Iloista väkeä.
Syvässä ja pimeässä tyrmässä, jonka kosteat seinät olivat homeessa,
istui ruhtinas Nikita Romanovitsh raudotettuna käsistä ja jaloista, ja
odotti itselleen kuolemaa. Hän ei tiennyt oikein, paljoko siitä oli
aikaa, kuin hän vangittiin, sillä valoa ei tullut mistään maanalaiseen
komeroon; mutta silloin tällöin hän kuuli tasaisen kirkonkelloin
soiton, ja, tästä sekavasta ja heikosta äänestä päättäen, hän laski
olleensa vankilassa enemmän kuin kolme päivää. Hänelle viskattu leipä
oli jo aikoja sitten tullut syödyksi, vesi juoduksi, ja nälkä sekä jano
alkoivat ahdistaa häntä, kun äkkiä kummallinen melu herätti hänen
huomiotansa. Hänen päänsä yläpuolella avattiin lukkoa. Ensimmäinen
vankilan ulkopuolinen ovi alkoi narista. Melu läheni. Toinen lukko
narahteli, ja taas kolahti ovi. Viimein avattiin kolmas ovi, ja askelia
rupesi kuulumaan, jotka tulivat alas vankikoppiin. Viimeisen oven
raosta välähti tuli, avain kierähti, muutamia salpoja työnnettiin
syrjään, ruosteiset saranat ratisivat, ja kirkas, sietämätön valo teki
Serebrjanin sokeaksi.
Kun hän laski alas kätensä, joilla hän oli silmiään peittänyt, niin hän
näki edessään seisovan Maljuta Skuratovin ja Boris Godunovin. Heitä
seurannut pyöveli piteli heidän ylitsensä tulisoihtua.
Maljuta, pantuaan kätensä ristiin, katseli hymyillen Serebrjanin
kasvoja, ja hänen silmäteränsä vetäysivät kokoon ja taas laajenivat.
-- Terve, ruhtinaskulta! -- hän puhui semmoisella äänellä, jommoista
Nikita Romanovitsh ei koskaan ennen ollut kuullut, -- äänellä, joka oli
inhottavan liehakoitsevaa ja roiston lempeää, ja muistutti kissan
verenhimoista naukumista silloin, kuin se lähenee sadinta, jossa on
vangittu hiiri.
Serebrjani vavahti vasten tahtoaan, vaan Godunovin läsnäolo rauhoitti
häntä.
-- Boris Feodoritsh, -- hän sanoi, kääntyen Maljutasta poispäin, --
kiitän sinua, että tulit minua katsomaan. Nyt saatan kuolla helpommin!
Ja hän tarjosi hänelle raudoitetun kätensä. Mutta Godunov astui
taapäin, eikä hänen kylmässä katseessaan näkynyt ainoatakaan
osanottavaisuuden merkkiä ruhtinasta kohtaan.
Serebrjanin käsi, kahleitten painamana, putosi jälleen polviinsa.
-- En luullut, Boris Feodoritsh, -- hän sanoi nuhdellen, -- että sinä
poistut luotani. Vai tuletko ainoastaan katselemaan minun
rangaistustani?
-- Minä tulin, -- Godunov rauhallisesti vastasi, -- sinua
kuulusteltaissa olemaan läsnä yhdessä Grigori Lukjanitshin kanssa.
Luotasi poistumiseni ei merkitse mitään; koskaan en ole ajatellut
niinkuin sinä, ja ainoastaan, kun tiedän tsaarin armahtavaisuuden, olen
pidättänyt ansaitsemaasi rangaistusta!
Serebrjanin sydän sykki tuskallisesti, ja Godunovin muutos tuntui
hänestä raskaammalta kuin kuolema.
-- Armon aika on mennyt! -- Godunov pitkitti kylmästi. -- Sinä muistat
lupauksen, jonka teit tsaarille? Antaudu sinä vaan hänen pyhälle
tahdolleen, ja jos tunnustat kaikki meille ilman mutkia, niin vältät
piinapenkin ja tulet pikaisella kuolemalla rangaistuksi. Alkakaamme
kuulustelu, Grigori Lukjanitsh!
-- Odota, odota hiukan! -- Maljuta vastasi myhäillen. -- Minulla on
hänen armonsa kanssa omiakin tiliä! Tiukenna hänen kahleitansa, Fomka!
-- hän sanoi pyövelille.
Ja pyöveli, pistettyään tulisoihdun seinässä olevaan rautaiseen
renkaasen, levitti Serebrjanin kädet seinää pitkin niin, ettei hän
voinut niitä liikuttaa.
Sitten Maljuta läheni katsellen häntä kauvan, muuttamatta hymyään.
-- Isäkulta, ruhtinas Nikita Romanovitsh! -- hän alkoi viimein: -- älä
kiellä minulta suurta armoa!
Hän laskeusi polvilleen ja kumarsi maahan asti Serebrjanille.
-- Me, isäkulta, -- hän jatkoi ilkkuvaisella nöyryydellä, -- me olemme
sinun armosi edessä vähäpätöisiä ihmisiä; sellaisia suuria bojareita,
kuin sinä, emme vielä koskaan ole rangaisseet emmekä kiduttaneet. Ja
kuulustelussa täytyy olla arka. Sanotaan, ettei meidän suonissamme
juokse samaa verta...
Ja Maljuta pysähti, hänen hymyilynsä tuli kylmemmäksi ja silmänsä
laajenivat enemmän.
