Satu.
Iivana Vasiljevitsh, metsästykseen väsyneenä, vetäysi tavallista
aikaisemmin makuuhuoneeseensa.
Pian tuli Maljutakin, vankilan avaimet mukanaan.
Tsaarin kysymykseen Maljuta vastasi, ettei mitään uutta ollut
tapahtunut, että Serebrjani tunnusti taistelleensa Morosovin puolesta
Moskovassa, missä hän tappoi seitsemän opritshnikkiä ja haavoitti
Vjasemskia.
-- Mutta -- Maljuta lisäsi -- hän ei tahdo taipua sinun
mielipiteeseesi, ja todistaa Morosovia vastaan. Huomenmessun jälkeen
tutkimme häntä vielä, mutta joll'ei hän piinakoneen taikka tulen avulla
todista Morosovia vastaan, niin ei sovi enää odottaa: silloin ollee
paras lopettaa hänet.
Iivana ei vastannut mitään. Maljuta aikoi pitkittää, mutta samassa
vanha Onufrevna eukko astui sisään.
-- Isäseni, -- hän sanoi, -- sinä lähetit aamulla tänne kaksi sokeata:
he ovat sadunkertojia, niinkö? he odottavat täällä eteisessä.
Tsaari muisti heidän kohtauksensa ja kutsutti sokeat sisään.
-- Vaan, isäseni, tunnetko heitä? -- Onufrevna kysyi.
-- Mitä?
-- No, sokeitahan ne lienevät?
-- Kuinka? -- Iivana sanoi, ja epäilys valtasi hetkeksi hänet.
-- Kuule minua, hallitsija, -- eukko jatkoi: pidä vaarilla näitä
sadunkertojia; minä aavistan, ett'eivät hyvää puuhaile; pidä varasi,
isäseni, kuule minua!
-- Mitä tiedät heistä? Puhu! -- Iivana sanoi.
-- Älä kysy minulta, isäkulta. Minun tietoani ei sanoin selitetä;
aavistan, että he ovat pahoja ihmisiä, vaan miksi niin luulen, -- älä
kysy. Turhaan en vielä ketään ole varoittanut. Jospa äiti-vainajasi
olisi kuullut minua, niin ehkä hän nyt vielä eläisi terveenä.
Maljuta katsoi kauhistuneena eukkoa.
-- Miksi minua tirkistelet! -- Onufrevna sanoi. -- Sinä surmaat
ainoastaan syyttömiä, vaan tutkia häijyjä ihmisiä, ei ole sinun asiasi.
Vainusi ei riitä siihen, punainen koira!
-- Hallitsija! -- Maljuta huudahti: -- salli minun koetella näitä
miehiä. Pian saan tietää, mitä he ovat ja kenen lähettämiä!
-- Ei tarvitse, -- Iivana sanoi: -- minä tutkin itse heitä. Missä he
ovat?
-- Tuolla, isäkulta, oven takana, -- Onufrevna vastasi, -- seisovat
eteisessä.
-- Anna minulle, Maljuta, varusteeni seinältä; ole sitten menevinäsi
kotiin, vaan kun he tulevat sisään, palaa eteiseen ja kätkey sotilaiden
kera tämän oven taa. Heti kuin huudan, astukaa sisään ja ottakaa ne
kiinni. Anna tänne Onufrevna sauva.
Tsaari pukeutui haarniskaansa, asetti sen päälle mustan messupaidan,
heittäytyi vuoteelle ja asetti viereensä saman sauvan, jolla hän vähän
aikaa sitten lävisti ruhtinas Kurbskin sanansaattajan jalan.
-- Nyt tulkoot sisään! -- hän sanoi.
Maljuta asetti avaimet tsaarin päänalustalle ja meni ulos eukon
keralla. Pyhäin kuvain edessä olevat lamput valaisivat tupaa heikosti.
Tsaari lepäsi vuoteellaan väsyneen näköisenä.
Persten ja Korshun astuivat sisään, varovasti liikutellen jalkojaan ja
hapuillen käsillään.
Persten tutki tarkalla silmäyksellä tuvan ja siinä löytyvät esineet.
