Basmanov.
Basmanovin miehet ja rosvot ympäröivät Serebrjania.
Tatarit olivat perinpohjin lyödyt, monet joutuivat vängiksi,
loput pakenivat. Maksimille kaivettiin hauta, ja hän haudattiin
kunniallisesti. Sillä välin Basmanov oli käskenyt levittää telttansa
rannalle, ja hänen hovimestarinsa, eräs joukon alapäälliköitä, esitti
Serebrjanille, että herransa pyytää saada kunnian nauttia illallista
ruhtinaan kanssa.
Viruen silkkisillä tyynyillä, Basmanov jo kammattuna ja hajuvesillä
valettuna katseli kuvastimeen, jota hänen edessään piti nuori
palvelija, seisoen polvillaan. Basmanovin muoto osotti kummallista
oveluuden, pöyhkeyden, hemmoitellun turmeluksen ja huolettoman
rohkeuden sekoitusta, ja tämän kaiken seasta pilkisti esiin tuo
nurjamielisyys, joka ei koskaan jättänyt opritshnikkia maallikon
lähellä. Arvellen, että Serebrjanin piti halveksia häntä, hän, vieläpä
täyttäessään vieraanvaraisuuden vaatimuksia, tuumi ennakolta, miten
kostaisi vieraalleen, jos tämä jollain lailla ilmaisee halveksimisensa.
Serebrjanin astuessa sisään hän tervehti ainoastaan päännyökkäyksellä,
vaan ei liikkunut paikaltaan.
-- Oletko haavoitettu, Feodor Aleksejitsh? -- Serebrjani kysyi
hyväntahtoisesti.
-- En, en ole haavoitettu, -- Basmanov sanoi, ottaen nämät sanat
solvaukseksi ja päätti vastata siihen hävyttömästi: -- ei, en ole
haavoitettu, vaan uuvuin hiukan, kasvotkin tahtoivat vähän siellä
ahavoitua. Mitäs luulet, ruhtinas, -- hän lisäsi yhä katsellen
kuvastimeen ja suoristellen helmisiä korvarenkaitaan: -- kuinka pian
ahavoituminen menee?
Serebrjani ei tiennyt, mitä vastaisi,
-- Sääli, -- Basmanov jatkoi: -- ettemme tänään kerkiä saunaan; minun
kartanooni on noin kolmekymmentä virstaa, vaan huomenna, ruhtinas,
pyydän suosiollisesti, kestitsen sinua paremmin kuin tänään, saat nähdä
minun tanssileikkini: kaikki tytöt pääsevät, vaan pojat --
kahtakymmentä vanhemmat...
Puhuessaan Basmanov soristi kovasti kieltään.
-- Kiitos, bojari, minä riennän slobodaan, -- Serebrjani vastasi
kuivasti.
-- Slobodaan? Etkö sinä karannut vankilasta?
-- En karannut, Feodor Aleksejisth, minut vietiin väkisin. Annettuani
sanani tsaarille, en itse olisi lähtenyt, ja nyt antaudunkin hänen
tahdolleen.
-- Sinua näyttää haluttavan hirsipuuhun? Haluavalle toivonsa,
pelastetulle paratiisi![25] Vaan minä en tiedä palaanko minä?
-- Kuinka niin, Feodor Aleksejitsh?
-- No niin! -- Basmanov virkkoi, ollen suuttuvinaan tai ehkä haluten
vaan herättää Serebrjanissa luottamusta -- palvelet tsaaria kaikella
rehellisyydellä, annatpa vielä sydämmesi ja kaiken itsesi, vaan hän,
huomaapas, asettaa sinua vastaan erään Godunovin!
-- Näyttää hän sinuakin suosivan.
-- Suosivan! Tähän asti ei ole tahtonut edes päälliköksi tehdä!
Näinköhän en olekaan hänen palvelijansa! Vaan Godunov ei palvele minun
tavallani. Tämä varoo itseään, ett'eivät maanomistajat hänestä ajattele
pahaa. "Kuuleppas, Boris, mene kidutushuoneesen, tutkimaan bojaria!"
Menen, hallitsija, kun hän ei vaan pettäisi minua: olen siihen toimeen
tottumaton; käske Grigor Lukjanitshia kanssani! -- "Kuule, Boris,
tuolla pöydän takana tuo bojari juo vähän, vie hänelle viiniä, --
ymmärrätkö?" -- Kyllä, hallitsija, vaan hän epäilee minua: ehkä
mieluummin Fedjka Basmanovin lähettäisit! -- Ja Fedjka ei vastustele;
minne lähetetään, sinne meneekin. Vaikka tsaarin katse osottaisi omaa
veljeäni -- niin veisin kysymättä myrkkymaljan. Muistatko, kuinka toin
pöydässä istuissamme maljan Iivana Vasiljitshilta? Luulinpa tosiaan sen
olevan myrkkymaljan!
Serebrjani naurahti.
-- Vaan mistä hän, -- Basmanov, yhä tullen hurjemmaksi: -- mistä hän
löytäisi sievemmän palvelijan? Oletko nähnyt tällaisia kulmakarvoja,
kuin minun? Eivätkö ne ole hienot kuin sopulin karva? Ja tukka sitten!
