-- Armollinen hallitsija, -- Basmanov vastasi kärsimättömästi, -- koska
olen sinulle vastenmielinen, niin laske minut pois aivan!
Basmanov toivoi, että Iivana pidättäisi hänet: mutta hänen poissaolonsa
slobodasta, sen sijaan että se olisi kiihoittanut Iivanan rakkautta
häneen, laimensi sen vielä enemmän; hän oli tottunut olemaan ilman
Basmanovia, ja muut lemmikit, erittäin Maljuta, jota Basmanovin ylpeys
oli loukannut, hyväksensä käyttivät tuon ajan, kääntääkseen Iivanan
sydämen pois hänestä.
Basmanov pettyi toivossaan. Hänen harminsa näkyi huvittavan tsaaria.
-- Olkoon niin, -- hän sanoi, tekeytyen surulliseksi, -- vaikka minun
on kyllä vaikea ilman sinua, minä orpo raukka, ja valtakunnan asiatkin
luultavasti hämmentyvät, mutta mitäpä tehdä, koetan jollain lailla
tulla toimeen heikolla ymmärrykselläni. Mene, Fedja, minne haluat! En
minä sinua väkisin pidätä.
Basmanov ei enää voinut hillitä vihaansa; hemmoteltuna entisistä
suhteistansa Iivanaan, antoi hän harmillensa täyden vallan.
-- Kiitos sinulle, hallitsija, -- hän sanoi, -- kiitos
kestitsemisestäsi! Kiitos, että ajat pois palvelijas, ikäänkuin
kelvottoman koiran! Kyllä, -- hän jatkoi varomattomasti, -- kyllä
kerskaan Venäjällä sinun hyvyydestäsi. Palvelkoot muut sinua, niinkuin
palveli Feodora. Monella synnillä saastutin sieluani sinua
palvellessani, yhdellä vain en saastuttanut -- loihtimisella!
Iivana Vasiljevitsh yhä vain hymyili, mutta viimeiset sanat kuullessaan
hänen katseensa muuttui.
-- Loihtimisella? -- kysyi hän kummastuksella, joka oli vähällä muuttua
vihastumiseksi -- kuka täällä sitten loihtii?
-- Vaikkapa sinun Vjasemskisi! -- Basmanov vastasi, eikä luonut
silmiään alas tsaarin katseesta. -- Ja, -- hän jatkoi huolimatta
Iivanan julmasta ulkomuodosta, -- sinä yksin et tiedä sitä, että kun
hän on Moskovassa. niin hän öillä ajaa metsään, myllyn luo loihtimaan;
mutta miksi hän loihtisi, jos ei hävittääkseen sinua, armollinen.
-- Ja mistä sinä sen tiedät? -- tsaari kysyi, luoden terävän katseen
Basmanoviin.
Tällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.
-- Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän
sanoi kiireesti, -- jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo
ilmoittanut sen sinun armollesi.
Tsaari mietti.
-- Mene -- hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, -- minä otan selvän
siitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.
Basmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin
luulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan,
mutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.
Kohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui
nojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen
maalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista
ilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa
valtakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin,
varustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko
vielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?
-- Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov -- hovimestari vastasi, --
kumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla
kirkkaitten silmiesi eteen.
-- Morosov? -- Iivana sanoi: -- eikö hän palanut tulipalossa?
Sitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet
maanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!
Hovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina
Andrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui
polvilleen hänen eteensä.
Kaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä
niissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin
vaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja
rypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä
itsepintaisuutta.
Vastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.
Iivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin
katseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä
vihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti
Iivanan katse ystävälliseltä.
-- Drushina Andrejevitsh, -- sanoi hän mahtavasti, mutta
ystävällisesti; -- minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet
yksinkertaisessa puvussa?
-- Hallitsija, -- vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: -- ei sovi
pukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat
ja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, -- jatkoi hän lujalla äänellä,
-- rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka
Vjasemskista, joka minua on loukannut.
-- Nouse, -- tsaari sanoi, -- ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku
minun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän
vaikka minua lähin mies.
-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi nousematta -- lähetä kutsumaan
Afonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!
-- Niin, -- tsaari sanoi, vähän mietittyään, -- pyyntösi on oikea.
Vastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta
te, -- hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta
olivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan,
asettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin
hyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin
slobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen
lähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin
ennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa
juominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään
mielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja
yhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei
bojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen
syynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen.
Ainoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä
näyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta
tiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti
Morosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.
Kohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän
oli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet
olivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan
tulisissa, levottomissa silmissänsä.
-- Tule tänne, Afonja, -- tsaari sanoi. -- Tule sinäkin, Drushina.
Puhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.
Drushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla,
mutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin
kaikki seikat hyökkäyksestä.
-- Niinkö asia oli? -- tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.
-- Niin! -- Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka
tiesi kaikki jo entiseltään.
Iivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.
-- Miten sinä rohkenit sen tehdä? -- hän kysyi, luoden Vjasemskiin
ankaran katseen: -- sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.
-- Sinä tiedät, hallitsija, -- Vjasemski vastasi yhä enemmin
hämmästyneenä, -- ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä
bojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun
lupasi?
-- Minun lupani? -- tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. --
Milloin minä sen lupasin?
Nyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana
Vasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle
juomingeissa, -- nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään
olevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä,
jonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin,
että hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä
suojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli
vaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei
vielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen
näyttivät hänestä sopivilta.
-- Hallitsija, -- hän sanoi, minä olen syyllinen, sinä et käskenyt
minua viemään bojaritarta. Kas täten oli asia. Sinä lähetit minut
Moskovaan, päästämään bojari Morosovin paosta, mutta hän, kuten tiedät,
vihaa minua siitä, että minä jo ennen hänen häitänsä tutustuin hänen
vaimonsa kanssa. Kun tulin hänen luoksensa, päätti hän yhdessä Nikita
Serebrjanin kanssa tappaa minut. Päivällisten jälkeen hyökkäsi hän
orjineen meidän päällemme petollisella tavalla; me vaan puollustimme
itseämme, mutta bojaritar Morosov, tuntien miehensä vihan, pelkäsi
jäädä miehensä luo, ja pyysi minua viemään hänet mukaani. Hän lähti
vapaasta tahdostansa miehensä luota pois; mutta koska minä kävin
haavoistani tunnottomaksi, niin en tiedä, minne hän joutui. Luultavasti
bojari löysi hänet ja pitää häntä jossain suljettuna, tai ehkä on jo
ottanut häneltä hengen. Ei hänellä, -- Vjasemski jatkoi, luoden
mustasukkaisen katseen Morosoviin, -- ei hänellä ole syytä minusta
valittaa. Minä itse, herrani, rukoilen ja valitan sinun armollesi
Morosovista, sillä hän omassa talossansa hyökkäsi minun päälleni Nikita
Serebrjanin kanssa!
Tsaari ei odottanut sellaista käännettä. Vjasemskin valhe oli
silminnähtävä, mutta Iivanan aikomus ei ollut sitä paljastaa. Morosov
nyt vasta katsoi viholliseensa.
-- Sinä valhettelet, kirottu koira! -- hän sanoi, ylenkatseellisesti
silmäillen häntä päästä jalkoihin: -- joka ainoa sanasi on törkeä
valhe; mutta minä olen totuudessani valmis suutelemaan ristiä.
Hallitsija! käske hänen, kirotun, antamaan minulle jälleen vaimoni,
jonka kanssa olen kristillisen lain mukaan vihitty!
Iivana katsoi Vjasemskiin.
-- Mitä sanot tähän? hän kysyi, säilyttäen tuomarin kylmäverisyyden.
-- Olen jo sanonut sinulle, hallitsijani, että vein bojarittaren hänen
omasta pyynnöstään; mutta kun tiellä vereni vuosi haavoistani, löysivät
palvelijani minut metsässä tunnottomana. Minun lähelläni ei ollut
hevosta, eikä bojaritarta; he veivät minut myllyyn tietäjän luo, hän
luki vereni seisahtumaan. Sen enempää en tiedä.
Vjasemski ei aavistanutkaan, että hän, muistuttamalla myllystä, lisäsi
Iivanassa alkavaa epäluuloa ja antoi Basmanovin kanteelle vahvistusta;
mutta Iivana ei vähääkään osoittanut antavansa arvoa tuolle asialle,
vaan pani sen mieleensä sopivassa tilaisuudessa sitä hyväksi
käyttääkseen; siihen saakka kätki hän ajatuksensa välinpitämättömyyden
varjon alle.
