Ryöstö.
Päivällisen aikana tapahtui talon ympärillä jotakin tavatonta.
Hämärän tullessa alkoi yhä uusia opritshnikkejä ilmaantua
puutarha-aidan ja aitauksen, joka ympäröi koko taloa, vierille ja
viimein itse pihaan.
Morosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.
Kun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.
Vjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta
juottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen,
silmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain
merkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.
-- Oletteko kaikki? -- kysyi palvelija.
-- Olemme, -- vastasi tuo.
-- Montako teitä on?
-- Viisikymmentä.
-- Hyvä, odottakaa merkkiä.
-- Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.
-- Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske
polttamaan eikä raastamaan taloa!
-- Ei käske! Onko hän minun herrani, -- onko?
-- Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään
hänen käskynsä alla.
-- Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan
ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö
minua!
-- Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!
-- Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. -- Ruhtinas on
ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on
minun kanssani tekemistä?
Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov,
pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.
Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia.
Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille
olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan
päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen
aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän
ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin
esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän
pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä
haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia,
ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja
yhdistykseensä Morosovin kanssa.
Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli
tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt... Jelena muisti
suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen
huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja
surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin
nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov
vasten tahtoaan tunsi sääliä.
-- Jelena! -- hän sanoi; -- miksi sinä hämmennyit!
-- Minä voin pahoin ... Jelena kuiskasi.
-- Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli
sielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.
Bojaritar vavahti.
-- Kun tänä aamuna, -- Morosov jatkoi, -- Vjasemski opritshnikkineen
tuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan
siinä luvussa petollisista vaimoista.
-- Voi Jumalani! -- virkkoi Jelena.
-- Minä luin, -- Morosov pitkitti, -- aviorikosta koskevaa
rangaistusta...
-- Jumalani: -- rukoili bojaritar: -- ole armollinen, Drushina
Andrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet ...
minä en ole pettänyt sinua...
Morosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.
-- Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi
viekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo
lyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen...
-- Sääli minua, Drushina Andrejitsh!
-- Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin,
kun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit
sinä toista... Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen
ääntänsä.
-- Voi Jumala, voi Jumalani! -- nyyhki Jelena, peittäen kasvot
käsiinsä.
-- Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että
rakastit häntä?
Jelena itki eikä vastannut sanaakaan.
-- Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin
sinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut
hävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et
saattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle
lupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun
luonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin
tietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin
sinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana
Moskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua
pakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta,
kuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi
puolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja
sitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on
heikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!
-- Ei, herrani, -- nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: --
koskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun
mielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.
Kuullessaan: _hän_, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti
mielensä ja hymyili kolkosti.
-- Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän
palasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin
minä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle,
Jelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän
mieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista
uskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä?
Näinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä
hyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on
kirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun
vaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!
Jelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä
päättäväisyys.
-- Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: -- mitä tahdot tehdä?
Bojari otti povestaan pitkän pistoolin.
-- Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.
Morosov hymyili kolkosti.
-- Älä pelkää itsesi puolesta! -- hän sanoi kylmästi: -- sinua en tapa.
Ota kynttilä, ja astu edelläni.
Hän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut
paikaltaan. Morosov katsahti taakseen.
-- Näytä minulle valkeata! -- toisti hän käskeväisesti.
Samassa kuului pihalla melua.
Useampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat
toisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului
tunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.
Jelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin
tahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.
-- Bojari! -- hän huudahti, hänen katseensa leimusi: -- minut, minut
tapa! Minä yksin olen syypää.
Mutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli,
kallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.
-- Tapa minut! -- pyysi Jelena epätoivoisena: -- minä en tahdo, minä en
voi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin
sinua! Tapa minut!
Morosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt,
niin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan
kuvastui.
-- Drusbina Andrejitsh! -- kaikui alhaalla ääni: -- petos! kavallus!
Opritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!
Se oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä
ilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja
pani sen hakaan.
Kiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja
kirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.
Ovi tärähteli lyönneistä.
-- Bojari! -- huudahti Vjasemski: -- avaa, ettei koko taloasi käännetä
nurin!
-- En luule sitä, ruhtinas! -- vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole
Venäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että
väkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun
meteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna
unohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.
-- Aukase! -- ruhtinas toisti, kolistaen ovea.
-- Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan
ruhtinas ja bojari!
-- Minä olen -- opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki!
Ei minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, --
kuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka koko
Moskovan, saadakseni Jelenan!
Äkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen
asuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut
kovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui
kynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.
Hänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä
juoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen
päässyt.
Morosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin:
luoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.
Kauan ei heidän tappelunsa kestänyt.
Miekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti
bojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat
Jelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin.
Ruhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten,
laasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.
Portilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää
puolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen
aseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.
Kauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki
palvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen
lyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne.
Homjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat
yhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.
Kartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna
punaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.
-- Hei, hauskaa! -- hän puhui, hykerrellen käsiään: -- nyt on kestit,
oivat kestit!
-~ Homjak! -- huusi muuan opritshnikeista: -- talon palvelijat veivät
Morosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?
-- Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne
kartanolle, muuten tukehdumme!
-- Homjak! -- sanoi taasen eräs toinen: -- mitä käsket tekemään
Serebrjanille?
-- Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja
vartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan.
Näitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän
meidän miekkojamme muserteli!
-- Nähtiin, kyllä nähtiin!
-- Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?
-- Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!
-- No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme
kotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin,
ja minä -- ruoskan iskut!
Kauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein
lähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan
heidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista
ajoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava
Moskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.