Suutelu-tilaisuus.
Jo on aika meidän kääntyä Morosoviin. Jelenan hämmästys Serebrjanin
läsnäollessa ei jäänyt tarkkasilmäisen bojarin huomaamatta. Tosin hän
ensin arveli, että Vjasemskin kohtaus oli siihen syynä, vaan pian
syttyi uusi epäluulo hänen mielessään.
Jättäessänsä Serebrjanin hyvästi, ja saatettuaan hänet portaille,
palasi Morosov tupaan. Hänen riippuvat kulmakarvansa värisivät
uhkaavasti; syvät rypyt uursivat hänen otsaansa. Häntä tuskastutti ja
ahdistutti. "Jelena nukkuu nyt," -- hän ajatteli, -- "hän ei odota
minua; pistäydyn puistoon, kenties pääni virkistyy."
Morosov meni ulos; puistossa oli pimeä. Tultuaan aidan luo, hän huomasi
valkosen vaatteen. Hän rupesi tarkastelemaan.
Äkkiä hämmästyttivät häntä lemmen puheet. Ukko seisahti. Hän tunsi
naisen äänen. Aidan takaa näkyi tähtitaivaalla äänetön ratsastajan
varjo. Tuntematon kumartui Jelenan puoleen ja kuiskasi hänelle jotakin.
Morosov pidätti hengitystänsä, vaan tuulenpuuska heilutti puiden
latvoja ja vei mukanansa tuntemattoman äänen ja sanat. Kuka tämä
tuntematon oli? Näinköhän Vjasemskin on kestäväisyytensä kautta
onnistunut taivuttaa puoleensa Jelena? Arvoituksen tapainen on naisen
sydän! Häntä miellyttää tänään se, mitä eilen inhosi! Vai eiköhän
Serebrjani olisi määrännyt hänen vaimolleen kohtausta? Kuka tiennee?
Voineeko olla, että ruhtinas, jonka hän otti vastaan kuin oman
poikansa, samana päivänä häntä niin verisesti loukkaisi, häntä, hänen
isänsä parhainta ystävää; häntä, joka olisi ollut valmis unohtamaan
kaikki oman elämänsä vaarat, säilyttääkseen vaan Serebrjania tsaarin
vihasta!
-- "Vaan ei," -- ajatteli Morosov, -- "hän ei ole Serebrjani! Tämä on
joku opritshnikki, joku tsaarin uusi lemmityinen. Hänestä ei ole mitään
kummaa bojarin loukkaaminen. Vaan vaimo sitten, myrkyllinen käärme!
Enkö minä häntä ole rakastanut! Enkö ole häntä hoitanut kuin omaa
tytärtäni! Ja eikö hän vapaasta tahdostansa ruvennut vaimokseni? Eikö
hän kiittänytkin vielä siitä minua, petollinen? Eikö vannonut
uskollisuutta minulle? Ei, älä luota, Drushina Andreitsh, naisen
uskollisuuteen! Naisen uskollisuus -- suuri huone, tamminen ovi, ja
salvat rautaiset! Drushina Andreitsh kiirehti antamaan tytölle
kunniansa! Sinut, vanhus, luki tulinen sydän mielettömäksi! Sinut petti
nuori nainen, käärme; moskovalaiset ilkkuvat sinulle!"'
Näin ajatteli Morosov ja vaipui erillaisiin arvelmiin. Hän tahtoi
hyökätä esiin. Mutta ratsastaja saattoi nelistäen ajaa pois, eikä
bojari olisi saanut vihiä vihollisestaan. Hän päätti odottaa.
Vaan tänä yönä ei tuuli lakannut lehahtelemasta eikä kuu noussut
pilvien alta. Morosov ei tuntenut ratsastajan ääntä eikä kasvoja. Hän
eroitti ainoastaan sen, että bojaritar puhui hänen kanssaan kyynelten
vallassa.
-- Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, enemmän kuin punasta
aurinkoa! Minä en ketään, paitsi sinua, ole rakastanut, enkä rakasta,
enkä myöskään tule rakastamaan!
Samassa Jelena meni Morosovin ohitse, huomaamatta häntä. Drushina
seurasi hänen jälkeensä vitkalleen.
