Veljeys.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen
virstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.
-- Ruhtinas, -- Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen
luotaan, virkkoi hänelle, -- ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun
taistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa,
mutta minua haluttaisi pyytää sinua...
-- Mitä, Maksim Grigoritsh?
-- Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin,
omatuntoni...
-- Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!
-- Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin
slobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä.
Sietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut
valtasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen
isän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun
neitsyt Marian juhlana[24] tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä
ajasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän
joukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat
vieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi
onnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei
kidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä
vaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät
katsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat,
vaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään
kieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella.
Uskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli
iloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt,
ken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele
niinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin
parempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä
katselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov
tuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä
vietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo
tunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä
ihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani -- Maksim lisäsi, luoden silmänsä
alas, -- en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä
minä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää,
itsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!
-- Maksim Grigoritsh, -- Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti
hänen käteensä, -- ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!
-- Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun
kerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et
halveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan
kristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun
pyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että
meillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi;
tietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan
nyt...
-- Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet;
mikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on
kunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla
kentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla
olemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme
veljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!
Ja ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja
antoi sen Maksimille.
Samoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin,
jota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.
-- Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun
vielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana
Vasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.
Sitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit,
syleilivät toisiansa.
Maksim oli ihastuksissaan.
-- Nyt, -- hän iloisesti virkkoi, -- olet veljeni, Nikita Romanovitsh!
Mitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin
ystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin,
rakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun
ajatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole
niin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!
-- Maksim, -- Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna -- Jumala näkee,
että minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en
tahdo sinusta erota.
-- Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! --
Jos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme
yhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää
Venäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin
muuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!
Maksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttui
Serebrjanin käteen.
Läpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi
täristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä,
ja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin
sivutse.
-- Aika on -- Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa
ulos: -- kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua
erilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!
Rosvot hypähtivät ylös maasta.
-- Aika on, aika on! -- kajahteli joka taholta; -- ruhtinasta
totelkaamme!
Ja koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki,
joka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.
Silloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.
Suoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen
kummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä
likemmäksi leiriä.
-- Kas Persteniä! -- rosvot huudahtivat: -- ja meikäläiset! Hepäs ovat
sytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan
pakanoita vastaan.
Tuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen
muuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset
teltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.
Tatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä
rosvoja vastaan.
-- Heidän kimppuunsa pojat! -- Serebrjani karjasi -- syöskää he veteen,
ajakaa tuleen!
Ystävällinen huuto vastasi ruhtinaalle, rosvot hyökkäsivät tatareja
vastaan ja teurastus alkoi -- -- --
* * * * *
Auringon noustua taistelu vielä jatkui, mutta kenttä oli kuolleiden
tatarien peittämä.
Toiselta puolen tulen, toiselta taas -- Serebrjanin joukon ahdistamat
viholliset eivät ehtineet järjestyä, ja he joutuivat joen liejuisille
rannoille, minne moni hukkui. Toiset menehtyivät tuleen, taikka
tukehtuivat savuun. Peljästyneet hevoslaumat heti alussa syöksyivät
asemaa vastaan, murskaten teltat ja saattivat tatarit sellaiseen
sekasortoon, ett'eivät he tunteneet omaisiaan, vaan alkoivat keskenään
taistella, luullen vihollisia vastustavansa. Yksi osa ennätti tunkeutua
tulen kautta ja hajosi epäjärjestyksessä sinne tänne pitkin aavikkoa.
Toinen, itse Shirinskin ruhtinaan Shikmatin vaivalla kokooma joukkio ui
yli joen ja järjestyi toisella rannalla. Tuhansittain nuolia suhahteli
sieltä riemuitsevia venäläisiä vastaan. Rosvot, joilla ei ollut
ampuma-aseita, nähdessään vihollisillaan niitä, eivät kestäneet sitä ja
hämmentyivät, kun vielä vajottava joki vihollisia suojeli.
Turhaan Serebrjani pyytäen ja uhaten koetti rohkaista miehiään. Jo
tatarien rivit, nuolten suojassa, alkoivat takaisin uida joen poikki,
uhaten hyökätä Serebrjanin selkään, kuin samassa Persten ilmestyi
ruhtinaan sivulle. Hänen tumma naamansa hehkui, paitansa oli revitty,
ja puukostansa valui verta.
-- Olkaa alallanne, ystävät! -- seiskaa, kirkkaat haukkaseni! hän
huudahti rosvoille: -- vai onko silmänne soentuneet? Ettekö näe, meille
tulee apua?
Tosiaankin liikkui vastaisella rannalla sotajoukko
taistelujärjestyksessä; sen keihäät ja pertuskat kimaltelivat nousevan
auringon säteistä.
-- Tatarejahan ne ovat! -- lausui eräs.
