Valmistus taisteluun.
Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim
ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat
järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle
annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.
-- Nikita Romanovitsh, -- hän lausui -- maksoit, maksoit sinä tänään
minulle siitä karhusta!
-- No mitäpä, Maksim Grigoritsh, -- Serebrjani vastasi, -- siksihän
elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!
-- Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin
Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä
saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka
onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä,
ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te
olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä,
silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin.
Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän
jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle
palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia
vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni!
niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi,
niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan
ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita
Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!
Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen
tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin
askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan
yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä
Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.
Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.
Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin
tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai
soittokalun kielet.
-- Mitä se on? -- Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.
Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.
-- Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja
alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän
kaltaisesti suhisten, -- äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen
puuskauksesta.
-- Jopa lakkasi! -- Persten sanoi nauraen... Kas, minkälainen rinta
sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!
-- Mikä se oli? -- ruhtinas kysyi.
-- Tshebusga! -- Persten vastasi. -- Se on heillä sama kuin meillä
jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko
khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista
muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.
Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui
pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se
loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.
-- Aha! -- Persten lausui: -- tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän,
koiranpentu, oli tukehtua!
Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri
joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.
-- Kas siinä on kurkkua! -- Persten sanoi. -- Etäältä saat miettiä,
mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!
Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä
ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla
kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain
riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää
tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.
-- Ruhtinas, -- Persten sanoi, -- heidän asemansa saattaa olla likellä;
luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä
tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä
heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat
saatte huoahtaa ja tuumiskella.
-- Mene Jumalan kanssa, -- ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen
seljästä sekä katosi pimeään.
Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan,
ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi
joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen
kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin
tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä
ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti
kahilaa.
Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo
menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä
hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui
miekkaansa.
-- Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! -- Persten nauraen huudahti. --
Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen
heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas,
niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset;
vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta
taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari,
joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen
työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas,
ja me ainoastaan tottelemme!
Serebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen
menetellä, niinkuin tahtoi.
-- Pojat, -- Persten sanoi rosvoille, -- me olemme vähän keskenämme
jankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko
joukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla
kanssani tatarien leirille?
-- Valitse ken hyvänsä -- rosvot vastasivat, -- me olemme kaikki
valmiita.
-- Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä
seuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja
sinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja
Nakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut,
ole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa
pojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän
meille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei
askeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan
niin, että tuntuu.
-- Hyvä, hyvä, -- Perstenin valitsemat vastasivat: -- miten käsket,
siten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.
-- Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? -- atamani jatkoi. -- Kun
saavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, --
että odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja
kun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja
silloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat
pihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja
toisella on joki ynnä suo.
Ruhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.
Sitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti,
pian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen
piiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä,
joka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.
Puolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien
telttoja.
Maaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.
Noin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se
valaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat
allansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka
lammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan
pistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa
aina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka
oli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset
tulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.
Bashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet
Volgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät
meidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen
vihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla
ja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät
ylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin
näpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä
kirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka
olivat siniset kovasta ponnistuksesta.
Muutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien,
hyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän
havahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai
karkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?
Molemmatkin tuntuivat sopivilta. "Kas, mikä lauma, hän ajatteli,
pidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se
polkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät
tunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti,
riivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä
kahdenkin askeleen päähän hiipiä!"
Ja kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.
-- Rjesheto, -- hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: --
eihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?
-- Etkö sinä? -- Rjesheto vastasi hiljaa.
-- Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.
-- No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.
-- Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit
lähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa
sinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja
karjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.
Rjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.
-- No; veikkoset, -- Persten kuiskasi toisille tovereilleen: --
ryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti.
Katsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän;
jokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun
kuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja
sitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?
-- Olemme! -- rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti
itsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.