Seuraavana päivänä ei hän näyttänyt merkkiäkään epäilyksestään. Hän oli
vaan yhtä ystävällinen ja hemmotteleva hänelle kuin ennenkin. Vaan
silloin, kun Jelena ei huomannut, ei bojari malttanut, vaan rypistellen
kulmiansa, katseli uhkaavasti Jelenaa. Hirveätä tuumaa hän ajatteli
silloin. Hän mietti, miten keksisi vihollisensa.
Kului neljä päivää. Morosov istui tuvassa tammipöydän ääressä; pöydällä
oli kirja auki, purppuravärisine päällyksineen, hopeahakasineen ja
koristuksineen. Mutta bojari ei ajatellut lukemista. Hänen
katseensa liitelivät kirjailluista selkäniteistä koristettuihin
kirjainkiemuroihin, ja mietteensä kulki vaimon huoneesta puutarhan
aitaukselle.
Tämän päivän aattona oli Serebrjani palannut slobodasta, ja,
lupauksensa mukaan, poikkesi Morosovin luo.
Jelena teeskenteli tänä päivänä kipeyttä, eikä tullut ulos
huoneestansa. Morosov ei yhtään muuttanut käytöstänsä Nikita
Romanovitshia kohtaan. Vaan, toivottaen onnea hänen onnellisesta
palauksestaan ja kestiten ahkerasti arvoisata vierastansa; hän ei
lakannut tutkimasta hänen kasvonsa sävyjä ja koetti tavata niissä
vilpin merkkejä. Serebrjani oli miettiväinen, vaan suorapuheinen ja
avomielinen tapansa mukaan; Morosov ei keksinyt mitään.
Ja mitäpä hän nyt miettikään, istuessaan pöydän ääressä avattu kirja
edessään.
Hänen ajatuksensa katkasi palvelija, joka astui sisään; mutta
nähdessään Morosovin rypistyneen otsan, hän pysähtyi kunnioittavasti.
Morosov loi häneen kysyvän katseen.
-- Armollinen herra, -- sanoi palvelija, tsaarin tulee väkeä. Kaikkein
edellä ruhtinas Afanasi Vjasemski; pian ovat läsnä, -- otetaanko
vastaan?
Samassa kuului matkarummun ääni, jota edellä kulkeva orja täristi,
karkottaakseen kansaa ja puhdistaakseen tietä herrallensa.
-- Vjasemskiko tulee minun luokseni? -- sanoi Morosov. -- Mitä hänellä
olisi tekemistä? Vaan ehkä hän meneekin sivutse? Mene portille ja
odota! Ja, jos hän poikkee tänne, niin sano hänelle, ettei minun taloni
-- ole mikään kapakka, enkä minä tunne opritshnikkejä, enkä ja'a heille
leipäsuolaani! Mene!
Palvelija vapisi.
-- Mitä vielä? -- kysyi Morosov.
-- Bojari, sinun tahtosi on minun, vaan sitä en voi sanoa Vjasemskille!
-- Mene! -- huusi Morosov polkien jalkaansa.
-- Bojari! -- sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski
opritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa
itse tsaarilta.
-- Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa
esille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan
tsaarin lähettiläitä.
Sillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin
parikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan,
tummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin
talon pihalle.
Ruhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan
alta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset
kalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti
oli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä
päättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset
hansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin
sahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja
kirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin
poimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle
oli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä
verhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka
heilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi
Ivanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat
hänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät
muodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo
oli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.
Tämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään
kuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen
voikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui
kirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia
peitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi
helisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen,
joita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin
otsasiteitä pitkinä ryhminä.
Drushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit
astuivat alas hevosen seljästä.
Morosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen
perässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.
-- Ruhtinas, -- sanoi Morosov, -- sinut on tsaari lähettänyt luokseni.
Minä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! -- Ja
bojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän
kumarsi.
-- Bojari, -- vastasi Vjasemski, -- suuri hallitsija käski minun
sanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: -- Bojari Drushina.
Koko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois
vihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja
antaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina
Andrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele
vast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!
Lopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja
silitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan
Morosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.