-- Itse sinä tatari olet! -- Persten ärjäsi arvelematta. -- Kuka olisi
nähnyt tatarien jalkaisin kulkevan? Etkö näe tuota, joka on joukon
etunenässä harmaan hevosen seljässä? Onko hänellä tatarilainen
haarniska.
-- Oikeauskoiset tulevat! -- kajahti rosvojen keskellä: -- seiskaa
veikkoset, oikeauskoiset tulevat meille avuksi!
-- Kas, ruhtinas, -- Persten virkkoi, -- he, hiidenpenikat, eivät ammu
enää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on
kysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän
kahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!
Apujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja
vaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein
päiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa
asestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan
samanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa
joukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä
asussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän
kypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän
ohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi
takajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui
vihollisiaan.
Nuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.
Sillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi
vihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen
äsken tullut apujoukko.
Jo oli tappelua kestänyt tunnin verran.
Serebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja
kiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen
luokseen.
-- No, Nikita Romanovitsh, -- hän virkkoi: -- Jumala taistelee pyhän
Venäjän puolesta. Emmeköhän voi!
-- Niin, -- Serebrjani vastasi, -- kiitos tuolle bojarille, joka
kiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka
hän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?
-- Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?
-- Tunnetko sinä sitten?
-- Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän
tähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh,
hänet. Hän on Fedjka Basmanov.
-- Basmanov? Hän? Eikö mitä?
-- Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö,
hameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut
talonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin
sydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima,
ajattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, -- Maksim jatkoi kiihkeästi,
ja hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Uskotko, Nikita Romanovitsh, en
tunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi
kauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten
kanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot
he ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan
nyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka
tuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy
minunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko
vuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin
tuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi
hyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla,
ettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä
minut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester.
Kaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo
anteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät
ympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!
Serebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.
-- Varo itseäsi, Maksim, -- hän sanoi, -- älä suotta pane itseäsi
alttiiksi; katso, olethan jo veressä!
-- Se ehkä on vihollisen verta, -- Maksim vastasi iloisesti katsottuaan
pukuaan; -- vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut
minua!
Samassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa
ja lennätti nuolen Maksimia kohden.
Jäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti
sekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti
satulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen
vielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan
maahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin
pitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne,
kiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.
Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee,
ett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen
silmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen
poikansa palaa.
Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan,
hyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti
päitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen
poikansa!
Unohtipa Serebrjani tatarit ja taistelun, ei hän huomaa, kuinka
Basmanov ajaa pakanoita, kuinka Persten miehineen ajaa pakenevia; hän
näkee vaan, että nimiveljensä hevonen laahaa tätä pitkin ketoa.
Serebrjani hyppäsi satulaan ja ratsasti ottamaan sitä kiinni, tarttui
sen ohjaksiin ja päästi Maksimin kannuksista.
-- Maksim, Maksim! -- hän lausui, asettuen polvilleen ja kohottaen
hänen päätään; -- elätkö, veljeni? Avaa silmäsi ja vastaa minulle!
Maksim aukasi himmeät silmänsä ja ojensi kätensä hänelle.
-- Hyvästi, veljeni! Ei meidän sallittu elää yhdessä. Tee yksin, mitä
yhdessä halusimme tehdä!
-- Maksim, -- Serebrjani virkkoi, painaen huulensa kuolevan kuumalle
otsalle, -- etkö määrää minulle mitään?
-- Vie äidille viimeinen tervehdykseni, sano, että kuolin häntä
muistaen...
-- Sanon, Maksim, sanon, -- Serebrjani melkein itkien vastasi.
-- Oi, risti, -- Maksim lisäsi -- se, joka on minulla, anna se
hänelle ... vaan minun ristini pidä muistona veljestäsi...
-- Veljeni, -- Serebrjani sanoi -- eikö vielä ole mitään sydämelläsi?
Eikö ole mitään tuskaa sydämessäsi? Älä häpeä Maksim, eikö ole muita
kuin äitiäsi sääli?
-- Sääli on isänmaatani, sääli pyhää Venäjää! Sitä olen rakastanut kuin
äitiäni, vaan muuta ei ole sydämmelläni!
Maksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.
Hetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.
-- Veljeni -- hän sanoi, -- jos saisin juodakseni kylmää vettä!
Joki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toi
Maksimille.
-- Nyt on kuin helpottaisi, -- sanoi kuoleva, -- kohota minua, auta
minua siunaamaan itseäni!
Ruhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein,
huomasi pakenevia tatareja ja hymyili.
-- Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän
puolestamme... Katso, miten he ovat hajonneet ... vaan silmäni jo
pimenee ... oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!...
Veri purskasti hänen suustaan.
-- Herra, Jumala, ota minun sieluni! -- Maksim puheli ja kaatui
kuoliaana maahan.