Rosvojen kapina.
Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan
tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä.
Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä
kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli
siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen
laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä,
särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.
-- Oh, -- puheli yksi, -- mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?
-- Niin miten, -- vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai
päänahasta.
-- Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!
-- Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!
-- Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti,
vaan ukon jätti!
-- Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään
jonkun ruhtinaan hyväksi!
-- Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat
samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele
Jumala.
-- Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole
atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin
silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!
-- Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!
Synkkä murina kuului rosvojen kesken.
-- Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! -- sanoi moni.
-- Tämän ruhtinaan edestäkö? -- kysyi yksi. -- Mitä hänestä on sitten?
Lunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?
-- Ei, ei lunnaita! -- punatukkainen laulaja vastasi. -- Tsaari, näet,
loukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli
tsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan,
minä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit
surmaamme ja ja'amme rahaston!
-- Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme
vuorokautta olleet täällä!
-- Sen vuoksi, että atamanimme on akka!
-- Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!
-- Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!
-- Ehkä, -- sanoi joku: -- hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei
meidän vaan onnistuisi haistaakaan!
-- Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!
-- Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!
-- Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!
-- Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!
-- Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin
meitä!
-- Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa;
slobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.
-- Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!
-- Surmatkaamme slobodassa olijat!
-- Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!
-- Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! -- kaikui joka taholta.
Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat
kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki
tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi
puheli Perstenin kanssa.
-- Se on sinun asiasi, -- atamani lausui: -- suutut, tai et, vaan sinua
en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen
panisit pääsi mestaustukille!
-- Pääni riippuu kokonaan minusta -- ruhtinas vastasi suuttuneena. --
Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan
olla vankina.
-- Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä,
ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin
tahdot.
-- Mitäs tehdä? -- hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan:
-- ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet
luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti
päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!
Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.
-- Slobodaan, slobodaan! -- kirkuivat juopuneet mellastajat.
-- Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!
-- Laskemme koko hanhiparven!
-- Pelastamme Korshunin!
-- Pelastakaamme ukko!
-- Riistämme viinit kellarista!
-- Kaivamme kullat esille!
-- Surmaamme koko opritshninan!
-- Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!
-- Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! -- Ruhtinas johtakoon meitä!
-- Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!
-- Niin teemme!
-- Perstenin samoin!
-- Perstenin nostamme haapaan!
Persten hypähti paikaltaan.
-- Mitä melua he siellä pitävät! -- hän lausui. Jo kauan kuulin heidän
meluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No,
ruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua:
tahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano,
että johdatat heidät slobodaan!
Serebrjani kuohahti suuttumuksesta, -- Minäkö johdattaisin teitä
slobodaan -- hän sanoi; -- ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!
-- Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön;
huomenna tulevat järkiinsä!
-- Ruhtinas! -- kirkuivat äänet: -- sinua kutsutaan, tule ulos!
-- Mene ulos, ruhtinas -- Persten toistihe -- muuten tunkeutuvat majaan
-- se on pahempi!
-- No hyvä, -- ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten
saavat minut viemään heitä slobodaan!
-- Aha -- kiljahtivat rosvot; -- jopa tuli!
-- Johdata meitä slobodaan!
-- Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!
-- Niin, niin! -- karjuivat äänet.
-- Me kunnioitamme sinua! -- huusivat toiset; -- ole atamanimme, muuten
hirtämme sinut!
-- Jumal'auta, me hirtämme!
Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.
-- Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne
revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan
on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan
olette tarpeeksi iloinneet!
-- Mitä sinun meihin tulee? -- ärähti muuan: -- ethän sinä ole meidän
atamanimme!
-- Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: -- hän ei halua jättää
päällikkyyttään!
-- Hirteen hän!
-- Hirteen, hirteen!
Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.
-- Voi, te lemmon ruoat! -- hän sanoi, -- minäkö välittäisin teidän
päällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä
en siitä välitä, syljen minä teille!
-- Hyvä! -- huusi joku.
-- Kauniisti puhuu! -- lisäsi toinen.
-- Syljen minä teille! -- Persten jatkoi: -- vähänkö teidän
kaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla!
Mieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.
-- Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin
myydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!
-- Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!
Rajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyi
Serebrjania pikari kädessä.
-- Isäseni! -- hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä
olkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis
yhdessä ja syleilkäämme!
Jumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut
rosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki
repinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan
puoleensa.
-- Katsokaa, katsokaa! -- kuului joukon huuto: olemme saaneet
opritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!
Metsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja
varustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo,
jota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko
vihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.