-- Suvaitse, isäkulta, ruhtinas, -- hän jatkoi, antaen äänelleen
rukoilevan ilmauksen, suvaitse ennen kuulustelua, ehkä on liian paljon
uskallettu, nähdä sinun bojari-vertasi.
Ja hän otti vyöltään puukon ja laskeutui polvilleen Serebrjanin eteen.
Nikita Romanovitsh työnsiihe taaksepäin, katsahtaen Godunoviin.
Boris Feodoritshin kasvot olivat liikkumattomat.
-- Ja sitten, -- Maljuta pitkitti, korottaen ääntään, -- suo minun,
halpa-arvoisen, leikata sinun ruhtinaallisesta seljästäsi hihnoja! --
Suo minun, orjan, ottaa nahkaasi hevoseni suitsiin! -- Salli minun,
vanhan orjan, sinun ylhäisellä lihallasi ruokkia koiriani!
Maljutan tavallisesti karkea ääni muuttui nyt shakalin kitinäksi, itkun
ja naurun sekaiseksi.
Serebrjanin hiukset nousivat pystyyn. Kun Iivana ensikerran tuomitsi
hänet kuolemaan, hän meni lujasti mestauslavalle: mutta täällä
vankihuoneessa, kahlehdittuna, nälän ahdistamana, ei hän kyennyt
kestämään tätä ääntä ja katsetta.
Maljuta nautti hetkisen tästä vaikutuksestaan.
-- Isäkulta, ruhtinas, -- hän äkkiä sähisi, heittäen puukon pois ja
nousi pystyyn, -- suvaitse minun ensin maksaa velkani.
Ja kiristellen hampaitaan hän kohotti nyrkkinsä ja alkoi heilutella
sitä Nikita Romanovitshin edessä.
Serebrjanin veri jähmettyi sydämmessään, ja vihaansa liittyi semmoinen
inhottava kauhu, minkä meihin saattaa likainen eläin, joka uhkaa
koskettaa.
Hän suuntasi katseensa Godunoviin.
Sillä hetkellä Maljutan kohotettu käsi seisahti ilmassa, Boris
Feodoritshin tempauksesta.
-- Grigori Lukjanitsh, -- Godunov sanoi, kadottamatta tyyneyttään, --
jos sinä lyöt häntä, niin hän loukkaa päänsä seinään, emmekä me saata
häntä kuulustella. Minä tunnen tämän Serebrjanin.
-- Pois! -- Maljuta kiljasi -- Älä sekoita itseäsi meihin! Älä estä
minua maksamasta hänelle Hiidenkuilun puolesta!
-- Muista, Grigori Lukjanitsh! Me saamme vastata hänestä tsaarin
edessä!
Ja Godunov tarttui Maljutan kumpaankin käsivarteen.
Mutta, ikäänkuin villipeto, himoten verta, Maljuta ei enää muistanut
mitään. Kirkuen ja kiroten hän hyökkäsi Godunovin kimppuun ja koetti
työntää häntä tieltänsä, päästäkseen uhrinsa kimppuun. Taistelu alkoi
heidän kesken; tulisoihtu, johonka toinen heistä tarttui, putosi maahan
ja sammui Godunovin jalkain alla.
Maljuta maltti mielensä.
-- Minä sanon tsaarille, -- hän änkötti, -- että sinä puolustat
kavaltajaa!
-- Ja minä, -- Godunov vastasi, -- sanon tsaarille, että sinä tahdoit
tappaa kavaltajan kuulustelematta, koska pelkäät hänen ilmiantojaan!
Maljutan rinnasta kuului jonkinlaista murinaa ja hän kiirehti
vankihuoneesta, kutsuen mukaansa pyövelin.
Sillä välin kuin he hapuellen nousivat portaita ylös, Serebrjani tunsi,
että kahleet irrotettiin hänestä ja että hän taas voi liikkua.
-- Älä ole toivoton, ruhtinas! -- Godunov kuiskasi hänelle korvaan,
kovasti puristaen hänen kättään: -- pääasia on voittaa aikaa!
Ja hän kiirehti Maljutan jäljestä, ensin suljettuaan ovet ja
huolellisesti ne teljettyään.
-- Grigori Lukjanitsh, -- hän sanoi Skuratoville, saavutettuaan hänet
portilla ja antaen hänelle avaimet vahdin läsnäollessa, -- sinä et
sulkenut vankilaa. Niin ei sovi tehdä: luullaan -- että pidät yhtä
Serebrjanin kanssa!
Samaan aikaan kuin tapahtui tämä vankihuoneessa, Iivana istui synkkänä
ja tyytymättömänä makuuhuoneessaan. Jokin outo tunne valtasi hänet
vähitellen. Tämä oli vastustamaton tunne Serebrjania kohtaan, jonka
rohkeat teot kiusasivat hänen itsekästä sydäntänsä, vaan sillä välin
hänessä heräsi epäluulo kavalluksesta. Tähän asti oli Iivana kohdannut
joko selvää itsepäisyyttä, niinkuin bojareissa, jotka olivat
synkentäneet hänen nuoruutensa ajan irstaisuudellaan, tai jäykkää
tottelemattomuutta, kuten Kurbskissa, tai orjamaista nöyryyttä,
niinkuin kaikissa, jotka häntä nykyään ympäröitsivät. Mutta Serebrjani
ei kuulunut yhteenkään niistä. Hän erotti elämänsä vakuutuksen Iivanan
oikeuksien Jumalallisessa etäisyydessä. Hän menetteli viisaasti tämän
vakuutuksen mukaan, ja, koska oli enemmän tottunut toimimaan kuin
ajattelemaan, ei koskaan luopunut tsaarin kuuliaisuudesta, edeltäpäin
mietittyä, koska hän piti tsaaria Jumalan tahdon edustajana maan
päällä. Vaan siitä huolimatta, hän joka kerta, kun oli syössyt
ilmeiseen vääryyteen, hänen sydämensä kiehui harmista, ja synnynnäinen
suoruus voitti säännöt, jotka luottamuksesta olivat tulleet tavaksi.