Vasemmalla puolen ovea oli pankko; etusopessa oli tsaarin vuode; pankon
ja vuoteen väliin oli tehty ikkuna seinään; tätä ikkunaa ei koskaan
suljettu luukulla, sillä tsaari piti siitä, että auringon ensi säteet
tunkeusivat hänen makuuhuoneesensa. Nyt kuu pilkisteli ikkunasta, ja
sen hopeinen loiste leikki muurin kirjavilla tiileillä.
-- Terve, te sokeat, Muromilaiset velikullat, silmänkääntäjät! --
tsaari sanoi, katsoen tarkkaan, mutta vaan sivumennen rosvojen
kasvonpiirteitä.
-- Eläköön sinun tsaarillinen armosi monta vuotta terveenä! -- Persten
ja Korshun vastasivat, kumartaen maahan asti. -- Puolustakoon,
suojelkoon ja olkoon Jumalan äiti sinulle armollinen, että sinä säästät
meitä raukkoja, poloisia ihmisiä, jotka maita mantereita tallustamme,
näkemättä Jumalan kirkasta valoa! Suojelkoon sinua pyhä Pietari
ja Paavali, Iivana Sulopuhuja, Kusma ja Demjan sekä Hutioin
ihmeidentekijät ja kaikki pyhät miehet. Antakoon Jumala sinulle kaikki,
mitä pyydät ja rukoilet! Ikuisesti käyös kullassa, mukavasti syö'os ja
juo'os, makeasti nukkuos! Vaan vihamiehiäsi ikuisesti nikottakoon ja
nälättäköön; joka päivä heitä ijes painakoon ja oinaan sarvet
ahdistakoon!
-- Kiitos, kiitos, raukat! -- Iivana sanoi yhä katsellen rosvoja: --
joko kauvankin olette sokeina olleet?
-- Nuoruudesta asti, isäkulta, -- Persten vastasi, kumartaen ja
notkistaen polviaan, -- molemmat olemme nuoruudesta asti olleet
sokeita! Emmekä muista, koska olemme Jumalan aurinkoa nähneet!
-- Mutta kuka opetti teitä lauluja laulamaan ja satuja kertomaan?
-- Itse Jumala, isäkulta, itse Jumala piti entiset ajat arvossa!
-- Kuinka niin? -- Iivana kysyi.
-- Meidän vanhuksemme kertovat, -- Persten vastasi, -- ja
guslansoittajat laulavat siitä: entiseen aikaan kun Kristus nousi ylös
taivaaseen, niin itkivät köyhät, vaivaiset, rammat ja koko kerjäläisten
joukko: mihin sinä, Kristus Jumalanpoika, lennät? Kelle meidät jätät?
Kuka meitä syöttää ja juottaa? Ja Kristus, taivaan tsaari, sanoi
heille:
"Minä annan teille, hän sanoi, kultaisen vuoren, hunajaisen virran,
viinipuutarhat ja mehuisat hedelmät; te tulette syötetyiksi,
juotetuiksi ja verhotuiksi! Silloin Iivana Jumaluusoppinut sanoi: Oi
sinä, lempeä Vapahtaja. Älä anna heille kultavuoria ja hunajavirtoja,
äläkä viinitarhoja ja mehuisia hedelmiä. He eivät ymmärrä niitä
hallita; rikkaat ja mahtavat tulevat ja ottavat pois heidän
omaisuutensa. Vaan anna sinä, Kristus, taivaan tsaari, heille sinun
nimesi, ja ihanat laulut sekä mainiot sadut vanhasta muinaisuudesta ja
hurskaista ihmisistä. Kun he raukat maata kulkevat, niin kertovat
mainioita satuja, ja jokainen ottaa heidät vastaan ja kestitsee
vierasvaraisesti." Ja Kristus sanoi: "Tulkoon, niinkuin sanoit, Iivana!
Saakoot he ihanat laulut, heleät guslat ja jalot sadut; ja sille, joka
heitä ruokkii ja pimeinä öinä suojaa, valmistan sijan paratiisissa;
sille eivät paratiisin portit ole suljetut!"
-- Amen! -- Iivana sanoi. -- Mitä satuja taidatte?
-- Taidamme kaikenlaisia, isäkulta tsaari, mitä sinun armosi suvaitsee
kuunnella. Osaan kertoa sinulle Jersh Jerskovitshistä, Tshetinikovin
pojasta, Semjonien perheestä, Gorinitshin kärmeestä, mainioista
gusloista, Dobrinjn Dikititshasta ja Agundinista...