-- Hei, veikkoset! -- Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:
"Vieraat tulivat leskein kartanoille,
Kirveet heiluivat yli päitten!..."
Ja Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.
Punatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi
auttamaan toveria.
Molemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.
-- Katsoa piruja! -- Persten sanoi Serebrjanille, -- Hepäs eivät heti
tapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat:
jospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi
hyvä olla.
Opritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He
tahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan
kärsineet.
Heti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen
surmakseen.
Asetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja
naulasivat niitä.
Maksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat
hirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja
miekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä
pilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.
"Ennustus on pettänyt minua", hän ajatteli, "tänlaista loppua en
kuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!"
Samassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen
luokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.
-- Tuossa on valmis vuode, -- hän sanoi: -- päästä viitta ja nuku, vai
mitä!
-- Irrottakaa käteni, -- Maksim vastasi: -- en voi siunatakaan
itseäni![20]
Hlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.
-- Siunaa nyt, vaan nopeasti -- hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut,
Hlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa
hänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.
Samassa Serebrjani astui esiin.
-- Pojat! -- hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa
tottunut kajahtelemaan: -- kuulkaa!
Ja hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja,
huolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen
kuultaviksi.
-- Kuulkaa! -- ruhtinas jatkoi. -- Kaikkiko te tahdotte, että minä
olisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo
minua?
-- Oh! -- huudahti joku -- ethän sinä vaan peruuta sanaasi?
-- Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!
-- Kun annetaan päällikkyys, niin ota!
-- Ota arvo, kun se on kokonainen!
-- Antakaa siis minulle atamanin tshekani! -- Serebrjani sanoi.
-- Kas sekö! -- huudahtivat rosvot. -- No se onkin tarpeen!
Ruhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.
Nikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.
-- Päästä irti opritshnikki! -- hän sanoi.
Punatukkainen katsoi häntä ihmetellen.
-- Päästä heti! -- Serebrjani ankarasti toisti.
-- Mitä sinä! -- punatukkainen sanoi: -- sinäkö pidät hänen puoltaan!
Katso onko oma pääsi lujassa?
-- Kirottu! -- ruhtinas karjasi: -- älä lörpöttele, kun minä käsken!
Ja huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.
Punatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.
Serebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille
miettimisen aikaa.
-- Päästä sinä irti! -- hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen
päänsä yli.
Hlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.
-- Pojat! -- Nikita Romanovitsh jatkoi: -- ei tämä nuori mies ole
niitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin
opritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä
koskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa
vitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä.
Serebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys
tekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.
-- Aha, -- lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske
leikkiä!
-- Siinä on oikea atamani! -- puhuivat toiset: -- hän lannistaa vaikka
kenen.
-- Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten
hän laulajan nutisti!
Näin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella
Serebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen
kanssaan.
-- Terveeksi, ruhtinas! -- Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti
Nikita Romanovitshia: -- kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta
älä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan
päin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!
Vaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti
Maksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos
hän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi
mielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.
Jo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä
oli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa
kanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.
-- Kas siinä Fedjka! -- virkkoi joku: -- tuossa hän tulee poikineen!
Poddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli
kiero, ja kasvot olivat ryppyiset.
Hänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa
niinkuin voimaton ihminen.
-- Mitä? -- kysyi eräs rosvo.
-- Luulen, että sattui onkeen? -- liitti toinen.
-- Sattui, sattui, vaan ei meidän! -- Poddubni sanoi, istuen tulen
ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin
tuntuu, olen puolet myönyt.
-- Kuinka niin?
Poddubni käännähti toveriensa puoleen.
-- Tuokaa pakana tänne, veikkoset!
Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan.
Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat
olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet
silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.
Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen,
jotka olivat otetut vangilta.
-- Tämähän on tatarilainen! -- huudahti joukko. -- Tatarilainen, --
Poddubni toisti, -- ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan
toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä
hän olisi lentänyt kynsistämme!
-- Kerro, kerro! -- rosvot huusivat.
-- No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme
kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän
puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista,
tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut
typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti
laahustaa.
-- Kas roistoja! -- sanoi eräs joukosta.
-- Mitäs teitte kauppiaalle? -- kysyi toinen.
-- Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään,
-- Poddubni vastasi. -- Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että
tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken.
Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin
tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen
ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset,
ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista
hevosloimia...
-- Voi, noita roistoja! -- rosvot kirkasivat: -- kuinka heitä, piruja,
vielä maa kantaa?
-- Papin, -- Poddubni lisäsi, -- he sitoivat hevosen häntään...
-- Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!
-- Jumala nähköön!
-- Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!
-- Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on
jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin
se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!
-- Oh kyllä minä heille näyttäisin.
-- Niin minäkin!
-- Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?
-- No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille:
kätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka
kulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä
miestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen.
Veikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että
meitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi
eräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä
ja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä
aikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa.
No, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin
tatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, --
niin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme,
niin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni,
hän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän
tempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan.
Sitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin
pässin.
-- Katsos Mitkaa! -- virkkivät rosvot.
-- Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! -- Poddubni
huomautti.
-- Kuules Mitkä! -- kysyi joku: -- kaadatko sinä härän?
-- Miksi niin! -- Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta
jatkaa keskustelua.
-- Mitäs tatarin säkissä oli? -- Hlopko kysyi.
-- Katsokaa poikaset!
Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua,
kallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen
ristin.
-- Voi, sitä koiraa! -- huudahti koko joukko: -- siis hänkin on ollut
kirkkoa ryöstämässä!
Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.
-- Pojat! -- hän sanoi: -- näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat
Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän
turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi?
Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän
kyliä ja repiä veljiämme?
Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.
-- Pojat, -- Nikita Romanovitsh jatkoi, -- kuka meistä ei ole velkaa
Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme
itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä
on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!
Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen
puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä
rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat
päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen
puheen yli.
-- Mitä! -- sanoi eräs: -- näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä
häväistäviksi!
-- Ei sovi, ei! lisäsi toinen.
-- Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! -- virkkoi kolmas: --
parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!
-- Se on totta! -- lausui muuan vanha rosvo: -- taistelukentällä on
kuolemakin kaunis!
-- Oli miten oli! -- sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: -- en
tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!
-- Ja minä! ja minä! ja minä! -- huudahti moni.
-- Teistä sanotaan, -- Serebrjani pitkitti, -- että te olette Jumalan
unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis
näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja
omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta
taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette
velvollisuutenne.
-- Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.
-- Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!
-- Me hyökkäämme uskottomia vastaan!
-- Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!
-- Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!
-- Pojat! ruhtinas sanoi: -- ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari
huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme
anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman
sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!
-- Ehkä hän niin sanoo, -- rosvot huudahtivat, -- kun vaan me
palvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!
-- Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; -- virkkoi
eräs.
-- No enpä suinkaan minäkään! -- jatkoi toinen.
-- Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! -- ruhtinas
sanoi.
-- Kuolkaamme siis! -- rosvot säestivät.
-- Eikö me, pojat, -- Serebrjani pitkitti, -- jos Venäjän vihollisia
vastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!
-- Juodaan!
-- Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!
Ruhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.
-- Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimme
Iivana Vasiljevitsh! -- Serebrjani lausui.
-- Eläköön tsaari! -- rosvot toistivat.
-- Ja eläköön Venäjän maa! -- lausui Serebrjani.
-- Eläköön Venäjän maa! -- rosvot toistivat.
-- Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin
viholliset! -- ruhtinas jatkoi.
-- Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! --
rosvot huusivat kilvassa.
-- Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka
meidän kirkkojamme polttavat?
-- Vie meitä sinne, -- kaikui joka taholta.
-- Tuleen tuo tatarilainen! -- kirkasi joku.
-- Hän tuleen! Liekkeihin! -- lisäsivät toiset.
-- Hiljaa, pojat! -- Serebrjani sanoi: -- tutkikaamme ensin häntä.
Vastaa, -- ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, -- paljoko teitä
on? Missä on teidän asemanne?
Tatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.
-- Odota, ruhtinas, -- Poddubni sanoi: -- me irrotamme hänen kielensä.
Annappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?
-- Puhun, isäkulta! -- tatarilainen tulen polttamana kirkasi.
-- Paljoko teitä on?
-- Paljo, isäkulta, paljo!
-- Kuinka paljon?
-- Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan
huomiseen on tullut satatuhatta!
-- Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?
-- Khaani toi!
-- Itsekö khaani?
-- Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas,
Shikmat!
-- Missä hänen asemansa on?
Tatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.
-- Kekäle tänne, Hlopko! -- Poddubni karjasi.
-- Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! -- tatarilainen kiirehti
vastaamaan: -- ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.
-- Näytä tietä! -- Serebrjani käski.
-- En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!
Poddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.
-- Löydätkö tien?
-- Löysin, isäkulta, löysin!
-- Hyvä, -- Serebrjani virkkoi, -- syökää nyt, veikkoset, syöttäkää
tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä
merkitsee venäläinen voima!