-- Kuulitko? -- hän sanoi Vjasemskille: -- bojari Drushina on valmis
sanainsa vakuudeksi suutelemaan ristiä! Miten sinä puhdistat itsesi
hänelle?
-- Bojarilla on vapaus puhua, -- vastasi Vjasemski, päättäen puollustaa
itseään loppuun asti, tulkoonpa mitä tahansa: -- hänellä on vapaus
väärin syyttää minua, mutta minä syytän häntä haavoistani ja olen
valmis totuuden puolesta suutelemaan ristiä.
Kokouksessa kuului jupinaa. Kaikki opritshnikit tiesivät, miten hyökkäys
tapahtui, ja vaikka kyllä olivatkin tottuneita konnantöihin, ei
kuitenkaan kukaan heistä olisi rohjennut tehdä väärää valaa.
Itse Iivana hämmästyi Vjasemskin hävyttömyyttä; mutta hän heti huomasi
voivansa sen kautta hävittää vihatun Morosovin ja kuitenkin samassa
säilyttää ankaran, oikeutta harrastavan tuomarin muodon.
-- Veljet! -- hän sanoi, kääntyen kokoontuneihin: -- otan teidät
todistajikseni, että minä tahdoin tietää totuuden. Ei minun tapani ole
tuomita, puollustusta kuuntelematta. Mutta samassa asiassa eivät
molemmat puolueet voi suudella ristiä. Silloin toinen vastustajista
tekee väärän valan. Mutta minä, niinkuin hyvä paimen, suojelen
lampaitani, en salli kenenkään hukuttaa sieluansa. Tulkoon Morosov ja
Vjasemski tuomituksi Jumalan tuomiolla. Tästä päivästä kymmenen päivän
perästä määrään minä heille kentän, täällä slobodassa, punaisella
torilla. Tulkoot esiin palvelijoineen ja varamiehineen. Kenelle Jumala
antaa voiton, hän on puhdas myös minun edessäni; mutta se, joka ei
kestä tappelussa, vaikka hän jäisikin eloon, hän saa kuoleman mestaajan
kädestä!
Iivanan päätös teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin. Monen ajatuksen
mukaan oli se Morosoville sama kuin kuolemantuomio. Ei ollut
mahdollista ajatellakaan, että vanha bojari voisi vastustaa nuorta ja
voimakasta Vjasemskia. Kaikki odottivat hänen kieltäytyvän
kaksintaistelusta tahi vähintäin pyytävän luvan asettaa palkatun
taistelijan sijaansa. Mutta Morosov kumarsi tsaarille ja sanoi
tyynesti:
-- Hallitsija, olkoon tahtosi! -- Olen vanha ja kivulloinen; en ole
pitkiin aikoihin pukeutunut haarniskaan; mutta Jumalan tuomiossa oi
voima voita vaan oikeus; luotan Herran apuun, eikä hän minua hylkää
oikeassa asiassani. -- Hän näyttää sinun armosi ja kaikkein ihmisten
edessä viholliseni vääryyden.
Kuullen tsaarin päätöksen, oli Vjasemski jo iloitsemaisillaan, ja hänen
silmänsä säihkyivät toivosta; mutta Morosovin järkähtämättömyys saattoi
hänet hämille. Hän muisti, että, yleisen käsityksen mukaan, Jumala
ratkaisevassa kaksintaistelussa välttämättömästi antaa voiton oikeuden
puolelle, ja hän epäili menestyksestänsä.
Kuitenkin, hilliten hetkisen levottomuuttaan, kumarsi hänkin tsaarille
ja lausui:
-- Olkoon sinun tahtosi, hallitsija!
-- Menkää -- Iivana lausui, -- etsikää itsellenne varamiehet, mutta
kymmenen päivän kuluttua, auringon noustessa, olkaa molemmat punaisella
torilla, ja voi sitä, joka ei kestä tappelua.
Heittäen molempiin syvän, selittämättömän katseen, nousi tsaari
istuimeltaan ja poistui sisähuoneisiin, mutta Morosov lähti ulos
salista, arvokkaana, tuttaviensa seuraamana, eikä kunnioittanut häntä
ympäröiviä opritshnikkejä edes silmäykselläkään.