Silloin hän, ihmeeksi itselleen ja melkein tietämättään menetteli näitä
sääntöjä vastaan, ja asiasta ei tullutkaan sitä, mitä ne olivat
ennustaneet. Tämä jalo johdonmukaisuuden puute vastusti Iivanan kaikkia
käsityksiä ihmisistä ja saattoi hänen ihmissydämmen tuntemisensa
häiriöön. Serebrjanin suoruus, hänen vilpistelemätön avomielisyytensä
ja kykenemättömyytensä hankkia itselleen etuja, olivat silminnähtävät
itse Iivanalle. Hän ymmärsi, ett'ei Serebrjani petä häntä, että häneen
voi enemmän luottaa kuin johonkin valan tehneeseen opritshnikkiin, ja
hänessä heräsi halu likentää häntä itseensä ja tehdä hänestä ase
itselleen; mutta samassa hän huomasi, että tämä ase, joka oli ulkona
hänestä itsestään, äkkiä saattaa luikahtaa hänen käsistään, ja
ajatellessaan sellaisen mahdollisuuttakin, hänen mielipiteensä
Serebrjaniin nähden muuttui kohta vihaksi. Vaikka Iivanan vaihteleva
mieli silloin tällöin kieltäytyi veritöistä ja hän rupesi katumaan,
niin oli se kuitenkin poikkeustiloissa; mutta tavallisesti häneen oli
tunkeutunut vakuutus erehtymättömyydestään, hän uskoi vakaasti, että
hänen vallallansa oli jumalallinen alku, ja hän säilytti sitä tarkasti
ulkonaisia salahankkeita vastaan; salahankkeina hän piti kaikkia,
niinkuin äänettömän tyytymättömyydenkin. Niinpä tapahtui nytkin.
Ajatus, antaa anteeksi Serebrjanille, välähti hänen sydämmessään, vaan
kohta sai sijan se vakuutus, että Serebrjani kuuluu niihin ihmisiin,
joita ei sovi kärsiä valtakunnassa.
"Jos koko laumasta yksi ainoa menee vasemmalle ja kaikki muut oikealle,
niin paimen antaa tämän jäädä uhriksi" -- hän ajatteli. Samassa hän
teki päätöksen Serebrjanin kohtalosta. Tuomio oli määrätty pantavaksi
toimeen seuraavana päivänä; mutta hän käski ottaa kahleet
Serebrjanilta, ja lähetti hänelle viiniä ja ruokaa omasta pöydästään.
Sillä välin, karkottaakseen tunteet, jotka sisällinen taistelu
hänessä oli herättänyt, -- nuo tavattomat tunteet, hänestä niin
epämiellyttävät, hän päätti lähteä metsästämään ja määräsi sen vuoksi
pantavaksi toimeen suuren linnustuksen.
Aamu oli ihana. Yli- ja ali-haukankesyttäjät, johtavat henkilöt ja
kaikki haukankesyttäjiin kuuluvat kulkivat ratsain, loistavissa
varusteissa, tuoden mukanaan erilaiset haukkansa. He odottivat
hallitsijaa kentällä. Turhaan ei ole sanottu, että metsästys lohduttaa
ja virvottaa surullisia sydämiä, vaan jahtihaukan saalis tekee
kerrassaan sekä vanhan että nuoren iloiseksi. Kuinka synkkä tsaari
tahansa olikin, tullessaan opritshnikkiensa kera slobodasta, niin,
nähdessään haukankesyttäjäin loistavan joukon, hänen katseensa selveni.
Kokouspaikkana oli niityt ja pienet metsiköt, joihin pääsy muille oli
kielletty, noin kahden virstan päässä slobodasta, Vladimirin tien
varsilla.
Yli-haukankesyttäjä, puettuna punaiseen, kullalla kirjailtuun
samettiviittaan, päässä kultareunuksinen lakki, keltaiset saappaat
jalassa ja sievät hansikkaat käsissä, laskeusi hevosen seljästä ja
lähestyi Iivanaa, ali-haukankesyttäjän seuraamana, jolla oli kädessä
valkoinen jahtihaukka.
Tli-haukankesyttäjä kumartui maahan asti ja kysyi.
-- Hallitsija, joko on aika iloita?
-- Jo on, -- Iivana vastasi, -- ala leikki!
Silloin yli-haukankesyttäjä antoi tsaarille komean hansikkaan, johon
oli kirjailtu kullalla muutamia sananparsia, ja, ottaen jahtihaukan
ali-haukankesyttäjältä, hän asetti sen hallitsijan kädelle.
-- Kunnioitettavat ja jalot metsästäjät! -- yli-haukankesyttäjä sanoi,
kääntyen opritshnikkien puoleen; -- huvitelkaa ja virkistäkää itseänne
mainion ihanalla metsästyksellä, ja karkoittakaa kaikki surut ja
iloitkoon teidän sydämmenne!
Sitten kääntyen haukanpitäjiin:
-- Hyvät ja ahkerat haukankesyttäjät, -- hän sanoi -- päästäkää irti ja
koettakaa kiinni!
