Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.
Laajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen
ympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä
kaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla
ja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja
kaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä
metsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta.
Verkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa,
siinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset
heiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin
partuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja
sukimattomia partoja.
Uskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää
keitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä
valkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä
vihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri.
Puuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.
Pikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle
jotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen.
Tässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi
sekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja
soveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti.
Pojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut
selällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä
yksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin
osa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien
varassa: sitenhän oli mukavinta.
Loitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä
päähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää
armoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat
vastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit
eivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit
alaisimia vasten.
-- Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? -- kysyi se, joka näytti
heikommalta.
-- Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan,
ettei sinua kohta paha peri!
Ja nyrkit jatkoivat takomistaan.
-- Katsokaa, veikot, kohtsiltään Andrjushka käpertyy! -- sanoivat
katselijat.
-- Eikä käperry! -- vastasivat toiset: -- miksikä hän käpertyisi;
hänellähän pää on eheä!
-- Mutta saatpa nähdä, että käpertyy!
Mutta Andrjushka ei uhallakaan tahtonut käpertyä. Hän käytti vilppiä,
ja sen sijasta että olisi lyönyt vastustajaansa päälakeen, iski hän
häntä nyrkillä ohimoon.
Hlopko kaatua romahti.
Moni katselijoista nauraa hohotti, mutta suurin osa ilmaisi
paheksumistaan.
-- Se ei ollut kunniallisesti tehty! -- huusivat he; -- Andrjushka
käytti petosta! Antakaa selkään Andrjushkalle!
Ja Andrjushkalle annettiin heti paikalla selkään.
-- Mistä Jumala miehet tuo? -- kysyi vanha sadunkertoja muutamilta
nuorilta, jotka olivat lähestyneet tulta ja arasti katselivat
ympärilleen kaikille tahoille.
Heitä kuljetti tukeva nuorukainen, leveä puukko vyöllä; tulokkailla ei
ollut aseita, he näkyivät olevan noviiseja.
-- Kuuletteko te, haukan pojat! -- sanoi heihin kääntyen tuo tukeva
nuorukainen, -- setä Korshun kysyy, mistä Jumala teidät on tuonut?
Vastatkaa sedälle!
-- Niin, tuota noin. Minä sitä olen Moskovan tienoilta, -- vastata
sopersi eräs heistä.
-- Mutta miksikä pesästäsi olet lentänyt? -- kysyi: Korshun: --
näinköhän pakkanen pani, vai olisiko liian kuumaksi käynyt?
-- Kenties kävi kuumaksi! -- vastasi nuori mies: -- kun opritshnikit
olivat tuvan sytyttäneet, niin kävi ensin kuumaksi, mutta kun tupa oli
palanut, niin pihalla pakkanen kouristeli.
-- Kas niin vaan. Sinä et ole tyhmempiäsi. No, mutta sinä, mitä läksit?
-- Sukua hakemaan!
Rosvot nauraa hohottivat.
-- Kas mitä mietti. Millaista sukua sitten?
-- Niin, kun tappoivat opritshnikit äidin sekä isän, sisaren sekä
veljet, ikäväksi kävi yksinään olo maailmassa; arvelen itsekseni:
lähden hyvien ihmisten luo, he minua syöttävät, juottavat, rupeavat
minulle veljiksi ja isiksi! Tapasin sitten kapakassa tämän veikon, ja
pyysin ottamaan mukaansa!
-- Sinä olet kunnon poika! sanoivat rosvot: -- istu luoksemme, maista
leipää ja suolaamme, me rupeamme sinun veljiksesi!
-- Mutta mitä tuo seistä töllöttää, nenä suulle langenneisin, juuri
kuin ei olisi viiteen viikkoon murusta maistanut. Hei sinä itkusuu,
mitä siinä huuliasi lerputat? Mistäs olet?
-- Kolonnan seuduilta! -- vastasi, laiskasti kieltänsä kääntäen,
voimakas nuori mies, joka surullisen näköisenä seisoi toisten takana.