Koettele näitä, ruhtinas, eikö ole kuin silkkiä!
Inho kuvastui Serebrjanin kasvoilta. Basmanov huomasi sen ja jatkoi
ikäänkuin haluten kiusoittaa vierastaan:
-- Ja käteni sitten, katsoppas, ruhtinas, eivätkö ole kuin tytön?
Tänään vaan hiukan känsistyivät. Sellainen on luontoni: missään en
säästä itseäni!
-- Tosiaankaan et säästä, -- Serebrjani lausui, voimatta pidättää
kiukkuansa, jos kaikki, mitä sinusta puhutaan, on totta.
-- Mitä minusta puhutaan? -- Basmanov keskeytti, viekkaasti räpytellen
silmiään.
-- Olisihan siinäkin jo tarpeeksi, mitä itse kerroit; muuten sanotaan
sinusta, että sinä tsaarin edessä, Herra varjelkoon, aivan kuin tyttö
tanssit hameissa!
Puna lensi Basmanovin kasvoille, mutta hän otti tavallisen
häpeemättömyytensä avukseen.
-- No mitä sitten, -- hän sanoi, ottaen huolettoman katseen, -- jospa
todella tanssinkin?
-- Niin silloin hyvästi, -- Serebrjani lausui: -- en halua kanssasi
syödä illallista enkä katsella sinua!
-- Aha! -- Basmanov huudahti, ja teeskennelty huolettomuutensa katosi,
ja silmänsä säkenöivät, jopa hän unohti sorisuttaa kieltänsäkin: --
aha! lausui viimein! Minä tiedän, mitä te kaikki ajattelette minusta!
Vaan minä, huomaatko, syljen teille kaikille!
Serebrjanin kulmakarvat liikkuivat, ja kätensä laskeutui miekan
kahvaan, vaan muistaessaan, kenen kanssa puhui, ainoastaan kohautti
hartioitaan.
-- Miksi tartuit miekkaasi? -- Basmanov jatkoi. -- Et sillä minua
peljätä. Kuin minäkin otan miekkani, niin saamme nähdä, kenen pystyy!
-- Hyvästi! -- Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua,
mennäkseen pois.
-- Kuule -- Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: -- jos
joku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi
häntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti
hakkasit tatareja.
-- Niin sinäkin, -- Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen
ulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli -- et sinä minua
huonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin
mikäkin akka!
Basmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.
-- No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan,
niinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.
-- Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa,
niin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se
on kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi,
niinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa
sitten kristittynä Moskovaan.
-- No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö
kanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä
kaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun
luota.[26] Toisinaan harmistun minäkin itseeni!
Serebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen
parempaan suuntaan.
-- Siis ei ole totta, -- kiirehti hän kysymään, -- että sinä hameissa
olet tanssinut?
-- Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani
ylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä?
Onhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en
ainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko
ja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan!
Jospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin
muutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!
-- Mieluummin menisin mestauslavalle -- Serebrjani sanoi.
-- Noh, vai niin? -- Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän
katseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh,
minulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä
kutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?[27] Ja mikä hyöty on minulle
siitä! Hänelle vaan kaikki -- minulle ei mitään! Katsos, joku aika
sitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset
osottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: "Kas tuossa menee tsaarin
Feodora!" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo
pötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun -- niin ja niin; älä salli,
sanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui
minua Feodoraksi. "Kuka kutsui?" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut
sinua vaivaamaan, -- itse olisin hänet repinyt palasiksi. "No, ota, hän
sanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi". --
Miksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen
huonompi kuin hän? -- "Miten minä sinua sitten palkitsen?" Tee minut
rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! -- "Ei,
hän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun
huvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle
kunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin
otettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen
talouteeni!" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova
jätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja
rukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä.
Ei aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin
iloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me
heitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan
olinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?
-- Mitä sitten?
-- No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken
ensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun
toinen kuolee, sidomme toisen.
Serebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.
-- Ei, -- hän sanoi, -- sidotuita en ammu.
-- No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa
kaataa...
-- Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos,
ei ole Aleksandrovan sloboda!
-- Et salli, -- Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat,
mutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan
kanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: -- Oi,
ruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä
uskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki,
mitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta
slobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai
Maljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi
silmässäni! Kuules, ruhtinas, -- hän jatkoi liehakoiden, -- tiedätkö
mitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle
armahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee
sinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata
jotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista
muista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä.
Minä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi
on, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua,
ja sinä saat kiittää minua.
Kummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous
ja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät
Nikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki
pilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen
esityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti
Serebrjanissa entisen inhon.
-- No, -- Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: --
Pannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota
minuun?
-- Feodor Aleksejitsh, -- Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa
kiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, --
Feodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se ... kuinka
sanoisin? sehän on...
- Mitä? -- Basmanov kysyi.
-- Sehän on saastanen teko! -- Serebrjani lausui ja ajatteli,
heikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.