Silloin koko kirjava joukko haukanpitäjiä hajaantui pitkin kenttää.
Toiset hyökkäsivät kirkuen metsikköihin toiset alkoivat juosta pienien
järvien rantoja, jotka siellä, täällä pensaitten keskeltä välähtelivät
kuin kuvastimet.
Äkkiä kohosi ankkoja kaislikosta ja lehahtivat lentämään.
Metsästäjät päästivät irti haukkansa. Ankat yrittivät järvelle päin,
vaan toiset haukat kohtasivat heitä siellä, ja ne pelossaan lentelivät
kuin pyssyn luodit, sinne tänne.
Erilaiset haukat, kirkunasta säikähtyneinä, hyökkäsivät ankkojen
kimppuun, mikä takaa-ajaen, mikä kiistassa lentäen, mikä ankarasti
tapellen, syösten ylhäältä alas kuin kivi, saaliinsa niskaan.
Tänään kunnostivat itseään sekä siperialaiset ryöstöhaukat Bjedrai ja
Smjelai, että Arbas ja Anpras, kuin myös Horjak, Hudjak, Maljets ja
Paljets.
Pääsi heiltä muutamia ankkoja ja teeriäkin, joita huonot
haukankesyttäjät pelottelivat pois ruohikoista piiskoillaan.
Ihmeelliseltä ja kauniilta näytti erilaisten haukkain lento. Teeriä
putoili vähän väliä, pyörähdellen ilmassa. Jonkun kerran heittäysivät
ankat hevosten jalkoihin epätoivossaan ja metsästäjät saivat niitä
elävinä kiinni. Ei se aivan ilman vahinkoa käynyt. Nuori kotka, lentäen
korkealta alhaalta lentävän vanhan ankan kimppuun, työnsiihen rintaansa
myöten maahan ja kuoli siihen.
Astrjets ja Gorodum, kaksi kasanilaista haukkaa, lensivät metsästäjäin
näkyvistä, huolimatta vihellyksistä ja kyyhkyisten sulista, joita he
heiluttelivat.
Mutta mainioimmaksi ja kummallisemmaksi osottautui tsaarin jahtihaukka,
jota kutsuttiin Adraganiksi. Kaksi kertaa tsaari päästi sen irti, ja
kaksi kertaa se viipyi ilmassa hyvin kauvan, tappoi poikkeuksetta
jokaisen linnun ja, huviteltuaan kyllikseen, laskeutui jälleen tsaarin
kullatulle hansikkaalle. Kolmannella kerralla Adragan joutui aivan
raivoon, niin että alkoi tappaa ei ainoastaan muita lintuja vaan
myöskin haukkoja, jotka varomattomasti lensivät sen ohitse. Haukat
Smislai ja Krushok kaatuivat katkaistuin siivin maahan. Turhaan tsaari
ja kaikki hänen luonaan olevat haukankesyttäjät houkuttelivat sitä
punaisella veralla ja linnunsulilla. Valkea jahtihaukka piirteli
ilmassa leveitä kehiä, kohosi näkymättömään korkeuteen ja, ikäänkuin
salama, hyökkäsi saaliinsa kimppuun, mutta sen sijaan, että hän sitten
olisi laskeutunut maahan, hän vaan lensi korkeammalle ja kauvas.
Yli-haukankesyttäjä, kadotettuaan toivon saada Adragania kiinni,
kiirehti antamaan tsaarille toisen. Mutta tsaari piti paljon
Adraganista ja suri paraan lintunsa kadottamista. Hän kysyi
yli-haukankesyttäjältä: kenelle palvelijoista oli Adraganin hoitaminen
uskottu? Tämä vastasi Trishkalle.
Iivana kutsutti luokseen Trishkan, joka tuli kalpeana, onnettomuutta
aavistaen.
-- Mies, -- tsaari sanoi hänelle, -- niinkö sinä pidät huolta
oivallisesta haukasta? Miksi sinulla on syötti, kun et osaa viehättää
lintua? Kuule, Trishka, minä annan kohtalosi omiin käsiisi: jos saat
kiinni Adraganin, niin osotan sinulle semmoista suosiota, jommoista ei
kukaan teistä koskaan ole kokenut; vaan jos menetät haukan, niin, --
älä pane pahaksesi, käsken lyömään sinun pääsi pois, -- ja niin saavat
toisetkin ymmärtää huutia; muuten olen minä kauvan huomannut, ett'ei
haukankesyttäjissä vallitse oikein hyvä kuri ja että linnustus alkaa
menettää hupaisuutensa.
Viimeisiä sanoja lausuessaan Iivana vilkasi itse yli-haukankesyttäjään,
joka taas vuorostaan vaaleni, sillä hän tiesi, ett'ei tsaari suotta
kehenkään kierosti katso.
Trishka, aikaa kadottamatta, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti
etsimään Adragania, rukoillen suojelushenkeänsä osottamaan hänelle
kadonneen jahtihaukan.
Sillä välin jatkui metsästys edelleen. Vielä ei ollut tsaari kerraksi
huvitellut, ja jo oli monta saalista asetettu säilyyn, kun äkkiä uusi
näky veti Iivanan huomion puoleensa.
