Isä ja poika.
Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun
metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät
pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa
säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut,
hän tuli isäänsä vastaan.
-- Isä, -- Maksim sanoi, -- olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa
kanssasi.
-- Mistä? -- kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa.
Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin
läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.
-- Minä lähden huomenna, -- jatkoi Maksim, -- anna anteeksi, isä!
-- Mihin? -- kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa
Maksimiin.
-- Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on
tarpeeksi!
-- Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla!
Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria
vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?
-- Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta
kuitenkaan en saata jäädä.
-- Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on
tänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun
tsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi?
Miksikä, juuri nyt?
-- Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen
tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka
taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole
suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että
kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi,
etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan
miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta
jätin lähtemättä. Mutta tänään, -- jatkoi Maksim, ja veri kuohahti
hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin
ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli
rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta,
vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, -- silloin sydämeni
sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja
mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että
totuus ei ole teidän puolellanne.
-- Hän vainen on sinulta mielen vienyt' -- huusi Maljuta, joka jo
muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan -- vai hän sinulta on mielen
vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla
niistä pääse, koira!
-- Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! -- sanoi Maksim,
tehden ristinmerkin; -- Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken,
mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin -- jatkoi Maljutan poika innostuneena
-- tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa
syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut
luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät
kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!
Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä
keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä
jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta
pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi
vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi
hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.
-- Maksimushka! -- hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin
hänen pedonnaamansa salli, -- et ole oikeaan aikaan alottanut
lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä
säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä
auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta
että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja
lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa
korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?
Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.
-- En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin
jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi
katsoa, että isäni on... Maksim herkesi.
-- No? -- sanoi Maljuta.
-- Että isäni on -- pyöveli! -- änkytti Maksim ja loi maahan katseensa,
ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen
sanan.
Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. -- Ero on pyöveleillä!
-- hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. -- Toinen on alhainen
ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen
bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa
koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni
katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!
-- Vaikene, isä! -- sanoi Maksim, nousten seisomaan: -- älä murra
sydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut
turmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa
häirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi
katkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin
lempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte
tunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä
vihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että
juurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!
-- Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? -- sanoi ilkeästi
hymyillen Maljuta. -- Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska
ja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko
yksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän
edessämme? -- Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut?
Jos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat!
Tsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit
saavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu
kenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden
kirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat
ovat, sitä ei sovi kieltää.
Katkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä
voittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut
sellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi
peloksi.
Mutta Maljuta ei sitä huomannut.
-- Maksimuska, -- hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja
koonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää
kanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä
lähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin
riemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt,
tahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi,
niin luulen, että söisin hänet elävältä!
Maksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.
-- Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän
sydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?
-- Ei mikään, isäni!
Maljuta salasi kiukkunsa.
-- Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee
sinun karanneen luotaan?
-- Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus.
Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran
näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa
rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää
viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan
uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa
häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!
-- Mutta miten käy äitisi? -- sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen
keinoon. -- Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle!
Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!
-- Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, -- vastasi huoaten Maksim. -- Äiti
antaa minulle anteeksi.
Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.
Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli
kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa
ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.
-- Kuule, maitosuu, -- hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, --
tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en
anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta
jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan
tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät
isääsi halveksimasta!
Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän,
että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen
isällistä tahtoaan.
-- Kas, -- jatkoi Maljuta, -- olenpa haastellut kanssasi, kohta on
keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on
tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt!
Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin -- saapa
minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi
levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä
opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama!
kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt
ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat
aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan!
Kyllä hänelle tämän maksan!
Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.
Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika
ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia
kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla
raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen
äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti
yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven
eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.
-- Herra Jumala! -- sanoi Maksim itsekseen. -- Sinä näet sydämeni;
tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä
kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi,
Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna
minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta
siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et
olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani,
et milloinkaan näe minua enää!
Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten
hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni
pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko
Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin,
tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja
satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä
ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä
susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä
sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä
ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä
hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.
-- Hyvästi, Bujan, -- sanoi Maksim, -- vartioitse meidän taloamme,
palvele uskollisesti äitiä. -- Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos
ja lennätti pois vanhempainsa talosta.
Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään
haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että
oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.
Xl Luku.
Öinen juhlakulku.
Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari
rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut,
jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti
ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista
kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki
imettäjänsä, Onufrevnan.
Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas
suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena
Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli
siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen
tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä
ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat
kaikin tavoin suositella häntä.
Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan
erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan -- Iivana oli
silloin neljän vuoden vanha -- oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän
kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut,
mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.
Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi
niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen
kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren
kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin
Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita
hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää
tutisi suonenvedontapaisesti.
Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän
Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi
tahi itsekseen höpisisi.
-- Mitä? -- sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, --
rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon
sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit
rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin
anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule,
mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!
-- Herkeä, Onufrevna, -- sanoi tsaari nousten, -- itse et tiedä mitä
puhut.
-- Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?
Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.
-- Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä
ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi
rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan.
Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa;
silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät
vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!
Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.
Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas
mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston
kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain
pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti
hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen
Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta
vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui
mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen
kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa
alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin
kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa.
Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin
uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan
ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden
jälkeen.
Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet
ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan
väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.
-- No, mitä, isäseni? -- sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi,
-- mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin,
olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista,
lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on
Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä
enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin,
mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa
kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin
rukouksillani pelastaa!
Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen
ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.
-- Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan
haltuun!
-- Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo
tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? -- Mutta älä
sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei
itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat
nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No,
kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen
piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana
yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi,
antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja
piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.
Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi
taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.
Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.
Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.
-- Kas, -- hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella!
Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!
Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli
alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.
Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.
-- Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken
varistamaan sinulle piittinää...
-- Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve...
-- Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna
vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode
sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko
se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole
mikään munkki.
Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.
-- Onufrevna, -- sanoi hän äkkiä peloissaan, -- kuka siellä käy
etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.
-- Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.
-- Tulee, tulee joku! -- Tulee tänne! Katso, Onufrevna!
Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana
näyttäytyi Maljuta.
-- Kuka se on? -- kysyi tsaari, hypäten pystyyn.
-- Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, -- vastasi imettäjä,
vihaisesti katsellen Maljutaa, -- Grishka Skuratov, kas, kuinka
säikäytti, kirottu!
-- Lukjanovitsh! -- sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: --
hyvä ettäs tulit, mistä?
-- Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet!
-- Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.
-- Avaimet! -- murahti vanhus; -- kyllä sinua poltetaan toisessa
maailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana!
Kasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä
ijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi
nuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä
pihkassa, muista minun sanoneeni!
Salama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun
seisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.
Itse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin
läsnäolo.
-- Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, -- hän sanoi, -- tiedä asiasi, älä
välitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä
meidät!
Onufrevnan silmät välähtivät uudelleen.
-- Vanha hupsu! toisti hän: -- olenko minä vanha hupsu? Te muistatte
minua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi,
Vanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä
Grjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa
mukaan, mutta tämä, -- jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, --
tämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan
vastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä;
siellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja
iloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!
Vanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.
Iivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti
kotvasen aikaa.
-- Mitä, Lukjanovitsh, -- sanoi vihdoin tsaari, -- tunnustivatko
Kolitshevit?
-- Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun
huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.
Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista
antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.
Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi
hän vuoteelle ja nukkui.
Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.
Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen
läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille
kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain
puuta.
Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin
kauhistuttamaan.
Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee
myrkytetty bojari.
Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen
vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.
Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari
katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä
mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän
tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.
"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan
viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen
vihollisensa hajaantukoot!"
Kuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.
Tsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.
Kuollut kumarsi Iivanan edessä.
-- Ole tervehditty, Iivana, -- virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, --
katso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!
Nämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei
tiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa
pukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.
Mutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra Danila
Adashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.
Adashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:
-- Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet
mestannut minut syyttömästi!
Adashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen.
Hän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat
tsaarille, ja jokainen sanoi:
-- Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!
Sitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, Nikita
Sheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.
Tupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki
sanoivat:
-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme
sinua!
Nyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki
kalpeina ja verisinä.
Nyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleet
Kasaanin edustalla.
Heissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan
pyövelin tekemiä.
Nyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja
rintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja
sopersivat:
-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät
syyttömästi!
Huone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa
mielikuvitusta todellisuudesta.
Aaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja
ruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen
hivuksensa nousivat pystyyn.
-- Elävän Jumalan nimessä, -- hän lausui, -- jos te olette pahoja
henkiä, vihollisen voiman lähettämiä -- poistukaa! Jos te todella
olette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut --
odottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja
teidän välillä!
Kuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin
vihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui
ruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa
oli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: --
Iivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!
Tsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä
huoneesta makuuhuoneesen.
-- Nouskaa! -- huusi tsaari: -- ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on
alkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun
jälessäni!
Hovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun
nukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan
ja kiirehtivät pukeutumaan.
Moni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat
maljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he
kavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden
kauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.
Koko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti
valaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät
paljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet
muodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä
pitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.
Kaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin
kaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti
leikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja,
mutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja
kalleille kiville.
Edellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili,
äänekkäästi itkien:
-- Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä!
Armahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi
surmaamaini sieluille rauha!
Temppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.
Soitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi
tsaarille vapisevan kätensä.
-- Nouse, isäseni! -- sanoi Onufrevna: -- minä autan sinua. Kauan sinua
odotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!
Kaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.
Uusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa,
riensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia
ja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä
vihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.
Keskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen
laulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.
Vangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja
alkoivat kuunnella.
-- Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, -- he sanoivat. --
Pehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!
Slobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä,
heräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.
Moni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.
-- Vaiti! -- hän sanoi viimein: -- vaiti, ettei Maljuta kuule!
Ja Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se
painoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta
kaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.