-- Miksi sinä, -- Iivana keskeytti: -- yksin kerrot satuja ja miksi
ukko tuli kanssasi?
Persian huomasi, että Korshun oli melkein koko ajan ollut ääneti, ja
vapautti hänen epämukavasta kertojan tilasta, hän muutti kohta
käytöksensä ja alkoi laskea pilaa.
-- Ukkoko? -- hän sanoi, astuen huomaamatta Korshunin jalalle: --
tämäpä, näet, on minun toverini, Amedka Gudok; pitkä on hänellä parta,
mutta järki on lyhyt; kun juttelen hänelle jotakin jokapäiväistä,
mautonta, niin hän ylistää ja kiittää minua ja on vaiti. Niinkö, ukko,
valkoparta, ankan käynti, kanan askelet? Enkö poikkeisi tieltä!
-- Tietysti! -- Korshun tokasi, tointuen: meidän lasimme on täynnä
viheriäistä viiniä, vaan kun join reunoilta, juon pohjaankin. No, ukko,
kukon ääni, myyrän silmä. Antaa mennä eteenpäin!
-- Hei, kuinka vuohet hyppivät vuorilla! -- Persten sanoi, polkien
jalkaansa: vuohet hyppivät, kärpäset surisevat, ja Eufrosyne eukon
vasen korva kohisee!...
-- Voi kätkyeni! -- Korshun keskeytti, myöskin polkien jalkaa: --
katsos kuin rapu istuu hiekkaruutalla; rapu ei sure, vaan hurisee
kouraansa; kuin vesi tulee lähelle, niin vaara pakenee!
-- Oh, isäkulta hallitsija, Persten lopetti, nöyrästi kumartaen, älä
katso meitä karsaasti: tämä ei ole satu vaan ainoastaan pieni juttu!
-- Hyvä! -- Iivana sanoi haukotellen.
-- Minä pidän toisinaan reima miehistä; alkakaa jutella Dobrinjasta,
ehkä minä, kuunnellessani, nukun!
Persten kumarsi vielä kerran, rykäsi ja alkoi:
"Kievin ruhtinaan Vladimirin luona oli loistavat pidot, joihin oli
kutsuttu ruhtinaita, bojaria ja uljaita sankaria. Jo läheni ilta, ja
pidot olivat puolivälissä, kaikista tuntui ihmeelliseltä, kun sotatorvi
kajahti. Vladimir, Kievin ruhtinas, korotti äänensä ja lausui: oi,
ruhtinaat, bojarit ja uljaat sankarit! Lähettäkää kaksi urhoollista
sankaria: kuka uskalsi asettua Kievin edustalle? Kuka uskalsi puhaltaa
torveen ruhtinas Vladimirin kuulten.
"Nuoret miehet melusivat kartanolla; teräksiset miekat helähtelivät
kupeilla; rautanuijat kolahtelivat kauniita porraspuita vastaan; lakkia
lenteli sinne tänne ilmassa. Uljaat sankarit pukeutuvat varusteihinsa,
istuutuvat jalojen ratsujen selkään ja ajavat aukealle kentälle..."
-- Odotapas! -- Iivana sanoi, varmistaakseen kertojaa
kuuntelemishalustaan: -- minä tunnen tämän sadun. Kerro ennemmin
Akundinista!
-- Akundinista? -- Persten sanoi hämmästyksissään, muistettuaan tässä
sadussa ylistettävän epäsuosiossa olevaa Novgorodia: -- isäkulta,
hallitsija, satu Akundinista ei ole hyvä, se on talonpoikamainen; tämän
sadun ovat tyhmät Novgorodin talonpojat keksineet; ja minä isä-tsaari,
olen sen ehkä jo unohtanutkin...
-- Kerro, sokea! -- Iivana sanoi ankarasti: -- kerro, niinkuin se on,
mutta älä rohkene jättää ainoatakaan sanaa siitä pois!
Ja tsaari nauroi itseksensä sitä tilaa, johon oli kertojan saattanut.
Vaikka Persten oli itselleen siitä vihoissaan, että oli esittänyt tämän
sadun, niin hän kuitenkin, tietämättä, kuinka hyvin Iivana itse jo
tunsi sen, päätti umpimähkään alkaa kertomuksensa, jättämättä mitään
pois.