Pitkin Vladimirin tietä tulla laahusti kaksi sokeata miestä, toinen
keski-ikäinen, toinen harmaahapsinen, pitkäpartainen vanhus. Heidän
yllään oli vaaleat, kuluneet mekot, ja liinoista, jotka olivat ristiin
heitetyt yli olkapäitten, riippui toisella puolen pussi, almujen
keräämistä varten, ja toisella puolen repaleinen viitta, joka kuumuuden
tähden oli yltä otettu. Muut tavarat, kuten pillit ja guslat ja
leipäkontin, kantoi vankka nuori mies, joka oli heidän oppaanaan.
Nuorempi sokeista piti oppaan olkapäästä kiinni ja veti perässään
vanhusta. Vaan nuori mies alkoi töllistellä metsästystä ja näytti
unohtavan kumppaninsa. Sokeat jäivät näkevästä jälkeen. Pitäen
toisistaan kiinni, he hapuilivat maata isoilla sauvoillaan ja
kompastuivat tuon tuostakin. Heitä katsellessaan Iivana Vasiljevitsh ei
voinut olla nauramatta. Hän lähestyi heitä. Samassa edellä kulkeva
sokea astui harhaan ja kaatui vesilätäkköön, vetäen toverinsa mukanaan.
Molemmat nousivat likaisina pystyyn, syljeksien ja sättien opasta, joka
suu ammollaan töllisteli loistavia opritshnikkejä. Tsaari nauroi
ääneensä.
-- Mitä väkeä te olette? -- hän kysyi. -- Mistä tulette ja mihinkä
menette?
-- Mene tieltä! -- vastasi nuorempi heistä, ottamatta lakkia päästään:
-- kun paljon tiedät, niin pian vanhenet.
-- Roisto! -- kirkasi eräs opritshnikki: -- etkö näe, kuka on edessäsi?
-- Itse sinä roisto olet! -- vastasi sokea, kääntäen sokeat silmänsä
opritshnikkiin päin: -- miten minä voin nähdä, kun ei ole silmiä? Vaan
sinä -- se on toinen asia; vaan sinulla kun on kahta vailla neljä, niin
näet etäälle ja laajalti; sano, kuka on edessäni, niin tiedän!
Tsaari kielsi sanomasta ja uudisti jälleen suosiollisesti kysymyksensä.
-- Me olemme iloista väkeä, -- sokea vastasi: -- olemme kulkeneet
isoja ja pieniä kyliä, tulemme Muromista slobodaan, toimitamme
turhanpäiväisiä kujeita, ilahuttaaksemme hyviä ihmisiä, ketä hevosen
selkään asetamme, ketä kiiruhdamme.
-- Vai niin! -- tsaari, jota sokean vastaukset miellyttivät, sanoi: --
te olette siis Muromilaisia, silmänkääntäjiä. Onko teillä Muromissa
vielä sankareita?
-- Miks'ei! -- sokea vastasi änkyttämättä: -- ei tämä kumppanikaan
joutava ole; on vielä meillä Mihei-ukkokin: hän nostaa itsensä
tukastaan verskan[19] maasta ylös; on täti Uljana: hän kulkee yksin
kuorman päällä.
Kaikki opritshnikit alkoivat nauraa. Tsaarista ei pitkään aikaan ollut
tuntunut niin hauskalta.
"Tosiaankin iloista väkeä," hän ajatteli: "nähtävästi he eivät ole
täältä kotoisin. Sadunkertojani ovat minua ikävystyttäneet. Yhtä ja
samaa he aina lörpöttävät, ilvehtijänikin ovat minua kylläksi
kiusanneet. Siitä saakka kun minä liian varomattomasti tein pilaa
yhdelle heistä, he kaikki ovat ruvenneet pelkäämään minua; rohkeata
sanaa et enää saa kuulla; niinkuin olisi ollut minun syyni, ett'ei tuon
lurjuksen sielu kyllin lujasti ollut kiinni hänen ruumiissaan!" --
Kuule, mies: osaatko kertoa satuja?
-- Minkälaisia, -- sokea vastasi, -- ja kelle kertoisin. Mehän
kerroimme ukko voivodalle pörhökarvaisesta pukista ja sen kaulasta:
silloin kuin pukki, tuli itse voivoda ja puistaen päätään käski ajaa
meidät pois koko talosta. Sen koommin emme kerro.
Vaikea on kuvata naurua, joka kajahti opritshnikkien joukossa. Ukko
voivoda ei ollut tsaarin suosiossa: Sokean pilkka tuli hyvään aikaan.
-- Kuulkaa, miehet, -- tsaari sanoi: -- menkää slobodaan, suoraan
hoviin; odottakaa siellä minun tuloani, -- tsaari nimittäin lähetti
teidät. Kun olette syöneet ja juoneet ja minä olen tullut kotiin, niin
kuuntelen teidän satujanne.
Kuullessaan: "tsaari," sokeat hämmästyivät.
-- Isä -- hallitsija! -- he huudahtivat, langeten polvilleen: -- älä
suutu meidän raa'asta, talonpoikamaisesta puheestamme! Älä käske meiltä
kaulaa katkaista: tietämättömyydestä olemme syntiä tehneet!
Tsaari naurahti sokeiden pelolle ja ajoi taas jatkamaan metsästystä,
vaan sokeat oppaineen tallustivat slobodaan päin.
Niin kauvan kuin opritshnikkein joukkoa näkyi, he pitelivät toisistaan
kiinni ja kompastuivat tuon tuostakin; mutta heti kun tien käänne kätki
heidät näkyvistä, seisahti nuorempi sokeista, vilkasi kaikille
suunnille ja sanoi toverilleen:
-- Etkö väsynyt, ukko Korshun, kompastelemiseen? Eikös tule ikäväksi,
kun kauvan kulkee? Miksi sinä, ukko, niin rypistelit kulmiasi. Vai
harmittaako sinua työ, johon ryhdyimme?