-- Saastainen teko! -- Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien
sen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä
puhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?
-- Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! --
Serebrjani lausui. -- Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän
läsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan
kenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor
Aleksejitsh!
Myrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.
-- Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?
-- En, -- Serebrjani vastasi.
Basmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja
alkoi hoiperrella puolelta toiselle.
-- Oh, mua orporaukkaa! -- hän puheli ähkien, ikäänkuin itkisi: -- orpo
olen raukka, kurja! Aina niistä saakka, kun tsaari ei enää rakasta
minua, jokainen vaan etsii tilaisuutta loukatakseen minua! Ei kukaan
hemmottele, ei kukaan hyvälle, kaikki vaan minua sylkevät! Oi, ilotonta
elämääni! -- Ikävää olet sinä, koiran elämä! Vedän vyöni poikkipuuhun
ja pujotan onnettoman pääni silmukkaan!
Serebrjani katseli ihmeissään Basmanovia, joka kirkui ja melusi kuin
akat hautajaisissa ja joskus, salaa vaan, heitti kulmainsa alta
hävyttömän katseen ruhtinaaseen, ikäänkuin haluten nähdä hänessä
liikkuvat tunteet.
-- Hyi! -- Serebrjani vihdoin äännähti, ja aikoi lähteä, mutta Basmanov
taas tarttui häneen viitan liepeestä.
-- Katsos! -- hän huudahti, -- laulajia!
Muutamia miehiä astui sisään, jotka luultavasti olivat ulkopuolella
odotelleet. He estivät Serebrjanin ulospääsyn.
-- Ah, veikkoset, -- Basmanov alkoi entisellä itkunsekaisella
äänellään, -- alottakaa laulu, mutta vähän valittavampi, alottakaa
sellainen, että sieluni ikävystyisi, pakahtuisi ja eriäisi ruumiista!
Laulajat alottivat pitkän, surullisen hautajaisvirren tapaisen laulun,
jonka kestäessä Basmanov yhäti väänteli itseään toiselta sivulta
toiselle ja puheli:
-- Hitaammin, synkemmin! -- Vielä raskaammin, veikkoset! Laulakaa
bojarianne hautaan! No niin! Hyvin! Mitä, eikö sielu lähde ruumiista?
Eikö sen hetki ole tullut vielä? Vai onko minut määrätty vielä
maailmassa nääntymään? Jos on määrätty, niin täytyy! Jos on määrätty
elämään, niin täytyy elää! Tanssilaulu! -- hän huudahti äkkiä, ilman
mitään väliaikaa, ja laulajat, tottuneina semmoisiin muutoksiin,
karjasivat tanssilaulua.
-- Vilkkaammin! -- Basmanov huusi, ja tarttuen kahteen hopeiseen
juoma-astiaan, alkoi kalistella niitä toisiaan vasten. -- Vilkkaammin,
haukkaseni! Vilkkaammin, hiiden penikat! Kyllä minä teitä, ryövärit!
Basmanovin koko muoto muuttui. Ei mitään naisen kaltaista ollut enää
näkyvissä hänen kasvoillaan. Serebrjani tunsi hänessä tuon saman
hurjanrohkean, joka hyökkäsi tiheimpään vihollisjoukkoon ja ajoi
edellään joukottain Tatareja.
-- No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.
Basmanov katsahti iloisesti häneen.
-- Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä
todenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua
pettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin
saat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!
Tuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljan
Basmanovin kädestä.
-- Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt
sellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä
ajattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja
sentähden: terveydeksesi!
Ja hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.
-- Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan
sinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä
Venäjällä!
Serebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen
ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai
sekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki
kulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut
eikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä
Basmanovin melua.
-- Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?
Kun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei
enää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla
tyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen
vaatetta hänen yllensä.
-- Ota takkisi, bojari, -- hän sanoi, -- ulkona alkaa tulla ilma
kosteaksi.
Laulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.
Serebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet
kokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen,
luullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi
kuulua vitkallista ulvomista.
-- Mitä se on? -- Basmanov kysyi vihaisesti.
-- Skuratovin haudalla ulvoo koira, -- ratsupalvelija vastasi,
katsottuaan ulos teltistä.
-- Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin
me iloitsemme vieraan kanssa.
Serebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.
-- Seis, Feodor Aleksejitsh, -- hän sanoi, nousten ylös, -- se on
Maksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle;
tarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!
-- Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!
-- Ei se ole minulle neulottu, -- Serebrjani lausui, tuntiessaan
hameen, jota Basmanov hänelle tunki, -- kanna sinä sitä edelleenkin.
Ja, vastausta odottamatta, hän sylki ja lähti ulos teltasta.
Jälkeensä sateli kirouksia, herjauksia ja vannomisia Basmanovilta,
mutta, kääntämättä niihin huomiota, hän lähestyi Maksimin hautaa, teki
siinä syvän kumarruksen veljelleen ja, Bujanin seuraamana, yhdistyi
rosvoihin, jotka Perstenin komennosta jo olivat asettuneet muutamien
leimuavien tulirovioiden ympärille.