"Muinoin eli vanhassa Novgorodissa, etukaupungissa, nuorukainen
Akundin; tämä Akundin, nuorukainen, ei pannut olutta, ei polttanut
viinaa eikä harjottanut kauppaa; vaan hän, Akundin, kuljeskeli
itsenäisenä ja matkusteli Volhovan joella pienoisilla laivoilla. Kun
Akundin asettuu lastattuun veneeseen, niin hän panee vaahteraisen melan
tammisien liitoksiin, vaan itse hän heittäyhe perään. Venonen alkoi
purjehtia Volhovan joella, ja saapui jyrkälle rantamalle. Samassa tulee
ohikulkeva matkaaja rannalle ja tarttuu Akundinin valkoisiin käsiin ja
johdattaa hänet hautakummulle ja seisautettuaan siellä, hän sanoi: --
Katsopas nuori mies Rostislavlin kaupunkia Okajoen varrella, ja
katsottuasi huomaa, mitä tehdään Rostislavlin kaupungissa? Kun Akundin
katsoi Rostislavlin kaupunkia, niin hän näki siellä olevan suuren
kurjuuden: nuoren rjasanilaisen ruhtinaan Gleb Oljgovitshin entiset
palvelijat seisoivat torilla ja tahtoivat väkisin lähteä kaupungista.
Vaan samassa pitkin Oka-jokea uiskentelee hirvittävä kummitus, käärme
Tugarin. Tuo käärme Tugarin oli kolme sataa syltä pitkä, hännällänsä se
tappoi rjasanilaisen sotajoukon, seljällänsä se lohkoi jyrkät rannat ja
vaatii itse vanhat lunnaat. Samassa matkaaja tarttui Akundinin
vaaleihin käsiin ja lausui: Oi sinä, hyvä nuorukainen, mainitse nimesi
ja syntysi! -- Tähän Akundin vastasi: -- kotoisin olen Novgorodista,
nimeni on Akundin Akundinitsh."
-- "Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja
kolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun
veljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on
sinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! -- Lausumatta sanaakaan,
Samjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja
kuollessaan, hän saattoi lausua: -- voi sinua, lapsukkani, Akundin
Akundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin
tervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja
lapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja
valtaa."
-- Kylläksi! -- tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä,
että hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. -- Ala
toinen satu!
Persten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan
asti.
-- Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi
teeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: -- Enköhän kerro
sinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai
tahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?
Iivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä
kerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:
-- Mitä osaat hurskasta, raukka?
-- Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista,
Galubinin kirjasta...
-- No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, --
kerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä
kuunnella jotakin hurskasta!
Persten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi:
"Kun kerran pilvet olivat synkät ja kauheat, niin syntyi tuima Ukon
sää; silloin putosi taivaasta Galubinin kirja. Sen kirjan luo kokoontui
neljäkymmentä tsaaria ja tsarevitshia, neljäkymmentä kuningasta ja
kuninkaan poikaa, neljäkymmentä ruhtinasta ja prinssiä, neljäkymmentä
pappia ja papinpoikaa, paljo bojareita, paljon sotaväkeä, monta lajia,
heikkoja kristittyjä. Näistä oli viisi vähempi-arvoista tsaaria: olipa
tsaari Isai, Vasili tsaari, Kostnjatin tsaari, Volodimer tsaari,
Volodimerin poika, oli viisas David Jeorijevitsh tsaarikin.
"Niin lausui Volodimer tsaari: -- Kuka meistä, veikot, on taitava
lukemaan? Kuka lukisi tämän Golubinin kirjan? Puhuisi meille Jumalan
maailmasta; mistä punainen aurinko on saanut alkunsa? Mistä on valoisa
kuu saanut alkunsa? Mistäpä tuhannet tähdet? Mistä loistava ruske?
Mistä rajut tuulet? Mistä uhkaavat pilvet? Miksikä yöt ovat pimeitä?
Miksikä meistä on tullut maailmankansa? Mistä meille maanpäällä on
tsaarit tulleet? Mistä on tullut bojari- ja ruhtinas-sääty? Mistä
oikeauskoiset talonpojat?