-- Eikö mitä, vastasi vanha rosvo: -- kun menen, niin en katso
taakseni; vaan itsekään en tiedä, mikä minun tuli: niin raskas on
sydämmeni, jommoinen se syntymästäni asti ei ole ollut. Mitä tahansa
ajattelikin, niin sama tulee aina mieleen!
-- No, mikä sun mieleesi tulee?
-- Kuule, atamani. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta kuin
tuska on minua rasittanut ja vaivannut, vaan ei kukaan Volgan varrella
eikä Moskovassa sitä tiedä, kellekään en siitä ole sanaakaan sanonut,
olen kantanut tuskaa sielussani kaksikymmentä vuotta, kuin myllynkiveä
kaulassani. Koetinpa paastotakin ja tahdoin ilmoittaa papille kaikki,
vaan rukoilla en voinut -- ja lakkasin paastoamasta. Vaan nyt se taas
minua rasittaa ja vaivaa: on kuin helpoittaisi, siitä puhuessani.
Sinulle ei tietysti ole niin vaikeaa puhua, kuin papille; olethan sinä
samanlainen, kuin minä.
Syvä suru kuvastihe Korshunin kasvoilta. Persten kuunteli äänetönnä.
Molemmat rosvot istuutuivat tien viereen.
-- Mitka, -- Persten sanoi oppaalle, -- istahda vähän matkan päässä
meistä ja katsele meitä; jos jonkun näet, niin huomauta meille; mutta
ole tarkka, älä laiminlyö: sinä olet kuin kuuromykkä, äläkä tuhlaile
sanoja!
-- Hyvä, -- Mitka sanoi: -- älä pelkää, en tuhlaa!
-- Sulje sinä veitikka vaan suusi! Älä puhu meidän kanssamme. Totuttele
olemaan ääneti! muuten jos jollekulle sanankin äännät, muista silloin
meitä ja itseäsi!
Mitka etääntyi noin sata askelta ja heittäysi pitkäkseen, nojaten
kyynärpäillään maahan ja asettaen leukansa kämmentensä varaan.
-- Kas siinä on reima poika, Persten sanoi, katsellen hänen jälkeensä,
-- vaan tyhmä kuin saapas. Vaan jätä hänet -- kerranko sitä hairahtuu!
Mitäs tehdä, parempaa ei ole. Hän ei ainakaan jätä pälkääseen!
taistelee itsensä ja meidän puolesta, jos, Jumala armahda, meille tulee
tukala. No niin, ukko, nyt ei kukaan kuule meitä, puhu, mikä rasitus
sinua vaivaa? Oh, minkälaiseen aikaan se sinuun sattui!
Vanha rosvo laski kähäräpäisen tukkansa alas ja vei kätensä otsalleen.
Hän tahtoi puhua, mutta alkaminen oli vaikeata.
-- Näetkös, atamani, -- hän sanoi: -- kylliksi olen ihmisiä eläessäni
tappanut, etten muistakaan kaikkia! nuoruuteni ihanne oli verinen
paita! Olipa kauppias, tai vanha akka, niin puukko kylkeen vaan -- ja
silloin oli loppu. Vaan nyt, jos sattuisi jotakuta toimittamaan
mailmasta pois, -- ei käsi liiku. No niin! enpä tahdo sinua vakuuttaa!
luullakseni sinäkin olet lähettänyt tästä mailmasta kylläksi kansaa;
eihän se ole sinulle outoa, vai kuinka?
-- No mitä siitä? -- Persten vastasi, nähtävästi vastenmielisenä.
-- Ethän sinä, enkä minä, ole mitään eukkoja, emmekä kauniita tyttöjä;
paljon on meidän sydämmellämme veritöitä vaan sanopas sinä, atamani,
minulle: onko sinusta tuntunut, kuin jotain tekoasi muistelet, kuin
pihdit puristaisivat sydäntäsi ja milloin hiki, milloin kylmyys sinut
valtaisi päästä jalkoihin asti, ja sitten ahdistaisi ja kalvaisi, niin
ettei voi kertoa?
-- No kylläksi, mistä aijotkaan kysyä! ei nyt ole siihen aikaa.
-- Tosiaankin, -- Korshun jatkoi, -- paljon olen tekojani unohtanut,
vaan yhtä en voi unhottaa. Siitä on parikymmentä vuotta, me elelimme
Volgan varrella, kuljimme kymmenellä aluksella; atamaninamme oli Danilo
Kotj; sinusta ei silloin vielä kuultu, minut tunnettiin silloin jo
joukossa, ja usein ylistettiin Korshunia. Me ryöstimme rikkaitakin
laivoja ja rosvosimme valkamissa, vaan mitä saimme, sen jaoimme tasan,
eikä Danilo Kotj sallinut riidellä. Mikäs olisi ollut suotuisampaa?
