Veren manaus.
Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja
nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan
porttejansa ja sammuttamaan tulta.
-- Herra Jumala! -- huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse
Vjasemski palvelijoineen ratsasti: -- Herra armahda meitä! päästä
vaarasta!
Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut
tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: -- Jumalan kiitos, vaara on
ohitse!-- ja taas ristivät silmiään.
Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa
palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään,
jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle
tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa,
kuin hän eksyi tieltä.
Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut
huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.
-- Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, -- orjani ovat jääneet
jäljelle ... täytyy odottaa!
Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin
kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä,
sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät
väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia,
samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.
-- Bojaritar, -- Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, -- olenko
minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena
Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei
kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä,
kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.
-- Ruhtinas! -- kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: -- ellei sinulla
ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä...
-- Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin
sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!
-- Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!
-- Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. -- Vai luuletko, että
se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä
muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut
ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla
anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan
paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.
Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan
koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen
ymmärrystänsä hämmentää.
-- Jelena, -- hän sanoi, -- minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat
etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian
täytyy lähteä ijäiseen tuleen ... rakasta minua, rakasta edes
hetkinen ... etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!... Jelena,
-- hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, -- rakasta minua, sinä
sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!...
Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen
voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua
ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta
ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää,
vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan
bojarittaren.
Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa
hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen
harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät
Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti
pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän
haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä
yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai
mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli
menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta.
Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli
ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä... Äkkiä
seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.
Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui
suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se
ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi
viedä Jelenaa suloiseen uneen.
Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen,
kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä
veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla
tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin
Serebrjani oli tullut.
"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. -- Joko taas
olen puistossa? -- Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?
Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää
Jelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.
-- Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi
tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: --
olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon.
No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: -- paikka on sille
vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!
Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia
metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman
rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä;
Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.
-- Ukko kulta! -- hän huudahti: -- pelasta minut, kätke minua!
Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli
nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin
puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada
ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä
Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, --
luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.
Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. -- Jumala olkoon kanssasi,
bojaritar! -- hän sanoi: -- kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on
ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän
tappaa minut, vanhuksen.
Jelena katseli kauhistuen mylläriä.
-- Sinä tiedät ... hän sanoi: -- sinä tiedät, ken minä olen?
-- Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle
ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän
tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.
-- Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei
Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna... Häntä
en pelkää, ukko kulta, -- minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan
orjia... Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!
-- Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: -- vai makaa Afanaasi
Ivanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. Ruhtinas
Afanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä on
bojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan?
Hänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!
-- Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan,
jos pelastat minut!
Myllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen
bojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.
-- Bojaritar, minun joutseneni, -- hän sanoi tyytyväisin katsein: --
siunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei
minun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä
tulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä
Jumala on armollinen!
Vielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului
kavionkapsetta.
-- He tulevat, he tulevat! -- kirkasi Jelena. Älä anna minua heille,
ukko kulta!
-- Hyvä, bojaritar, tule perässäni!
Mylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.
-- Kätkeydy tänne säkkien taa, -- hän sanoi ja sulki oven hänen
jälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.
-- Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!
Hän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa
hänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen
taakse.
Sillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri
meni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.
Pian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin,
kantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta.
Myllyllä he pysähtyivät.
-- No, tännekö poikkesimme? -- kysyi vanhin ratsumiehistä.
-- Tännepäin hevonen on juossut! -- sanoi toinen. -- Minä näin jäljet!
Täällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!
-- Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!
-- Herra auttakoon, -- sanoivat palvelijat: -- jo kolmannen kerran
ruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta
verenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen
pisaraan! -- Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin
esiin!
Opritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa
vastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä
pisti esiin myllärin pää.
-- Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin
että sydän tärähteli.
-- Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari,
ruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!
-- Mikä bojari? -- vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.
-- Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!
-- Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!
-- Ahaa, kuulitko, pölkkypää!
-- Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: -- pyydän
anteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se
ole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset,
pelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja!
Tuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä
asut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.
-- No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko
sitä pidättää?
-- Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa
sattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala
varjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti!
Äh, nähtävästi ovela miekkailija -- kuka löi hänen armoansa!
-- Voiko pidättää verta, ukko?
-- Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!
-- Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän
muuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!
