Tie.
Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.
Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä
rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä
tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.
Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi.
Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim
oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli
jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea
vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli
murheelliseksi.
-- Mihin nyt aijot lähteä, poikani? -- hän sanoi. -- Me kaikki
rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin
Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!
-- Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut
kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran
kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni
kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.
Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan
matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet
hyvästi.
Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin
ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan
Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo
miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta
näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta
koristi musta, kaksipäinen kotka.
Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli
kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.
Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.
-- Trifon! -- hän huusi.
-- Maksim Grigoritsh! -- haukankesyttäjä vastasi iloisesti: -- terve
mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh
olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten
isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan
isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää,
mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit,
Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!
Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli
hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati.
Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.
-- Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! --
hän vastasi, osottaen haukkaansa. -- Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh
tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle!
Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle
ihmetyön!
Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.
-- Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten
linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella
kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi
Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea,
kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan
mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti
tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi,
että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni -- saisin
armon, joll'en -- menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske
pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo
alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit
päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan
juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo
välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja,
kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin
Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla
ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää
kädellään Adragania. "Trifon! -- ratsumies sanoi: -- älä täältä etsi
Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on
mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle
-- vaikka en tiedä miten -- se, että ratsumies oli pyhä marttyyri
Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden.
Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne -- niin näen:
todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies
sanoi!
Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen
silmistään.
-- Maksim Grigoritsh, -- hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: -- nyt minä
vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan
pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle,
josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan,
jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä,
korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin
ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä,
ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, --
haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: -- tuoss' on Adragan! otan
pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni,
odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!
Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.
-- Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu,
luullakseni, virstan taa.
Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.
-- Ota minultakin vähän apua! -- hän sanoi, heittäen kourallisen
kultakolikolta Trifonin hattuun. -- Tuoss' on kaikki rahani! minä en
tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta
varten.
-- Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi
rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin,
slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen
sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim
Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!
-- Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: -- kun tulet slobodaan,
niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän
päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, -- vaan ainoastaan
hänelle, ettei kukaan kuulisi -- sano, että poikasi on terve, Jumalan
kiitos, ja tervehtii sinua.
-- Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?
-- Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian
palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin
äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi
elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä
olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka
taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan
tietää sen, että voin hyvin.
-- Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.
-- Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit
minut.
-- Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä
lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee
minua.
-- Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!
-- Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos
tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin
rosvo! Tee miten tahdot, -- en minä ota!
Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.
-- Ell'et ota, -- hän sanoi, -- ehkä joku muu ottaa, minä en niitä
tarvitse.
Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.
Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat
korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma
varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin
ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita.
Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta.
Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta
ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli
pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne
tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla
tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.
Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea
saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien
hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten
ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin
surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen.
Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin
metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua
mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.
Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa
ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi
tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin
tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu
nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä
kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän
näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen
kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon
väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen,
vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen.
Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies,
punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.
Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä
nimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään
Maljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. --
Nuku, nuku, lapseni! -- nainen lauloi.
Nuku, nuku, lapseni,
Kunnes suru poistuu,
Kunnes turmiotas ei!
Tuu. tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Pian paha katoo,
Pian tsaari mestaa
Ilkeän Maljuta koiran!
Tuu, tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä
alas ja sitoi sen puuhun.
Ääni jatkoi:
Maljuta, ilkeä koira,
Pyhää isää kiusasi
Pyhää isä Filippoa!
Tuu, tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Maksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.
Komean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki
hämmästyi.
-- Keitä te olette? -- Maksim kysyi.
-- Isäkulta, -- ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: --
minun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!
-- Millä te, hyvät ihmiset, elätte?
-- Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja.
Kauppiaat käyvät myymässä.
-- Mutta vähän tietysti saatte?
-- Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä
kuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole -- että veisi
tavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.
Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti
pöydälle kultakolikkonsa.
-- Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! -- hän sanoi ja tarttui oveen,
mennäkseen ulos.
Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.
-- Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta
meidän tulee Jumalaa rukoilla?
-- Älkää minun puolestani rukoilko, -- vaan Maljuta Skuratovin.
Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?
-- Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme
aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle --
vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan -- Rjasaniin! Vaan älä,
ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen
kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit
jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme!
Varjelkoon Jumala vaarasta!
Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä
kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.
-- Isäkulta! -- mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, -- käänny
takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä
tiellä!
Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan
ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi
haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun
väjyvän vihollisen.
Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi
hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.
Ikävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja
ratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna
puukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:
-- Alas ratsulta!
-- Tuoss' on sinulle! -- Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli
lähinnä.
Rosvo horjahti.
-- Se ei ole tarpeeksi! -- Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle
toisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.
-- Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet
elävänä! -- huudahti karkea ääni.
-- Tosiaankin hän on opritshnikki, -- mörisi toinen: -- nythän meillä
ilot alkaa!
-- Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!
Ja samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun
seljästä alas.