-- Kuinka, ovatko opritshnikit sinuakin loukanneet, vai mitä?
-- Morsiamen veivät! -- vastasi nuorukainen vastahakoisesti ja vitkaan.
-- Mutta kerrohan toki!
-- Mitäpä siinä kerrottavaa! Kun tulivat, niin veivätkin!
-- No, entäs sitten?
-- Mikäs sitten? Sitten ei mitään.
-- Miks'et sinä ottanut pois morsiantasi?
-- Missäpäs hän oli otettavissa? Kun tulivat, niin veivätkin.
-- Mutta sinä vaan suu ammollaan katsoa töllistit heitä?
-- Enkö mitä, perästäpäin, kun olivat menneet, suutuin niin julmasti,
että Jumala varjelkoon.
Rosvot taas nauroivat täyttä kurkkuaan.
-- Niin, sinä veli, olet näköäsi hitaanlainen!
Nuorukainen mulkoili vaan tyhmän näköisenä, eikä vastannut.
-- Hei sinä, paistettu nauris! -- sanoi muuan rosvo -- ovat vieneet
sinulta morsiamen, mutta älä siitä vielä ole milläsikään, kyllä toisen
saat!
Nuorukainen katseli, suutaan aukoen, mutta ei virkannut sanaakaan.
Hänen kasvonsa näyttivät huvittavan rosvoja.
-- Kuuletko, sinun kanssasi puhellaan! -- sanoi eräs heistä, survaisten
häntä kylkeen.
Nuorukainen oli ääneti.
Rosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.
Nuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas
purskahtivat nauruun.
Useampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.
Poika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita
voimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta
kylmäkiskoisuudesta.
-- Tarpeeksi tuupattu! -- hän sanoi: -- olenko minä mikään jauhokuli
teidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!
Rosvot rupesivat kovemmin nauramaan.
Nuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen
uneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa
tyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.
-- Suutuhan, hölmö! -- sanoivat rosvot, -- mintähden et suutu?
-- Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!
-- Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!
-- Hyvä on, mutta lujemmin?
-- Siitä saat!
-- No, pitäkää nyt puolianne! -- sanoi nuorukainen, vihastuen
vihdoinkin täydellä todella.
Hän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja
syyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka
olivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät
toveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja
keitos vieri hiilokseen.
-- Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle,
hiljaa! -- huusivat rosvot.
Mutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään
oikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin
kerrassaan.
-- Kas karhua! -- sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata
syrjemmälle.
Vihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui
keskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan,
juuri kuin haluten sanoa:
-- Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!
-- Oo, veli, -- sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen
kylkiään; -- jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi
ryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets![16]
-- Mutta mikä nimesi on, poikaseni? -- kysyi vanha rosvo.
-- Mainitaanpa Mitkaksi!
-- No, Mitka! Oi, vai Mitka!
-- Kyllä se semmoinen Mitka on!
-- Pojat! -- sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän
luokseen, -- atamaani[17] taas alkoi kertoilla olostaan Volgan
varsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen
kuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten
emme saa paikkaa!
-- Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! -- kaikui rosvojen kesken.
Kaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen,
keskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa.
Hänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli
patalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin
oli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta
suojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti
kädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen
ase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea
tuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat
kaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen
hampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan
koko hänen kasvonsa.
Rosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.
-- Niinpä, veikkoset, -- puhui Persten, -- ei se vielä ole mikään
kumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on
kymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi
seisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!
-- Ah, sepä vasta jotain olisi! -- virkkoivat rosvot: -- eipä vähään
tyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?
-- En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on
kuormastojakin pysäytellyt!
-- Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?
-- Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta
Astrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli
paljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit
mukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin.
Mutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja
kaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku
kapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa
pistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että
Jumala varjelkoon.
-- Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei
sanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui
pensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen,
tulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa
takana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus
näköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.
Urhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää
viisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun
miekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi,
mutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin
romahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla,
ketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa
käpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota.
Säikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat
ainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta
urhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta
kiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.
-- Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen
miekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä
vetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!
Kauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa;
ajattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään
vetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta
eivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle
alusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni
ei menekkään satimeen.