"Kaikki tsaarit vaikenivat. Silloin heille vastasi viisas David
Jeosievitsh tsaari: -- Minä puhun teille, veikot, siitä tästä Golubinin
kirjasta: se kirja ei ole vähäinen; se on neljäkymmentä syltä pitkä ja
kaksikymmentä syltä paksu; jos yrittää nostaa sitä -- niin ei se nouse:
käsin ei voi sitä pidellä; riviä ei näe kaikkia; lehtiä ei osaa lukea;
sitä kirjaa ei lue jokainen; sitä on kirjoittanut H. Iivana Hurskas, ja
lukenut on sitä profeeta Isai, hän luki sitä kolme vuotta, kerkesi
ainoastaan kolme lehteä; luinhan minäkin -- vaan en kuitenkaan!
Itsestään kirja aukeni, lehdet kääntyivät, sanat menivät itsestään.
Minä sanon teille, herrat, ei se käy katselemalla, sen sanon teille,
veikot, ei sitä lueta tavallisella tavalla, muinaisissa on muinaista
käytettävä.
"Meidän punainen aurinkomme on saanut alkunsa Jumalan loistavista
kasvoista: pieni kirkas kuu Hänen rinnoistaan; tuhannet tähdet Jumalan
silmistä; kirkas rusko Hänen puvustaan; rajut tuulet ovat -- hänen
henkäyksiään; uhkaavat pilvet ilmaisevat Jumalan mietteitä: pimeät yöt
hänen vihaansa. Maailman-kansa on Adamista, Adamin päästä tsaarit ovat
tulleet; hänen luistaan -- ruhtinaat ja bojarit; hänen nivelistään on
talonpojat tulleet; samoista on vaimonpuolikin alkunsa saanut!
"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra,
viisain tsaari, sinua ymmärtäväisintä tsaaria, David Jeosievitsh! Sano
vielä meille:
"Kuka on ylin kaikkia tsaaria? Mikä maa kaikkien maiden äiti? Mikä meri
kaikkien merten emo? Mikä joki on kaikkien jokien ja vuorten äiti? Mikä
kaupunki on ylin kaikkia kaupunkeja?"
Nyt Persten salaa katseli Iivana Vasiljevitshia, joka näytti yhä
enemmän painuvan uneen. Silloin tällöin hän vaivalloisesti raotti
silmiään ja taas sulki ne, mutta samalla hän joka kerta loi salaisesti
tutkivan, läpitunkevan katseen kertojaan.
Persten silmäsi Korshunia ja jatkoi:
"Heille vastasi viisas David Jeosijevitsh: -- Minä puhun teille siitä,
veikot, sen ilmoitan teille: Golubinin kirjassa on kirjoitettu:
ylimmäiseksi tsaariksi joukossamme tulee Valkea tsaari; hän tunnustaa
kristinuskoa, hurskasta kristinoppia; hän uskoo Jumalan äitiä ja
erottamattomaan Kolmiyhteyteen. Kaikki kansat kumartavat häntä, kaikki
kielet tunnustavat hänet; hänen valtansa käsittää kaikki maat, koko
luomakunnan. Hänen hurskas oikeauskoinen käsivartensa on ylinnä kaikkia
muita; ja kaikki kunnioittavat Valkeata tsaaria! Pyhä Venäjän
valtakunta on kaikkien maiden äiti; siellä ovat pyhät apostoliset
kirkot. Okeani on kaikkien merten emo; siellä on tuomiokirkko
muodostunut; siellä tuomiokirkossa lepää Rooman paavin Klemensin luut;
tämä meri on ympäröinnyt kaikkia maita; kaikki virrat juoksevat mereen,
kaikki juoksevat okeaniin. Jordan joki on kaikkien äiti; Jordan joessa
kastettiin: itse Jesus Kristus, taivaan tsaari. Tabor vuori on kaikkien
vuorien emo: mainiolla Taborin vuorella kirkastettiin itse Jesus
Kristus, jolloin Hän näytti kunniansa opetuslapsilleen. Jerusalemin
kaupunki on kaikkien kaupunkien äiti; se kaupunki on maapallon
keskellä, siinä kaupungissa on pyhä temppeli; temppelissä on Herran
ruumisarkku, siinä ovat itse Kristuksen vaatteet, pyhät tulet palavat
lakkaamatta ja hyvänhajuiset yrtit siellä tuoksuavat"...