Puheen alussa lankesi Morosov polvilleen. Sen jälkeen palvelijat
nostivat hänet jälleen ylös. Hän oli valkea kasvoiltansa.
-- Siunatkoon Pyhä Kolmiyhteys ja moskovalaiset ihmeidentekijät meidän
suurta hallitsijaamme! -- hän lausui vapisevalla äänellä, -- ja
jatkakoon hänen päiviänsä armollinen ja laupias Jumala vielä pitkiksi
ajoiksi. En sinua, ruhtinas, odottanut, vaan sinä tulit luokseni
tsaarin lähettiläänä -- käy sisään huoneeseeni. Tulkaa, herrat
opritshnikit! Pyydän, tehkää hyvin! Vaan minä menen ensin toimittamaan
kiitosrukoukseni, ja tulen sitten teidän kanssanne juhlimaan myöhään
yöhön asti.
Opritshnikit menivät sisälle.
Morosov kutsui orjan luoksensa.
-- Istu hevosen selkään ja mene Serebrjanin luo, viemään terveisiä ja
sano, että minä pyydän häntä tulemaan kestille tänä päivänä, sillä
tsaari on osottanut minulle suuren armon ja ottanut minusta vihansa
pois!
Annettuaan tämän käskyn ja saatettuaan vieraansa huoneihin, Morosov
palasi pihan poikki kotikirkkoon; hänen edellään menivät ystävät,
palvelijat ja hänen jäljessään suuri joukko orjia. Kotiin jäi
ainoastaan hovimestari ja palvelijoita, niin paljon, kuin opritshnikit
tarvitsivat.
Tuotiin esiin erilaisia välipaloja ja juomia, mutta päivällinen odotti
vielä.
Pian tuli Serebrjani, hänkin ystäväin ja orjainsa saattamana, sillä,
jos siihen aikaan bojari ratsasti arvokkaissa asioissa yksin, tahi
vähälukuisen seuran kanssa, niin sitä pidettiin häpeänä.
Pöytä oli jo isossa tuvassa katettuna: palvelijat seisoivat
paikoillaan; kaikki odottivat isäntää.
Drushina Andrejevitsh, toimitettuaan kiitosrukouksensa, astui sisään,
puettuna hyvään vaatteukseen, kullalla kirjailtuun kauhtanaan, pitäen
kädessään sopulinnahkasta lakkia. Hänen mustanharmaa tukkansa oli
tasaiseksi kammattu ja partansa siistitty. Hän kumarsi vieraille ja
vieraat samoin hänelle; sitten istuttiin pöytään.
Komeat pidot alkoivat, maljat ja kolpakot helähtelivät, ja paitsi
näiden ääntä helähteli vielä toinenkin, joka ei sointunut yhteen
iloisten pitojen kanssa. Opritshnikkien levättien alla kalisivat
näkymättömät aseet.
Mutta Morosov ei kuullut tuota turmiota tuottavaa ääntä. Muut mietteet
olivat hänet vallanneet. Sisällinen ääni oli sanonut Morosoville, että
hänen yöllinen loukkaajansa on kestissä hänen kanssansa samassa
pöydässä, ja bojari mietti keinoa sitä ilmisaadaksensa. Tämän keinon
hän luuli luotettavaksi.
Jo oli monta maljaa kallistettu; he joivat tsaarin onneksi ja
tsaarittaren, ja koko tsaarin huoneen kunniaksi; juotiinpa
metropoliitankin ja koko Venäjän papiston kunniaksi, sitten Vjasemskin
ja Serebrjanin sekä suopean isännän, vihdoinpa jokaisen vieraan malja
erittäin. Kun oli kaikkien terveydeksi juotu, nousi Vjasemski ja esitti
nuoren bojarittaren maljan. Sitäpä Morosov odottikin.
-- Rakkaat vieraat, -- hän sanoi, -- sopimatonta on ilman emäntää juoda
hänen maljaansa! Menkää, -- hän sanoi, kääntyen palvelijain puoleen, --
noutamaan bojaritar; kestitköön hän omin käsin rakkaita vieraita!
-- Oikein, oikein! -- melusivat vieraat: ilman emäntää ei ole
hunajakaan makeata.