-- Hyvä, sanoo, -- kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä
tekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin
päin aluksesta!
He yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran
puuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.
Silloin kaikki, niin monta kuin heitä oli, hyppäsivät veteen, juuri
kuin sammakot. Mutta hän huutaa:
"Älkää uiko tänne, tavoitelkaa tuonpuolista rantaa, muuten ammun
kaikki, kuin sorsat!"
-- Mitä, pojat, millainen mielestänne on sankari?
-- Reipas mies! -- sanoivat rosvot, -- todellakin aika poika! Mutta
mitä hän aluksella teki?
-- Niin aluksellako? Hän keri vetonuoran käsivartensa ympärille,
juurikuin paperileijan rihman, ja veti aluksen rantasärkälle.
-- Mutta kai hän on ruumiiltaan Polkanan kokoinen, vai mitä?
-- Eikä, ei ole Polkanan kokoinen. Ruumiiltaan hän ei ole minua isompi,
mutta hartiat ovat hiukan leveämmät!
-- Leveämmät kuin sinun! Miten se on mahdollista, minkä näköinen hän
sitten on?
-- No oikein miehen näköinen: tukka tuuhea, parta musta, nenä vähän
köyristynyt, kasvot litteät, mutta silmiin kun katsoo, niin pelottaa!
-- Olkoon sinussa oikeus, atamaani, sinä puhut hänestä, kuin jostakin
ihmeestä, mutta me emme ota uskoaksemme. Sinua miehekkäämpää me emme
ole nähneet!
-- Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten
olette nähneet! Sillä tiedättekö,-- jatkoi Persten kiivaasti, --
tiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta
roskaa, enkä mitään muuta!
-- Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?
-- Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.
-- Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman
joukkoa toimiskelee?
__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia
päälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti
Volgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä
päälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja
viemään Moskovaan.
-- Mitenkä saivat hänet kiinni?
-- Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä
sormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito,
Herra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen
Volgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy
muilla seuduin.
Atamaani vaikeni ja alkoi miettiä.
Miettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille
ryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan.
Mitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän
keskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia
sotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako?
vai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko
he korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta
poikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää
surullisina hetkinä ajatteli?
-- Atamaani! -- huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä
Perstenin luo, -- viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin
kaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa
kauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi
enemmän!
-- Mihin ajavat? -- kysyi Persten, kavahtaen pystyyn.
-- Vastikään olivat kääntyneet Hiidenkuilulle päin. Minä kun huomasin,
niin suoraa päätä juoksin tänne suon ja metsän halki.
-- No, pojat -- huusi Persten: -- tarpeeksi uunilla hirsiä vedelty!
Kaksikymmentä miestä. käyköön minun kanssani!
-- Sinä, Korshun, -- hän jatkoi, kääntyen vanhan rosvon puoleen, -- ota
kaksikymmentä muuta miestä, ja asettukaa väärän tammen luo väijyksiin,
sulkekaa heiltä tie, jos me emme ajoissa ehtisi perille. No, joutuin
miekat käsiin!
Persten huiskasi tshekanillaan ja iski tulta silmillään. Hän oli
pelottavan päällikön näköinen keskellä kuuliaista sotajoukkoaan.
Rosvojen entinen vapaa käytös katosi ja jätti sijaa ehdottomalle
kuuliaisuudelle.
Silmänräpäyksessä oli neljäkymmentä miestä erkautunut joukosta ja
jakautunut kahteen riviin.
-- Hei, Mitka! sanoi Korshun nuorelle Kolonnan miehelle, -- ota mukaasi
sauva ja käy kanssamme, mutta koeta ponnistaa, kenties suutut!
Mitka mulkoili tyhmännäköisenä, otti kylmäverisesti ukon käsistä
tavattoman ison kangen, asetti sen olallensa ja läksi löntteröiden
osastonsa jälkeen väärälle tammelle.
Toinen osasto riensi Perstenin johtamana Hiidenkuilulle, tuntemattomia
ratsastajia vastaan.