Hupaisaa oli elämä, aina ravittuina, aina vaatteissa. Kun pukeuduimme
kirjaviin viittoihin ja huippulakkeihin, ja liikutimme aluksemme
peräsintä, niin kylien ja kaupunkien asukkaat kokoontuivat rannoille
katselemaan meitä, reima miehiä, ja ihailemaan jaloja poikia! Me vaan
soutelemme ja laulamme, huudamme täyttä kurkkua, lähetämme laukauksia
pistooleistamme ilmaan, iskemme silmää kauniille tytöille. Vaan
toisinaan kun levähdämme piikkinemme ja pyssyinemme, niin aluksemme
ruohottuvat sill'aikaa metsissä. Hyvä oli elanto, mutta lempo minut
riivasi. Ajattelen kerran itsekseni: Mitäpäs minä teen enemmän työtä
kuin muut, vaan saalis on yhtäläinen. Päätin siis mennä yksin pyyntiin,
saalista saadakseni, antamatta joukolle, vaan ottaakseni itselleni
kaikki. Pukeuduin kerjäläiseksi, samoin kuin nyt, ripustin eväskontin
selkääni ja lähdin esikaupunkiin päin, arvellen, eiköhän joku kulkene
ohitse? Odottelen, odottelen; vaan ei näy, ei kuulu kuormastoa,
kauppiasta eikä ketään. Minua rupesi harmittamaan. Hyvä on, ajattelen:
ell'ei Jumala anna etua, niin nyt ryöstän, kuka tahansa tuleekin
ohitseni, olkoon vaikka oma isäni! Samassa kuin näin ajattelin, niin
tulee maantietä pitkin köyhä eukko, kantaen niinikopsassa jotakin,
kopsa oli liinavaatteella peitetty. Heti kuin hän oli tullut
kohdalleni, hyppäsin pensaikosta esille. -- Seiso akka, sanoin! Anna
kopsa tänne! -- Hän heittäysihe minun jalkoihini: -- Mitä tahdot, ota,
vaan älä koske tähän kopsaan! -- Aha, ajattelin, siinä sinä,
nähtävästi, piilotatkin tavarasi, ja tempasin kopsan häneltä. Ja eukko
alkaa huutaa ja soimata minua, vieläpä pureskella kättänikin. Olin
kyllä ennestäänkin huonosta onnestani vihoissani, vaan nyt muutuin
vielä enemmän. Piru sysäsi minua kylkeen: minä tempasin veitseni ja
työnsin sen akan kurkkuun. Vaan kohta kun hän kaatui, peljästyin. Olin
jo juoksussa, vaan mietittyäni, palasin ottamaan kopsaa, arvellen,
koska tapoin muijan, niin eihän sitä aivan ilman pidä jäädä! Otin
kopsan, avaamattani sitä, ja syöksyin metsään. Juostuani vähän matkaa,
jalkani alkoivat horjua, ja minä ajattelin: istun ja levähdän
katsoakseni, paljonko sain saalista. Aukasin kopsan ja katsoin: siellä
oli pieni lapsi, joka tuskin ja tuskin hengitti. "Voi sinua penikkaa!"
ajattelin: "senkötähden muija ei tahtonutkaan antaa kopsaa! Sinunko
lemmon tähden olen tehnyt syntiä!"
Korshun yritti jatkaa, vaan vaikeni, vaipuen mietteihin.
-- Mitä teit lapselle? -- Persten kysyi.
-- Mitäkö, häntä täytyi hoitaa? Mitäkö tein? Niin mitä!
Ukko vaikeni taas.
-- Atamani, -- hän sanoi äkkiä, -- kun ajattelen tätä, niin sydämmeni
on pakahtua. Niin, erittäin tänään, kun pukeuduin kerjäläiseksi, niin
muistan sen aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaan en tiedä, miksi
se nyt johtui mieleen, vaikka en pitkään aikaan ole sitä ajatellut.
Sanotaan, ett'ei se ole hyvä, että äkkiä rupee ajattelemaan yhtä ja
toista, joka jo on muistista haihtunut...
Vanhus huokasi raskaasti.
Molemmat rosvot olivat ääneti. Samassa suhahtelivat heidän yllään
siivet, -- ja tummanruskea haukka putosi vanhuksen jalkoihin. Samassa
jahtihaukka Adragan tasaisesti liiteli ilmassa ja lentäen ohitse, ei
onnistunut laskeutua uhrinsa kimppuun.
Mitka heilutti kädellään. Kaukaa ilmestyi haukankesyttäjiä.
-- Ukko! -- Persten sanoi kiireesti: -- unohda menneet; me emme ole nyt
rosvoja, vaan sokeita sadunkertojia. Tuolta tulee tsaarin väkeä, kohta
ovat täällä. Tule joutuin, ukko, pirteäksi, jatka niitä kokkapuheita.
Vanha rosvo pudisti päätään.
-- Tämä ei ennusta minulle hyvää, -- hän sanoi, osottaen kuollutta
haukkaa. -- Tämä valkea haukka saatti minut toivottomuuteen. Näetkö, ei
sitäkään ole enää. Tappoi, ja sitten katosi!
Persten katsoi terävästi häneen ja siveli suuttuneena päätään.
-- Kuule, ukko, -- hän sanoi: kuka tietää, mitä sinulle tänään on
tapahtunut! Vaan en tahdo sinua vasten mieltäsi pakottaa. Sanotaan:
sydän on tietäjä. Eihän suinkaan sinunkaan sydämmesi turhaan aavista
onnettomuutta. Jää sinä, minä menen yksin slobodaan.
-- En, -- Korshun vastasi, en minä siitä mitään puhunut. Jos se on
minun onneni, että menetän pääni slobodassa, niin mitäs tehdä. Siten on
nähtävästi syntymässäni määrätty. Mutta mistä puhe olikaan. Tunnetko,
atamani, Volgan varrella olevaa Bogoroditskin kylää?
-- Miks'en, tunnenhan.
-- Sen kylän tienoilla, noin viiden virstan päässä, on paikka, jota
kutsutaan Popoff-Krugiksi.
