Venäjän mies muistaa hyvän.
Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja
savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin
ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät
korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja
tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin
tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti
oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa
kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön
suhina.
-- Kas, minne tultiin! -- Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: -- ja
todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson,
millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee
joku sellainen, että ... hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille,
jollei olisi bojaria pelastettava.
Miheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois
ohjakset ja päästi sen valloilleen.
-- Nyhdä ruohoa, -- hän sanoi, -- vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole
lukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene
aivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!
Hän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui
tässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen
itku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut
seinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä
pimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi
pöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän
meni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai
ne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja
seinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden
seassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty.
Seinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin
huomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli
mustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.
Miheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti
tulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja
nukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku
hänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.
-- Mitä nyt? -- Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: -- kuka siinä
rähisee? susi sinut...
Hänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli
valmis antamaan nyrkillään uuden iskun.
-- Älä koske! -- sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista
tuskin haituvia näkyi, -- mitä hän teki sinulle? Mitä? -- Tätä
sanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi
tarkastelemaan Miheitshiä.
-- Oh, harmaapää! -- hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla
ihmetyksellä.
-- Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! -- huudahti toinen: --
isäkö -- vai lanko?
-- Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä
koske, muuten suutun!
Äänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.
-- Anna olla, Hlopko, -- sanoi eräs heistä, -- pidä varasi! Kun Mitka
suuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan
riitelemään!
-- Metsänpeikko häneen ryhtyköön! -- Hlopko vastasi, käyden sivulle:
onhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!
Toiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja
tarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.
-- Mistä yökkö on lentänyt? -- kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan
silmiin.
Sillävälin Miheitsh ennätti tointua.
"Ahaa, -- hän ajatteli: -- onhan nämä niitä rosvoja!" -- Terve, hyvät
miehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?
-- Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit
sanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!
-- Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri
astui sisään vanhan Korshunin seurassa.
-- Atamani! -- huusivat rosvot: -- tänne on tullut mies, joka kysyy
sinua.
Persten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.
-- Ka, sinäkö, toveri! -- hän sanoi: -- ole tervetullut! Miten on hänen
ruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä
Maljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi
Hiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja
että tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi
liioin riemastelleet! -- Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään
tsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita
Romanitshia!
-- Niin! -- Miheitsh huokasi: -- tsaari suosii, vaan ei koirain
hoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä
antakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei
miellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he
olisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla
Medvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen
lisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he,
kirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja
sitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta,
koirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta
saamansa korvapuustin!
-- Hm! -- yrähti Persten, istuen rahille: -- siis tsaari ei
käskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen
tsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?
-- Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi
mukaan...
-- Kunnioita Vanjuhaa -- ja siinä se!
-- No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä
jotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun
luoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo,
hän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan
onni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!
-- Minunko! Sanoiko hän -- minun luokseni?
-- Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin
luo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan
ruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä
olemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon
ruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta
jollei atamani pelasta ruhtinasta -- niin kaikellainen onnettomuus
kohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän
sanoi!
-- No mitä! -- Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: --
näinköhän minä tosiaan riutuisin?
-- Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja
päähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!
Persten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.
-- Eikö mylläri sanonut muuta?
-- Kuinkas muuten, isäkulta! -- katsellen syrjästä höyryävää
kaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: -- mylläri sanoi vielä
näin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan
kuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit
ruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!
Ja Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa
tekivät hänessä.
Mutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan,
iloiseen nauruun.
-- Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta
ruhtinasta, minä menehdyn?
-- Sanoi, isäkulta, -- palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat
että kädet...
-- Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä
nauraen: -- vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää
ja suolaa, -- hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka,
me alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen
ilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?
-- Vankihuoneessa on, isäkulta.
-- Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?
-- Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!
-- Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?
-- Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan
vankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina
hänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten
tiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.
-- Katso nyt! -- Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: --
kuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi
häntä auttaa?
Miheitsh pyyhkäsi tukkaansa.
-- Siis sinä näet, että mahdoton on häntä auttaa?
-- Niin kyllä, -- hän vastasi, heittäen pois lusikkansa. -- mitäpä
minäkään enää eläisin päivän valossa! Menen herrani luokse, lasken
vanhan pääni hänen päänsä viereen ja palvelen häntä siellä, koska
täällä on kielletty.
-- No, no, joko aloit veisata kuolinvirttä! Ehkei ruhtinaasi olekaan
vielä vankihuoneessa. Ei tässä itku auta; ja jos onkin, niin
mietitään... Hyvin tunnen slobodan; minä vein sinne viime kuussa
karhun, ja hovin minä tunnen, kaikki tarkastelin: ajattelin näin: ehkä
on joskus hyvä tietää!... Ole huoleti, mietitään...
Persten vaipui ajatuksiin.
-- Hyvä! hän huudahti äkkiä; hypähtäen paikaltaan -- Ukko Korshun!
Meidät pelasti kerran ruhtinas kuolemasta -- pelastakaamme mekin nyt
hän; nyt on meidän vuoro! Tahdotko ryhtyä kanssani vaikeaan työhön?
Vanha rosvo rypisti kulmiaan ja pudisti päätään.
-- Mitä, Korshun, etkö halua?
-- Mitä sitten sinä, atamani, oletko järjiltä pois, vai hourailetko?