Nyt Persten taas katseli Iivanaa. Hänen silmänsä olivat suljetut,
hengitys kävi tasaisesti. Julma näytti nukkuvan.
Atamani sysäsi kyynärpäällään Korshunia. Ukko hiipi pari askelta
eteenpäin. Persten jatkoi verkalleen:
"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra, viisas
tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mikä kala on kaikkein
kalain emä? Mikä peto ylin kaikista pedoista? Mikä on lintujen emä?
Mikä kivi kaikkien kivien isä? Mikä puu kaikkein puiden emä? Mikä
ruoho on ruohojen äiti?
"Viisas tsaari vastasi heille: -- Minä sanon vielä senkin teille,
veikkoset: kaikkien kalaimme emo on valaskala, maailma seisoo kolmen
Valaan nojassa; Jestrafil-lintu on kaikkien lintujen emä; tämä lintu
elää sinisellä merellä; kun se räpistelee siivillänsä, niin koko
sininen meri vaahtoaa, se upottaa matkalaivat; ja kun Jestrafil
räpistelee, toisena tuntina puoliyön jälkeen, niin kukot alkavat koko
maassa laulaa, ja maa valkenee siihen aikaan..."
Persten vilkasi Iivanaan. Tsaari makasi silmät ummessa; hänen suunsa
oli auki, niinkuin nukkuneen tavallisesti. Samassa kuin Persten
viimeiset sanansa oli lausunut, hän huomasi, että hovin kirkkoa ja
läheisten rakennusten kattoa valaisi etäinen loisto.
Hän sysäsi hiljaa Korshunia, joka taas läheni likemmäksi tsaaria.
"Indra peto on ylin kaikkia petoja (Persten jatkoi), se kulkee
maakomeroita myöten, niinkuin aurinkoinen ilmakehällä; se kaivaa
maaemoa sarvellaan, myllää kaikki syvät lähteet; se panee virrat ja
purot juoksemaan, puhdistaa norot ja allikot, antaa ihmisille ruoka- ja
juomatarpeita. Alatir-kivi on kaikkien kivien isä; itse Jesus Kristus
lepäsi Alatir-kivellä, puhellessaan kahdentoistakymmenen apostolinsa
kanssa ja vakuuttaessaan kristinopin totuutta; sillä kivellä hän
julisti oppiansa, selittäen kirjoja koko maailmalle. Kiparis-puu on
kaikkien puiden äiti; siitä puusta oli tehty se hirsipuukin, jolla itse
Jesus Kristus, taivaan tsaari, kahden ryövärin keskellä, riippui.
Kuisma on ruohojen äiti. Kun Jumala Kristus riippui hirsipuussa, niin
Jumalan äiti tuli hänen luoksensa; hänen silmistään valui kyyneleitä
maahan, ja niistä puhtaista kyynelistä alkoi kasvaa ruohoa ja niin
kasvoi kuisma-ruoho; sen juuresta meillä Venäjällä kiskotaan
ihmeellisiä ristiä, joita vanhat munkit ja hurskaat ihmiset kantavat."
Nyt Iivana Vasiljevitsh huokasi syvään, vaan ei kuitenkaan avannut
silmiään. Tulen loiste tuli kirkkaammaksi. Persten alkoi peljätä, ettei
mitään hämmennystä syntyisi, ennenkuin ehtisivät saada avaimet.
Päättäen itse olla liikkumatta paikaltaan, ett'ei tsaari huomaisi
äänestä liikuntoa, hän osoitti Korshunille tulipaloa ja sitte makaavaa
Iivanaa, ja jatkoi:
"Kaikki tsaarit kumarsivat hänelle: Kiitämme sinua, jalo herra, viisain
tsaari Jeosijevitsh! Sinä puhut meille ulkomuististasi aivan kuin
kirjasta! -- Silloin Volodimer tsaari korotti äänensä, sanoen: -- oi
sinua, sinä sangen viisas tsaari David Jeosijevitsh, sano vielä,
ilmoita minulle: mennyt yönä varsin vähän nukuin, paljon näin: kun
kaksi petoa ovat toisensa kohdanneet, toinen valkea, toinen harmaa,
jotka tappelevat keskenään, niin tahtooko valkea voittaa? --
Viisas tsaari David Jeosijevitsh vastasi: -- oi sinua, Volodimer
Volodimeritsh! Kaksi petoa toisiaan kohdatessaan aina tappelee; onhan
siitä pyhällä Venäjän maallakin tuoreet jäljet; totuus ja vääryys ovat
kohdanneet toisensa; tuo valkea peto on -- totuus ja tuo harmaa -- on
vääryys; totuus väisti vääryyttä, totuus on mennyt Jumalan luokse
taivaaseen, vaan vääryys jäi maan päälle, ja joka elää meillä
totuudessa, se perii taivaan valtakunnan; vaan se, joka elää
vääryydessä, joutuu ikuiseen piinaan..."
