Luostari.
Me jätimme Maksimin sadeyönä, jolloin hän lähti pois Aleksandrovin
slobodasta. Villakoira haukahteli ja hyppeli hänen ympärillään
iloissaan siitä, että hänen onnistui päästä irti kahleistaan.
Maksim, jättäessään vanhempainsa kodin, ei ollut ennättänyt valmistaa
itselleen edeltäpäin matkan päämäärää. Hän tahtoi vaan päästä erilleen
tsaarin lemmityisten inhottavasta elämästä, heidän riettaista
huvituksistaan ja jokapäiväisistä veritöistä. Jättäessään taaksensa
hirvittävän slobodan, hän antautui kohtalonsa valtaan. Aluksi hän
kiiruhti hevostaan, ett'ei isänsä orjat häntä saavuttaisi, jos ehkä
Maljuta lähettäisi heitä takaa-ajamaan häntä. Vaan pian hän kääntyi
syrjätielle ja ajoi käyden.
Aamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi
selvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia;
niiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta;
vesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä.
Pian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä
metsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi
nouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui
reippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä;
iloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli
hänen sydämmessään, -- haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty
äiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt;
ajatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua...
Ihmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot
minkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä
lausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.
Niin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan,
Maksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja
lempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille,
missä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi
terveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka
sattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan
sävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se
olisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin...
Viimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui
ohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä
nelistä.
Pian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.
Luostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut
kupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse
taivaan sinessä.
Maksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina
sotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: "Rakastan
sinua, Herra, minun linnani." Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti
hevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.
Vuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä
rattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.
Luostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että
aseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin
visertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä,
ja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli
luulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.
"Tässäpä levähdän!" Maksim arveli. "Näitten muurien suojassa vietän
jonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni
rippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan."
Maksim ei erehtynyt. Vanha, pitkäpartainen ja lempeännäköinen
abotti, joka ei näyttänyt huolivan mitään maallisista, otti hänet
ystävällisesti vastaan. Kaksi palvelijaa tarttui väsyneen ratsun
suitsiin. Kolmas toi leipää ja maitoa villakoiralle; kaikki puuhasivat
ystävällisesti Maksimin ympärillä. Abotti kehotti Maksimia syömään,
vaan hän tahtoi ennen kaikkia tehdä tunnustuksensa.
Ukko katsahti häneen tutkivalla silmäyksellä, niin paljon kuin
hyväntahtoiset silmänsä sallivat, ja puhumatta sanaakaan, johdatti
hänet laajan pihan poikki matalaan, yksikupooliseen kirkkoon. He
kulkivat hautapatsaitten ja nunnahuoneitten pitkän rivin sivuitse,
joita kukat koristivat. Hautapatsaitten paadet kalisivat Maksimin
askeleista; korkea ruoho kohosi patsaitten keskeltä, puoleksi peittäen
nöyrät hautakirjoitukset; kaikki muistutti elämän muuttuvaisuutta,
kaikki kehoitti rukoukseen ja hartauteen. Kirkko, johon abotti vei
Maksimin, seisoi ikivanhain tammien suojassa, ja niiden satavuotiset
oksat peittivät melkein kokonaan kapeat, pitkänsoikeat ikkunat, jotka
päästivät valoa tomuisesta, hienoihin lyijypuitteihin asetetusta
kissankulta-lasistaan. Kun he tulivat sisään, kohtasi heitä vilvakka
pimeys. Ainoastaan yhden ikkunan läpitse, joka vähemmin oli varjossa,
valon säteet lankesivat vinoon seinämaalaukselle, joka esitti viimeistä
tuomiota. Muut osat kirkossa näyttivät sentähden vielä pimeämmiltä;
vaan siellä täällä välkähtelivät kynttiläkruunujen hopeiset helut,
kiehkurat jumalankuvissa ja hopealla kirjaillut ristit ja komeat
ylistyskirjoitukset mustalla sametilla, koristaen Vorotinskin
ruhtinasten, luostarin perustajien, ruumisarkkuja. Kultaus alttarin
seinällä näytti hiililtä, jotka ovat tuhan peittäminä ja ovat
sammumaisillaan. Tuntui kostealta, ja pyhä tuoksu lemusi. Vähitellen
Maksimin silmät alkoivat tottua hämärään, ja hän rupesi erottamaan
temppelin muita kummallisuuksia: tsaarillisten ovien yläpuolella oli
Vapahtaja kunniassaan Kerubimien ja Serafiimien seurassa, niiden yllä
taas kuusitoista hallitus-juhlaa. Suuri Johannes Kastaja esitettiin
siivillä varustettuna ja kantaen maljassa katkaistua päätään. Sivuoviin
oli kömpelösti kirjoitettu vertaus tuhlaajapojasta, taistelu elämästä
ja kuolemasta ja hurskaan ja syntisen sielun lähdöstä. Nämät surulliset
taulut kovasti vaikuttivat Maksimiin; kaikki käsitteet sydämen
rauhasta, vanhempain vastustamattomasta vallasta, kaikki ennakkoluulot,
joissa hän oli kasvatettu, pääsivät hänessä uudestaan valtaan. Hän
epäili, oliko hän tehnyt oikein siinä, että vasten isän tahtoa oli
hänen luotansa karannut? Mutta omatuntonsa vastasi hänelle, että hän
oli tehnyt oikein; mutta se ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Kun tammen
lehtien, joita tuuli ikkunan ulkopuolella heilutteli, varjo liikahteli
seinällä, niin hänestä tuntui, että pahat henget henkivät ja
kulkivat...
