Kohtaaminen.
Ratsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä
koko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan
lammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon.
Kauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä
nurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan
orjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia
kovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa
sirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot
päivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän
puolipäivän auringossa.
Bojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä
makuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla
turvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen,
kalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat,
koottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella
kiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset
korvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen
kokoshnik,[5] ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.
Jelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.
-- Bojaritar, -- sanoi yksi heistä: -- koetteleppa vielä näitä
rannerenkaita; ne näkyvät paremmin.
-- Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, -- vastasi Jelena ystävällisesti:
-- kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt
on tarpeeksi.
-- Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet
koristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin
pyhäinkuva kehässään!
-- Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!
-- No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta
leskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua
kiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?
-- Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin
lauloit, kun marjoja poimitte!
-- Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se
on surullinen laulu, ei iloinen.
-- Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!
-- Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, -- laulan; älä vain
jälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te
ystävättäreni, säestäkää!
Tytöt istuutuivat piiriin, ja Pashenjka alotti valittavalla äänellä:
Ah, jos ei pakkanen kukkia pannut ois,
Niin talvellakin ne kukkia vois;
Ja murhe mieltän ei murtaisi,
En mitäkään minä surisi,
En istuisi tässä sortuneena
Jo katsoisin aukeita vainioita...
-- -- -- -- --
Kävin huoneiden, uusien huoneiden halki,
Kohotin sopuliturkkiani.
Ettei turkkini kahajaisi,
Ettei näppini kilahtaisi,
Ei kuulisi appi-ukkoseni,
Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!
Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.
-- Ah, minua hönttiä! -- sanoi Pashenjka: -- mitä olen tehnyt. Omaksi
mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista,
bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?
-- Halupa sinun on niitä osatakin! -- puuttui puheesen Dunjaska,
vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.
-- Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö
saa bojaritarta iloiseksi!
Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen
kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi
laulaa:
Pantelei-herra pihalla käy,
Laajalla kartanolla kävelee,
Näädän-nahkanen turkki maata laahaa,
Sopulilakki hänellä on päässään.
Ja Herran armo hänellä on ijäti;
Tyttönsä katsoo uudinten alta,
Herrat katselivat kaupungista,
Rouvat häntä kamareistaan katsoo,
Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen?
Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on?
Mut tytöt lausun: oma kultain on!
Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli
vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja
hyrskähti itkuun.
-- Kas siinä nyt sinun laulusi! -- sanoi Pashenjka. -- Mitä meidän nyt
on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet
silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän
sanoi.
-- Tyttö-kullat! -- sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan:
-- auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!
-- Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra
katkerasti?
-- En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot
alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi
kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi ... ja nytkin vielä
sydämeni on pakahtua ... ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas,
niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni
puitte... Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik,
palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!
-- Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida
hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina
Andrejevitsh tietää!
-- Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme
ota sitä omalletunnollemme.
"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista
muisteleminenkin."
-- Olkoon niin, -- hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain
tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin
minun palmikoittiin.
Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen.
Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja
alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä
säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin
löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko
niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena
työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä
säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.
Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen
lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.
-- Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.
-- Nouseppas, käyppä edessäni! -- No, katsokaa, eikö totta, palmikko on
kauniimpi kuin kokoshnik?
-- Kaikki aikanaan, bojaritar. -- vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa
ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!
-- Heretkää, pilkkakirveet! -- Dunjaska vastasi.
-- Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta
tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin
huoneenhaltijasta.
Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja
punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.
-- Kumarru, Pashenjka, -- bojaritar sanoi: -- minä sidon sinulle vielä
helminauhan... Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään
vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!
-- Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,[6] ja helluntaina
vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he
juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois
sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.
-- Jumala heidän kanssansa! -- Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan
Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.
-- Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?
-- Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä,
oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he
alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!
-- Puhut, mutta itse et tiedä! -- keskeytti hänet toinen tyttö. -- Mitä
vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän
pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä
on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja
uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään
vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut,
heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.
Jelena rupesi miettimään.
-- Tytöt, -- hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: -- onkohan Litvassa
vellamonneitoja?
-- Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on
yhdentekevää...
Jelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja
Serebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.
Nähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä
silmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin
seisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista
ajatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki
edessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän
rakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta.
Mutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?
Nytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun
kokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!
"Hourailenko minä?" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin
peljästyneen katseen: "unessako tämän näen?"
-- Tytöt! pyysi Jelena: -- poistukaa, minä kutsun teidät jälleen,
poistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä
neitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?
Serebrjani oli sillävälin toipunut.
-- Jelena Dmitrijevna, -- hän puhui ankarasti: -- vastaa minulle
ainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa?
Oletko todellakin naimisissa?
Jelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.
-- Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, -- nyt
ei ole joulu!
-- Kuule minua, Nikita Romanovitsh! -- kuiskasi Jelena.
Ruhtinas alkoi vavista.
-- Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, -- hän sanoi -- minä olen
käsittänyt kaikki. Älä tuhlaa suotta sanoja: jää hyvästi, bojaritar!
Ja hän tempasi hevosensa taapäin.
-- Nikita Romanovitsh! -- Jelena huudahti: -- rukoilen sinua Kristuksen
ja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin,
mutta kuule minua ensin!
Hän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat
turvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.
Kaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta
sääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.
Hän pysähtyi.
Jelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski
oli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa
hänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut
vanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti
itseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi
surmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi
hentomielisyyttään.
-- Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, -- hän sanoi: -- ei ole
sallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua;
sano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!
Ruhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.
-- Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: -- Kristuksen
tähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!
Ja hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko
hänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.
Ankara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.
-- Bojaritar, -- hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: -- näköään
se oli Jumalan tahto ... etkä sinä ole niin syyllinen ... niin, sinä et
ole syyllinen ... ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena
Dmitrijevna, minä en kiroa sinua, -- en -- Jumala näkee, en kiroa --
Jumala näkee, minä ... minä rakastan sinua kuin muinoin.
Nämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.
Jelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.
Samalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui
aitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä.
Ajattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja
heidän huulensa yhtyivät...
Jelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli
pettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut
Jumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?
Hänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies,
että antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on
hänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että
Nikita Romanovitshin!