Nyt alkoi kuulua tsaarin keveätä kuorsaamista. Korshun kurotti kättään
tsaarin päänalustalle, Persten taas siirtyihe likemmäksi akkunaa, ettei
äkkinäisellä vaikenemisella keskeyttäisi tsaarin unta, niin hän
pitkitti yksitoikkoisella äänellään kertomusta:
"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra,
viisain tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mitkä synnit saa
anteeksi ja mitä ei? Viisain, ymmärtäväisin tsaari, David Jeosijevitsh,
vastasi: Vaikka kaikki synnit saakin anteeksi, niin kolmea syntiä on
kuitenkin raskas katua: joka on häväissyt ristikummiansa, joka herjaa
isäänsä ja äitiänsä, joka..."
Samassa tsaari äkkiä aukasi silmänsä. Korshun tempasi kätensä pois,
mutta se oli jo myöhäistä: hänen ja tsaarin katseet kohtasivat
toisiaan. Hetkisen kumpikin äänetönnä katseli toistaan, ikäänkuin
jonkun salaisen tenhon vaikutuksesta.
-- Sokeat! -- tsaari sanoi äkkiä, tuimasti nousten ylös: -- kolmas
synti on se, kun joku pukeutuu kerjäläiseksi ja tunkeutuu tsaarin
makuuhuoneeseen!
Ja hän iski terävällä sauvallaan Korshunia rintaan. Rosvoon sattui
sauva ja hän alkoi horjua, kaatuen maahan.
-- Aha! -- tsaari huudahti, kiskasten tikarin Korshunin povesta.
Opritshnikit juoksivat sisään aseitaan kalistellen.
-- Ottakaa molemmat kiinni! -- Iivana sanoi.
Kuin villipeto Maljuta hyökkäsi Perstenin kimppuun: mutta tavattomalla
vikkelyydellä atamani löi häntä suuta vasten ja särki ikkunan
jalallaan, hypäten ales puutarhaan.
-- Sulkekaa puutarha, ottakaa rosvo kiinni! -- Maljuta kiljui, kivusta
kiemurrellen ja pitäen molemmin käsin vatsastaan kiinni.
Sillä välin opritshnikit nostivat Korshunin ylös.
Iivana, puettuna mustaan messupukuun, jonka alta loisti pantsari,
seisoi uhkaava sauva kädessään, luoden ankaria silmäyksiä haavoitettuun
rosvoon. Peljästyneet palvelijat kantoivat sytytettyjä kynttilöitä.
Puhkaistusta ikkunasta näkyi tulipalo. Koko sloboda joutui liikkeelle;
kaukaa kuului hätäkelloin soitto.
Korshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas,
opritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä
juovilla.
-- Sokea! -- tsaari sanoi: -- puhu, ken olet ja mitä salahankkeita
sinulla on minua vastaan?
-- En mitään salaa! -- Korshun vastasi. -- Minä tahdoin ottaa sinulta
kassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!
-- Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?
Korshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.
-- Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: "Älä humaja, vilvas
salo." Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera
rosvoilit? Ja mies sanoo: -- "Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän
toverini oli -- synkkä yö, toinenpa..."
-- Olkoon! -- Maljuta keskeytti hänet; -- katsotaanpa, miten laulelet,
kun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs
-- hän jatkoi, katsellen Korshunia: -- enköhän liene nähnyt jossain
tuota harmaapäätä!
Korshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.
-- Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä
muistanet, Hiidenkuilulla...
-- Homjak! -- Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: -- ota
tämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen
tsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!
