Vanha tuttu.
Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi
sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti
lakin päästään ja kuulteli jotakin.
-- Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, -- hän sanoi, taputellen sen
pyöreätä kaulaa: -- kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi
noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja
pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.
Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.
-- Seiso, Galka! -- hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! -- luulenpa
taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa!
Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn
ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et
pääse minusta, sinä vintiö!
Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä
ravia ääntä kohden.
-- No, Jumalan kiitos, -- hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää
sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: -- saavutinpa viimeinkin;
olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään
et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin
kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli
ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn
ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin!
Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän
minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne
ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!
Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi
myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.
-- Isäntä, kuule isäntä!
Ei kukaan vastannut.
-- Isäntä, isäntä kuule!
Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.
"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh
ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin.
Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.
-- Kuule, sinä rahjus! -- tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.
Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta
näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä
välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.
Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.
-- Terve, isäntä! -- hän sanoi mielistelevällä äänellä.
-- Jumala olkoon kanssasi! -- mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä
ystävä?
-- Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin
kanssa.
-- Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut
Jumala toi?
-- Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon!
Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!
-- Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten
tulen kohta ulos luoksesi!
"Vai niin", -- Miheitsh ajatteli: -- "jospa näkisin, miten sinä,
hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita
noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja
pyörätkin ovat sammaltuneet!"
-- Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien
tarkasti oven jälkeensä.
-- Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!
-- Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan
-- metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee
kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla
pyhitetty leipä, vai mukulakivi!
"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä
rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa
hän ei olisi lapsia ristinnyt!"
-- Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä
kuulen!
-- No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema;
kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen
linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska
sydämessä; ja mistä syystä -- sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt
pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli
Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken
pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.
Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.
-- Oh, vai niin! hän sanoi: -- ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä
on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä
vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä
pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!
Miheitsh ihmetteli.
-- Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En
minä ole siitä sinulle mitään sanonut.
-- Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun
joskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun
pyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja
myös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule,
kuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.
-- Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen
sitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt.
Lähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää
täytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun
luoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee,
lähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten
oleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille
palvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No,
nyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi
pelastaa. Jos sen teet, -- niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh
koskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun
palvelijasi.
"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! -- Miheitsh lisäsi
arvelevaisesti: -- jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!"
-- Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan
koukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä
kokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin
on sallittu!
-- Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan
onnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta
kysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?
Mylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.
Kului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua,
pitämättä Miheitshistä lukua:
"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun
oli alhaalla, niin tulee ylös -- kuulen -- kaukaa kirkonkellon äänen:
hautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä
haudataan; ei voi kuulla, -- vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.
"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin,
tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan
ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin
tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat
hartioista -- vaan, ei tiedä, kenen."
Miheitshiä pelotti.
-- Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan
jälkeen?
Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään,
vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät
kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin
eivät näkisi mitään.
-- Ukkoseni, kuule ukko! -- ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:
-- No? -- mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan
huomaamaton.
-- Mitä sinä laskettelet ukkoseni?
-- Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi
tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan
käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan
suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa -- siinäpä tulet pienelle
tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön
asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä -- niiltä saat enemmän kuulla.
Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, -- sinulla tulee olemaan
työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat
pannaan kahtia!
Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.
-- Ukkoseni! -- Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, -- sano nyt
selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?
Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla,
paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.
"Susi hänet syököön!" -- Miheitsh ajatteli: -- "mihin hän aikoi minut
lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan
piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut
itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin
tähden!... Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta,
annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään,
Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.