Hetken perästä ilmaantui Jelena puettuna kalliisen sarafaaniin,[18]
kahden neitsyeen saattamana; hänellä oli kädessään kultainen tarjotin,
jolla oli yksi ainoa malja. Vieraat nousivat ylös. Hovimestari täytti
maljan. Jelena kosketti siihen huulillansa ja alkoi kantaa sitä ympäri
sekä tarjota vieraille, kumartaen jokaiselle, tavan mukaan, aina
vyötäisiin asti. Aina sitä myöten kuin vieraat sen tyhjensivät, täytti
hovimestari sen uudestaan.
Kun Jelena oli kaikille tarjonnut, niin Morosov, joka oli tarkasti
pitänyt silmällä häntä, kääntyi vieraitten puoleen.
-- Rakkaat vieraat, -- hän sanoi, nyt minä pyydän, vanhan venäläisen
tavan mukaan, teitä kunnioittamaan minun huonettani, älkääkä moittiko
minun isännyyttäni; pyydän teitä, rakkaat vieraat, älkää halveksiko
suudella minun vaimoani! Seisahdu Dmitrijevna avaralle tilalle ja anna
kaikkien vuoron perään suudella itseäsi.
Vieraat kiittivät isäntää. Jelena astui vavisten uunin viereen ja loi
maahan silmäyksensä.
-- Ruhtinas, ala sinä! -- sanoi Morosov Vjasemskille.
-- Ei, ei, tavan mukaan! -- huudahtivat vieraat: -- suudelkoon isäntä
ensin emäntää! Seurattakoon tapaa, joka isiltä on peritty!
-- Olkoon niin, sanoi Morosov, ja astuen vaimonsa luokse hän ensin
kumartui hänen eteensä. Kun he suutelivat, hehkuivat Jelenan huulet
kuin tuli; sitävastoin Drushina Andrejevitshin huulet olivat jääkylmät.
Morosovin jälkeen oli Vjasemskin vuoro.
Morosov alkoi tarkastella.
Afanasi Ivanovitshin silmät loistivat kuin liekki, mutta Jelenan kasvot
eivät värähtäneetkään. Hän ei peljännyt miehensä ja Serebrjanin
läsnäollessa röyhkeätä ruhtinasta.
"Ei, hän ei ole se!" Morosov ajatteli.
Vjasemski kumartui maahan ja suuteli Jelenaa; mutta kun hänen
suutelunsa kesti kauvemmin, kuin oli tarpeen, niin Jelena kääntyi pois
nähtävästi harmistuneena.
"Ei, hän ei ole se!" Morosov toisti itsekseen.
Vjasemskin jälkeen seurasi vuorotellen jotkut opritshnikit. He
kumarsivat syvään, tavan mukaan, ja suutelivat Jelenaa; mutta Drushina
Andrejevits ei voinut mitään lukea hänen kasvoiltaan, paitsi
rauhattomuutta. Muutaman kerran värähtelivät hänen pitkät
silmäripsensä, ja katseesta päättäen hän etsi jotakuta vieraiden
joukosta.
"Hän on täällä," ajatteli Morosov.
Äkkiä valtasi kauhu Jelenan. Hänen silmänsä kohtasivat miehensä
katseen, ja naissydämen vaistosta hän arvasi miehensä mietteet.
Tämän rasittavan ja tuijottavan katseen aikana, katsoi hän
mahdottomaksi suudella Serebrjania ja olla tässä silmänräpäyksessä
vakava. Kaikki seikat heidän kohtauksistaan puutarhan aidan luona,
ensimmäiseen Serebrjanin tuloon asti, elävästi kuvastuivat hänelle.
Hänen nykyinen tilansa ja häntä odottava suutelu tuntuivat hänestä
Jumalan rangaistukselta rikollisen kohtauksen tähden, tuon
rikoksellisen suutelon tähden. Väristyttävä kylmyys virtasi pitkin
hänen jäseniänsä.
-- Minä voin pahoin ... -- supisi hän: -- päästä minut, Drushina
Andrejitsh...