Hurskas kauhu ahdisti hänen sydäntänsä. Hän lankesi maahan abotin
eteen.
-- Isäseni, hän sanoi, -- minä olen suuri syntinen!
-- Rukoile, -- vanhus vastasi lempeästi: -- suuri on Jumalan armo,
paljon sinua katumisesi auttaa, poikani!
Maksim kokosi voimiansa.
-- Raskas on minun rikokseni, -- hän alkoi vapisevalla äänellä. --
Kuule, isäseni, vaikea on minun rukoilla: rakkauteni tsaariin on
hälvennyt, sydämmeni on hänestä kääntynyt!
Abotti katsahti ihmetellen Maksimia.
-- Älä jätä minua, isäseni! -- Maksim pitkitti: -- kuule minua! Kauvan
olen itseäni vastaan taistellut, kauvan pyhäinkuvain edessä rukoillut.
Olen etsinyt sydämmestäni rakkautta tsaariin, vaan en ole löytänyt!
-- Poikani -- abotti sanoi, katsellen osanottavaisena Maksimia, -- ehkä
saatanan juonet ovat sinun järkesi pimittäneet; sinä herjaat itseäsi.
Niin ei saata olla, että sinä vihaisit tsaaria. Monta raskasta syntiä
on tässä huoneessa tunnustettu: on ollut kirkonvarkaita ja rosvoja,
vaan ei ketään, joka olisi tunnustanut vihaavansa tsaaria!
Maksim vaaleni.
-- Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! -- hän
huudahti. -- Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua!
sydämmeni pakahtuu!
Ukko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.
Maksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden
tai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset
kasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan
tienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut
kaupunkien vaikutuksia.
-- Poikaseni, -- abotti pitkitti, -- en usko sinua; sinä soimaat suotta
itseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata
olla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky
käskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko
käskyjä?
Maksim oli ääneti.
-- Poikani, kunnioitatko isääsi?
-- En! -- Maksim virkki tuskin kuuluvasti.
-- Etkö? -- abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.
-- Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?
-- Minä olen ... nuori opritshnikki sanoi: -- minä olen Maksim
Skuratov, Skuratov Bjelskin poika!
-- Maljutanko poika?
-- Niin! -- Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.
Abotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä.
Liikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä
tuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan
kaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan
Maksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä
silloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.
-- Poikani, -- ukko viimein lausui, -- kerro minulle kaikki järjestään
äläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?
Maksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä
kanssa ja yöllisestä paostaan.
Hän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan,
ettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.
Lopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan
uskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.
-- Oletko minulle kaikki ilmoittanut? -- abotti sanoi: eikö enää muuta
ole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole
mitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?
Maksimin silmät säkenöivät.
-- Isäni, ennen antaisin kaulani katkaista, kuin jotakin synnyinmaatani
vastaan vehkeilisin! Syyllinen olen vastenmielisyyteni tähden
hallitsijaa kohtaan, vaan en kavalluksen tähden.
Abotti pani kätensä hänen päälleen.
-- Jumalan palvelija Maksim tulee puhtaaksi, -- hän sanoi -- kaikki
syntinsä hän saa anteeksi!
Vieno ilontunne välähti Maksimin sydämessä.
-- Poikani, -- abotti sanoi, sinun tunnustuksesi on sinut puhdistanut.
Pyhä kirkko ei soimaa sinua siitä, että jätit slobodan. Jokainen saa,
vieläpä kaikkien pitääkin, välttää pahaa. Mutta pelkää myös ihmiskunnan
vihollisen viekkautta. Kavahda Kurbskin esimerkkiä, häntä, joka
korkealta bojari-asemaltaan heittäysi perkeleen palvelukseen.
-- Laupias Jumala, -- ukko pitkitti huoahtaen -- on raskaitten syntiemme
tähden antanut meille nämät kauheat ajat. Emme me saa tuomita
lyhytnäköisyydessämme Hänen käsittämättömiä tekojaan. Kun Jumala
lähettää meille tauteja ja puutteita, niin meidän tulee ainoastaan
rukoilla ja nöyrtyä hänen tahdolleen? Niin nytkin: olemme saaneet
ankaran ja julman tsaarin. Me emme tiedä, miksi hän meitä rankaisee!
Sen vaan tiedämme, että hän on Jumalan lähettämä, emmekä me alistu
Iivana Vasiljevitshin, vaan sen valtaan, joka hänet lähetti.
Muistakaamme vanhaa ennustusta: "Jos joku maa tekee oikein Jumalan
edessä, niin se saa hyviä ja oikeutta rakastavia tsaaria ja tuomaria;
vaan jos se tekee syntiä Jumalaa vastaan, niin se saa pahoja tuomaria
ja tsaaria, ja koko maassa pääsee suuri kurjuus valtaan!"
-- Jää luoksemme, poikani! elä kanssamme. Kun sinua haluttaa lähteä,
niin minä rukoilen veljeskunnan kanssa, että, mihin ikänä kuljet,
Jumala ojentaisi tiesi! Vaan nyt, -- abotti jatkoi lempeästi, ottaen
päältään messupaidan, -- nyt menemme aterioimaan. Henkisen ravinnon
jälkeen emme saa ruumiillistakaan unhottaa. Meillä, on oivallisia
haukia, onpa ruutanoitakin; syö kanssamme meidän laittamaa ja juo mettä
tsaarin, ja korkea-arvoisen hallitsijan terveydeksi!
Ja ystävällisesti jutellen, ukko vei Maksimin ruoalle.