-- Lähdetään, ukko! -- Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta:
-- mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!
-- Odota! -- Iivana sanoi, -- Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta;
hänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle
rangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty,
semmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!
-- Kiitä tsaaria, koira! -- Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä:
-- ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme
silmukkaita!
Ja Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.
Sillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi
puutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori
oli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.
Varovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui
johonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.
-- Atamani! -- supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja,
joka aamulla oli hänet pidättänyt: -- vahtimiehen olen tappanut. Anna
nopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen
miesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?
-- Tsaarin kourissa! -- Persten vastasi katkonaisesti. -- Kaikki on
hukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?
-- Minä! -- vastasi Mitka, tullen seinustalta.
-- Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän
tammen luona!
-- Mutta ruhtinas? -- Mitka kysyi.
-- Pöllö! Kuuletko, kaikki on kadotettu! Ukko vangittiin, avaimia ei
saatu!
-- Eihän vankila ole lukittu!
-- Eikö ole lukittu? Kuka sen aukasi?
-- Minä!
-- Sinäkö, tolvana! Puhu selvästi!
-- Miks'en puhuisi? Tultuani tänne -- ei ole ketään: vahtimies makaa
jalat pitkänään. Puhelen näin: antaapas olla, koetan, onko ovi
vankkakin, tölmäsin sitä; vaan, miten olikin, ovi lennähti auki!
-- Kas vaan sinua veitikkaa! -- Persten iloissaan huudahti. -- Totta on
kuin sanotaan: hupsut maailmassa menestyvät. Lempo soikoon! Voi sinua,
sinä mukuri.
Ja Persten tarttui Mitkan päähän, suuteli häntä molemmille poskille,
samalla kuin Mitka venytti maiskutellen paksuja huuliaan, ja sitten
tyynesti pyyhkäsi suutaan hiallaan.
-- Tule sinä minun jäljestäni, kelpo poika! Vaan sinä, torvensoittaja,
odota täällä. Jos jotain tulee, niin vihellä!
Persten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.
Etuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä
heikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.
-- Ruhtinas! -- Persten sanoi, astuen maakuoppaan, -- nouse ylös!
Serebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa
varten.
-- Joko nyt on aamu? -- hän kysyi, -- vai etkö sinä, Maljuta, kestä
aamuun asti?
-- En minä ole Maljuta! -- Persten vastasi. -- Minä olen se, jonka sinä
pelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä
pelastan sinut!
-- Kuka sinä olet! -- Serebrjani kysyi. -- En tunne ääntäsi!
-- Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse
nyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.
Serebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä
ja piti hänen sanojaan pilkkana.
-- Vai etkö luota minuun, ruhtinas? -- atamani jatkoi närkästyen. --
Muistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä -- olen Vanjuha
Persten!
Ilo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi
jälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet
loistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko
ilmaantuihe hänelle.
Jo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä,
mutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli
jähmettyä hänen sydämessään.
-- En voi! -- hän sanoi: -- en voi tulla mukaasi. Minä lupasin
tsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa,
miten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.
-- Ruhtinas! -- Persten lausui kummastuksissaan: -- ei minulla ole
aikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa
minun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja
tule meidän kanssamme!
-- En voi; -- Serebrjani toisti synkkänä: -- minä rikkoisin valani!
-- Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta:
ivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun
tähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä
tänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä
vedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?
-- En! -- Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen
kostealle maalle.
-- Etkö? -- Persten toisti, hammasta purren: -- etkö? Siis et omasta
tahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! -- Samassa atamani tarttui
ruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.
-- Nyt et kinastele! -- hän sanoi vihoissaan.
Mitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin
pienen lapsen, vankihuoneesta.
-- Nopeasti! Kiiruhtakaamme! -- Persten sanoi.
Yhdellä tiellä kohtasivat heitä opritshnikit.
-- Ketä kannatte? -- he kysyivät.
-- Tulipalossa haavoittunutta! -- Persten vastasi. -- Viemme
parantajalle!
Slobodan portilla pidätti heidät vahtimies. He yrittivät mennä ohitse;
vahtimies alkoi huutaa; Persten iski häntä nyrkillään, ja hän vaipui
nikahtamatta.
Ilman enempää vastusta rosvot kantoivat ruhtinaan slobodasta.