Panettelu.
Aurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan
kotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli
ainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo.
Kaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka
olivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään
vankeuteen.
Kulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli,
ilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.
Kavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta
katsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria
huimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta,
hevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan
Maljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa[15] karkaamaan ja räiskytti
lokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.
-- Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! -- sanoi tsarevitsh,
seisahtaen ratsunsa. -- Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi.
Maksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi.
Tahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia
tuomaan, vai mitä arvelet?
Ja tsarevitsh purskahti nauruun.
Maljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen
paljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen
myrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.
-- Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? -- huomautti Basmanov, haluten
olla tsarevitshille mieleen, -- jossakin toisessa se tosin näkyisi,
mutta ei hänessä.
Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.
Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin
jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi
käyden linnalle.
"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa
aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen
jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu
kosto varomattomille pilkkaajoille.
Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän
vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä
aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa
riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu
kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton
rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta
saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli
kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi
pelkoansa.
"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee
minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun
kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa
tapasi väkevämpänsä!"
Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä
surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja
ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään
etsiä kavaltajia.
Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.
Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä
sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät
välttäneet hänen epäluuloaan.
Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.
-- Hallitsija, -- sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, --
sinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia
kavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä
puhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun
suurinta vastustajaasi!
Tsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.
Maljutan silmissä oli jotakin tavatonta.
-- Asia, näet, hallitsija, on sellainen, -- jatkoi Skuratov, ja hänen
äänensä muuttui, -- että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta
julkilausumaan sitä kieli ei käänny...
Tsaari katseli häntä kysyvin silmin.
-- Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta
mestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa
kuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et
kuitenkaan pääse!
Tsaari kuunteli eikä arvannut.
-- Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä
haarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!
Tsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla
uteliaisuudella.
-- Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi,
muista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta
vuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua
vastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir
Andrejevitsh!
"Ah! -- tuumasi tsaari: -- kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni!
Vihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni
aikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!"
-- Puhu, -- hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, -- puhu, mitä
tiedät Vladimir Andrejevitshistä!
-- Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä.
Hänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua
vastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän
luopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.
-- Ketä sitten? -- kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi
värähdellä.
-- Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat
häiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat
itsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle,
niin asetammepahan me...
Maljuta kävi hämilleen.
-- Kenen? -- kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.
Maljuta tuli viheriäksi.
-- Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja
arvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.
-- Kenen? -- toisti Iivana, nousten sijaltaan.
Maljuta vitkasteli vastatessaan.
Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa
lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.
Maljutan polvet alkoivat notkahdella.
-- Hallitsija, -- sanoi hän puoliääneen, -- älä sinä vihastu häneen,
eihän hän itse ole sitä miettinyt.
-- Puhu! -- kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.
-- Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, -- alkoi Maljuta,
välttäen tsaarin katsetta, -- no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä.
Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen
ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin,
kaikki samaan päättyy.
Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat
suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.
Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan
iskun.
-- Hallitsija! -- sanoi hän äkkiä terävästi: -- älä etsi kavaluutta
kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi
samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä
olkapäiltä.
Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset
silmänsä tsaariin.
Vaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas.
Käsitti hän vihdoinkin Maljutan.
Tällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.
Juuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken,
tsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja
kauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten
suolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.
Huomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.
-- Mitä te anotte; kyynäräsaksat? -- kysyi huolimattomasti tsarevitsh,
-- Isäsemme! -- vastasivat vanhimmat, -- olemme tulleet rukoilemaan
armoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit
hävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!
-- Kas, hupsuja! -- sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin
päin. -- He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että
tavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne,
höntöt!
-- Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! --
huusivat kauppamiehet.
Tsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat
olivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli
leipää ja suolaa.
Maljuta näki kaikki akkunasta.
-- Hallitsija, -- kuiskasi hän tsaarille, -- kenties häntä on
kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo
kansakin tervehtii häntä valtiaana!
Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut
esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa
olivat mananneet Iivanan kasvoille.
Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä
Maljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.
Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.
-- Grisha, -- sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille,
-- kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko
se seisoo eheänä?
-- Grisha, -- jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen
Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, -- otatko sinä hävittääksesi
kavaluuden juurineen?
Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.
-- Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, -- kuiskasi hän vavisten koko
ruumiissaan.
Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet
kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa
näyttivät marmorista hakatuiksi.
-- Ei saa vitkastella! -- hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. --
Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään
hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen
selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?
-- Tiedän, hallitsija.
-- Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.
Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.
Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti
pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.
Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen
ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa,
rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa
huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä
johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko
jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän,
pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.
Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään
juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun
tsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan
ympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli
kiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä
yksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, -- tähän
aikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta,
Homjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin,
lennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty
paslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista
opritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan
virkkamatta.
Metsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin
poissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon
lävistäminä rotkossa heittivät henkensä.
Noin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli
liejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi.
Paljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät
pimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden
kalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja,
jotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.
Yksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja,
alhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen
siinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi
satumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä.
Villisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle.
Kaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli
puiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä
raakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan
puun rytinää ja jyskettä.
Mutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka
utu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi
sammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja
katkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.
Kuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina.
Niiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen
huminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös
susien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi;
esineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi,
puiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja
äänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi
ihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.
Tähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa,
mutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan
kun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita
miehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle
Hiidenkuilua.