-- Pisäty, Jelena, -- Morosov sanoi rauhallisesti, -- odota, sinä et
nyt voi lähteä pois; tätä ei ole nähty eikä kuultu; täytyyhän
toimituksen lopettaa!
Ja hän loi vaimoonsa läpitunkevan, tutkivan katseen.
-- Jalat ei kestä allani! ... -- lausui Jelena.
-- Mitä? -- sanoi Morosov, ikäänkuin ei olis kuullut: -- sait häkää?
mikä kumma!
-- Pyydän teitä, ruhtinaat, käykää vaan esiin, älkää kuunnelko vaimoa!
Hän on vielä lapsi; hän on liian kaino; hänestä on tämä tapa outoa.
Siitä syystä on hän muka sairas! Käykää esiin, rakkaat vieraat, pyydän
teitä!
"Missä on Serebrjani?" Drushina Andrejevitsh ajatteli, etsien häntä
vieraiden joukosta silmillään.
Ruhtinas Nikita Romanitsh seisoi syrjässä. Häneltä ei jäänyt
huomaamatta se tavaton tarkkuus, jolla Morosov seurasi puolisoansa ja
jokaista hänen luoksensa mennyttä vierasta. Hän luki Jelenan kasvoista
kauhun ja rauhattomuuden. Nikita Romanitsh, aina päättäväinen, kun vaan
omatuntonsa ei mistään soimannut, nyt ei tiennyt, mitä piti tehdä. Hän
pelkäsi, että, jos menisi suutelemaan Jelenaa, hän enentäisi hänen
hämmästystänsä; hän pelkäsi herättävänsä hänen miehensä epäluuloa, jos
jäisi muita jäljelle. Jospa hän edes yhden ainoa sanan voisi sanoa
Jelenalle kahden kesken, niin ehkä hän rohkaistuisi ja kenties saisi
kadotetun voimansa takaisin; mutta vieraat ympäröivät Jelenaa, isäntä
ei päästänyt silmiään hänestä; täytyihän sitä jotakin päättää.
Serebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö
katsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi
ruhtinaan.
Omasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov
hänet saattoi.
Jelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen
sydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli
pettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun
hän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa,
niin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa;
hän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt
miehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta
sydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa
arka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut
omatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava
levottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat
vastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja
pyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi
Nikita Romanovitshin puolesta.
Tämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti
hyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen
kunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen
ruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen
huuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja
huulet äänsivät:
-- Pyhä Neitsyt, auta minua!
Morosov tarttui Jelenaan.
-- Oh! -- hän sanoi: -- semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa
häkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää
esille vaan, hyvät vieraat!
Morosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä
rauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.
Serebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?
Kun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui
huoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat
pöytään.
Drushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään
eikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti
vieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren
vähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan
opritshnikkien joukosta.
-- Ruhtinas, -- sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, --
aika on ryhtyä käsiksi!
-- Vaiti! -- vastasi Vjasemski sopottaen: -- ukko kuulee!
-- Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! -- opritshnikki sanoi
äänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.
-- Vaiti! -- toisti Vjasemski.
-- Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä
annan merkin!
Ja opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet
voimakkaalla käsivarrella istumaan.
-- Ole alallasi! -- hän sanoi sille korvaan: -- muuten työnnän tuon
puukon kurkkuusi!
-- Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! -- huusi opritshnikki, nousten
istuimeltaan. -- Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi
luottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te,
ruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota,
katsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin
miekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!
Nämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa;
mutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne
herättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen
hän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.
-- Arvoisat vieraat! -- hän sanoi, nousten pöydästä: -- ulkona on jo
pimeä yö! Eiköhän ole aika mennä levolle? Kaikille on pehmeät patjat ja
untuvatyynyt valmiina!
Opritshnikit nousivat, kiittivät isäntää; kumarsivat ja menivät heitä
varten kartanolle valmistettuihin makuusuojiin.
Serebrjani aikoi myöskin mennä.
Morosov tarttui häntä käteen, pidättäen häntä.
-- Ruhtinas, -- hän sanoi kuiskuttaen, -- odota minua täällä!
Pidätettyänsä Serebrjanin, Drushina Andrejitsh meni puolisonsa luokse.