-- Senkin tiedän.
-- Muistatko siellä olevaa vanhaa tammea?
-- Muistan senkin, vaan enää ei ole sitä tammea siellä, se on hakattu
pois.
-- Tammen ehkä hakkasivat, vaan kannon jättivät.
-- No mitä siitä?
-- No niin. Minä, näet, en enää koskaan saa nähdä Volga-emoa, vaan ehkä
sinä vielä palaat takaisin syntymäseuduillesi. Kun tulet Volgan
varrelle, niin mene Popoff-Krugille. Etsi sieltä vanha tammen kanto.
Löydettyäsi sen, laske puoliväliin yhdeksänkymmentä askelta länteen,
päivänlaskuun päin. Luettuasi askelet, ala kaivaa maata siitä paikasta.
Sinne, -- Korshun jatkoi, alentaen ääntään, -- minä kaivoin menneinä
aikoina rikkaan aarteen. Siellä on paljon kultaa ja dukaatteja, sekä
hopearuplia. Kaivettuasi saat kaikki omaksesi. Ei minun sovi ottaa
aarteita mukaani toiseen mailmaan. Vaan kun joskus ajattelet, että
siellä saat vastata kaikesta, mitä minä täällä tein, sillä öisin
pakkanen muualla kipristää nahkaa! Sentähden, atamani, sittenkuin minua
ei ole enää, käske minun jälkeeni toimittaa sielumessua. Se on paljoa
varmempaa. Vaan älä säästä rahoja messussa. Maksa hyvin papille;
toimittakoon, niinkuin asia vaatii, ettei mitään jäisi laimiin. Vaan
minun nimeni on, -- kuten tiedät -- Ameljan. Ihmiset kutsuivat vaan
minua Korshuniksi, mutta Ameljaniksi minä ristitty olen; niin
toimittakoon pappi sielumessun Ameljanin jälkeen; ja maksa sinä vaan
hänelle hyvin, älä surkeile rahoja, atamani, minä jätän sinulle rikkaan
aarteen! -- kyllä piisaa ijäksesi!
Korshunin keskeyttivät ratsastavat haukankesyttäjät.
-- Hei raukat! -- huudahti yksi heistä: -- sanokaa, minne lensi
jahtihaukka?
-- Kylläpä sanoisin, veikkoset, -- Persten vastasi, -- vaan
neljäkolmatta vuotta sitten, tummeni silmät!
-- Kuinka niin?
-- Kun menin kerran vuorille, kivistä sammalia repimään, niin näen --
kasvavan tammen, jonka ontelossa paistetut kananpojat vitisevät. Minä
kiipesin onteloon, söin kananpojat, tulin vahvemmaksi, enkä voinut
päästä ulos sieltä! Mitäs tehdä! Juoksin kotiin kirvestä etsimään;
aukasin onteloa suuremmaksi, ja sitten pääsin pois; vaan, hakatessani,
arvattavasti, pirstat soensivat silmäni; siitä saakka en ole mitään
nähnyt; välistä kun syön kaalia, niin olen pistää lusikan korvaani;
tahtoohan nenäkin palaa, vaan minä raapaisen niskaan.
-- Tehän olette -- haukankesyttäjä sanoi, nauraen, niitä sokeita, joita
tsaari puhutteli! Bojarit nauravat teitä vielä nytkin. No niin, miehet,
me huvitimme isä-tsaaria päivällä, vaan teidän on vuoronne huvitella
hänen armoansa yöllä. Sanotaan, että hallitsija tahtoo kuunnella teidän
satujanne.
-- Suokoon Jumala terveyttä hänen tsaarilliselle armolleen! -- Korshun
tokasi, muuttaen äkkiä käytöksensä. -- Miks'ei hän kuuntelisi! Kun
kieli vaan kulkee, niin kerromme vaikka aamuun asti!
-- Hyvä, hyvä, -- haukankesyttäjät sanoivat: -- toisella kertaa
lörpöttelemme teidän kanssa. Nyt menemme etsimään jahtihaukkaa,
auttamaan toveria. Ellei Trifon löydä Adragania -- niin hän pääsee pian
päästään; isä-tsaari ei laske leikkiä!
Haukankesyttäjät ratsastivat kentälle.
Persten ja Korshun taas tarttuivat Mitkaan ja kulkivat slobodaan päin.
Tuskin ennättivät ensimäiselle asunnolle, kuin näkivät kaksi laulajaa,
jotka soittivat kanteletta ja lauloivat täyttä kurkkua:
Kuin naapurillamme
Hauskaa oli juttua!
Kun rosvot saavuttivat heidät, niin eräs laulajista, punatukkainen
nuorukainen, jonka päässä oli sulalla varustettu lakki, kumartui
Perstenin puoleen.
-- Jo on ruhtinaasi ollut neljä tai viisi päivää vankihuoneessa! -- hän
sanoi supisten, jatkaen uudestaan lauluansa. -- Kaikki olen saanut
tietää. Huomenna on hänellä kovat. Hän istuu suuressa vankilassa,
vastapäätä Maljutan asuntoa. Mistä nurkasta voisi kukko päästä?
-- Ole vaiti -- Persten vastasi, vilkaisten sinne suuntaan, joka oli
vankilaa vastapäätä.
Punatukkainen laulaja näpähytteli kaikin sormin kanneltaan ja, kääntyen
Perstenistä, ikäänkuin ei olisi puhunutkaan hänen kanssaan, pitkitti
heleällä äänellä:
Kuin naapurillamme
Hauskaa oli juttua.