Etkö kuullut, missä ruhtinas on? Etkö kuullut että avaimet päivin ovat
Maljutalla, vaan öisin tsaarin pään alla? Mitä voi tässä tehdä?
Ruoskalla et saa poikki kirveen hamaraa. Kun joutui turmioon, niin
joutui! Emmekö mekin voi joutua samoin? Onko hänestä hauskempaa, kun
meistä nahka nyljetään?
-- Niinpä niin, Korshun, mutta sanoohan sananlaskukin: velka maksettuna
on kaunis! Jos ruhtinas ei olisi silloin meitä pelastanut, niin missä
nyt olisimme? Riippuisimme jossain koivussa ja tuuli meitä heiluttaisi!
Vaan miten hän nyt! Hän luullakseni ajattelee: taannoin minä pelastin
veikkoset hädästä, ja ehkä he pelastavat nyt minut! Mutta jos nyt
jätämme hänet, ja hän viedään mestattavaksi -- hyi! -- semmoisia ne
olivat, hän sanoo: ryöstää ja rosvota kyllä osaavat, vaan hyvää työtä.
eivät muista! Vaan vuodattavat syytöntä verta, eivätkä pelasta
kristittyä! Minä en, hän sanoo, rukoile heidän puolestaan Herraa
Jumalaa! Surma heidät vieköön tässä ja tulevassa maailmassa! Niin sanoo
ruhtinas.
Korshun yhä vielä rypisti kulmiaan. Sisällinen taistelu kuvastiihe
hänen kasvoillaan. Nähtävästi Persten oli kovasti kosketellut hänen
sydäntänsä.
Mutta kauvan ei taistelu kestänyt. Ukko viittasi kädellään.
-- Ei, veliseni, -- hän sanoi, turhaan puuhailet; oma paita on
lähimpänä ruumista! En rupea!
-- Vai et, vai et! Persten sanoi. -- Odottakaamme aamuun, ehkä silloin
mietimme toisin; aamu iltaa viisaampi! Ja nyt, miehet, on aika nukkua!
Joka voi Jumalaa rukoilla -- hän rukoilkoon, joka ei voi, pankoon
maata!
Atamani katseli salaa Korshunia. Hän huomasi nähtävästi ukossa jotain,
sillä Korshun liikahti hiljaan, ja, ettei kukaan huomaisi sitä, hän
alkoi kovasti haukotella ja sitten hyräillä jotain hiljakseen.
Rosvot nousivat ylös. Toiset ryömivät orsille, toiset rukoilivat vielä
kauvan jumalankuvan edessä. Viimeisten joukossa oli Mitka. Hän
kumarteli hartaasti, ja, jollei aseet ja vaatteus olisi vakuuttaneet
hänen olevan rosvon, niin ei sitä kukaan olisi uskonut, niin
rauhalliselta hän näytti.
Sellainen ei ollut ijäkäs Korshun. Kun kaikki olivat asettuneet
sijoilleen, niin Miheitsh näki hämärän tulen valossa hänen nousevan
vuoteeltaan ja lähestyvän jumalankuvaa. Muutaman kerran hän risti
itseänsä, mutisi jotain ja sanoi lopuksi sydämekkäästi:
-- Ei, en voi! Luulin että tänään on helpompi!
Kauvan kuuli Miheitsh, kuinka Korshun kääntyi toiselta kyljeltä
toiselle, mutisten jotakin itsekseen, vaan ei voinut nukkua. Päivän
sarastaessa hän herätti atamanin.
-- Atamani, -- hän sanoi, kuule atamani!
-- Mitä nyt, ukkoseni?
-- Suo anteeksi, minä lähden kanssasi; vie, minne tahdot!
-- Kuinka niin?
-- Niin vaan, -- en voi nukkua. Eihän saa enää nukutuksikaan.
-- Ethän vaan enää ota sanaasi takaisin?
-- Kun sanoin: lähden, -- niin älä luule!
-- No, hyvä, ukko Korshun, kiitos! Vielä tarvittaisi yksi kumppani,
vaan ei enempää. Paljoko vielä yötä on?
-- Johan linnut laulavat.
-- No, olkoon päätetty, aika on nousta. Mitka! -- Persten sanoi,
sysäten Mitkaa kylkeen.
-- Mitä? -- vastasi hän raottaen silmiään.
-- Tahdotko tulla kanssamme?
-- Mihin?
-- Mitä se sinuun kuuluu! Sinulta vaan kysytään, tahdotko tulla minun
ja ukko Korshunin kanssa?
-- Mutta, mitä varten? -- Mitka vastasi, haukotellen, ja kurotteli
jalkojaan orsilta.
-- Katsos, sitä rakastan. Mene minne viedään, äläkä kysy: mihin? Jos
sinulta pää halaistaan -- ei se sinuun kuulu, mehän tiedämme, mikä on
tarpeen. No, katsos, tartu köyteen, äläkä sano: en uskalla; jos
peräydyt, sanon sinua ravuksi!
-- Älä sano! -- Mitka vastasi ja alkoi kietoa rääsyjä jalkoihinsa.
Rosvot alkoivat pukeutua.
Mikä oli Perstenin tuuma ja miten hän sen onnellisesti suoritti -- sen
saamme tietää seuraavista luvuista.