-- Niin, niin! -- virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten
muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!
Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.
-- Kas, kuinka hurme valuu! -- hän pitkitti: -- no, miten sen
seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut
pysäyttää, vaan nyt... Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan
minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!
-- Kangistuu! -- opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne
kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. -- Siinä on sinulle, ukko,
kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet
-- niin otan sinusta hengen.
-- Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki
pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka
pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, -- se toimi pelkää silmiä!
Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen
haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle
ja alkoi loihtia:
"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin
maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä
ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee --
suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa,
niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele
minua! Sanani on voimakas!"
-- Lähestykää, isäkullat! -- mylläri sanoi, -- lähestykää pelotta; veri
pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti ... kylläpä
tiesin, -- kieleni jäykistyy!
Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen
kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut
haavoista.
-- Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!
-- Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. -- Vaan tässä
ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä
tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä
bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!
Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.
-- Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?
Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti
näin:
Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi
enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski
eli ei -- Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä
palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska
niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi
mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua,
jos pelastan bojarittaren.
Tämä poisti hänen epäilyksensä.
-- En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! -- hän sanoi: --
enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!
-- Ellet vaan, ukko, valehtelisi!
-- Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön
salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!
-- Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!
-- Ei ansaitse katsoa, -- sanoi eräs opritshnikki. -- jospa olisikin
jälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!
-- Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!
-- Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon
ja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!
-- Eikö ole kotona?
-- Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa,
eikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä
on viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on
teillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan
pantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista!
Ratsunne nyhtävät ruohoa... Se on vaan paha, että ruoho tässä on
sellaista ... kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa
tukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.
-- Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että
hevosemme pakahtuisivat?
-- Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät
söisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät
herrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole
heiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin
majatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous
yön kauhuja vastaan ... täällä on vähän epäsiistiä!
-- Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot
kestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?
-- Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte
maantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran --
niin tulette majataloon!
-- Me lähdemme! -- sanoivat opritshnikit.
Vjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet
paarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen
selkään ja ajoivat jäljestä.
Tuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä,
niin ukko avasi myllyn oven.
-- Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä -- Ole hyvä ja tule puotiin. Voi
sinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on
sinun parempi.
Hän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä
asetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.
-- Syö virkistykseksesi, bojaritar! -- hän sanoi, syvään kumartaen. --
Heti tuon sinulle viiniä.
Juostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja
savimaljan.
-- Onneksesi, bojaritar!
Ukko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti
hänen iloiseksi.
-- Ryyppää, bojaritar! -- hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään
peljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa:
en semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä,
bojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin
huonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!
Mylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin
kainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.
-- Tässä on viiniä, joka kelpaa! -- hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa
kohden. -- Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi
minulle eräs hyvä mies ... hänen nimensä on Persten ... ha, ha! Täällä
metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani
ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole
huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi
siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa
paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka
vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on
sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon,
pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän
oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja
siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden
sijasta saatiin mehiläisiä... Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot!
Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan... Kuule, bojaritar!
Hänen onneksensa ... ha, ha! Ruhtinaan ... ruhtinaan onneksi, ei tämän,
vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten
hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh,
ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani,
vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin
tai Serebrjanin luo ... mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!
Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat.
Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän
näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty
seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla;
hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin
katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä,
hän alkoi ääneen rukoilla.
-- Ha, ha! mylläri sanoi -- rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en
pelkää... Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua
suitsutuksella polta ... kyllä minäkin osaan loihtia... En minä ole
mikään semmoinen ja tämmöinen ... minut tuntee vedenhaltija,
metsänhaltija ... minut tuntevat myöskin vedenneidot ... ja noidat ...
ja tontut ... kaikki tuntevat minut ... minut ... niin minut...
Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!
-- Herra Jumala! -- Jelena vaikeroi.
-- Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu,
ptruu!
Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista.
Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri
lörpötteli oven takana itsekseen.
-- Kaikki minut tuntevat! -- hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla
äänellään: -- metsänukko ... vedenukko ... ja tontut ... noidat... En
ole mikään semmoinen ja tämmöinen! ... minut tuntevat kaikki! Ptruu,
ptruu!
Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi
heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka
kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.