Vastaanotto.
Morosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi
aikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan,
Morosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet
nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei
ollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi
ensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli
niitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava
vartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi
Serebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita
karvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle
otsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä
rintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse,
ja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää
hänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan
oli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta,
arvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan
häntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen
kanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen
kanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa
helppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä
saattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja
avoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.
-- Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov
sanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli
kaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita
aseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti
asetettuina leveille hyllyille.
-- Terve, terve, ruhtinas! -- Kas, millaisen vieraan Jumala minulle
lahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah,
hurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat
linnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit
juuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit
kuin karhunpoika, -- anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton
sanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, -- kenen oikealle, kenen
vasemmalle, -- oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta
sukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi
Litvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin
poikia kuritit!
Ja Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa
loistivat lempeästi.
-- Mutta muistatko, Nikitushka, -- hän jatkoi, tarttuen toisella
kädellään ruhtinasta olkapäähän, -- muistatko, kuinka sinä et missään
leikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi
rupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin
kamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit
kärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.
Ruhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.
-- Bojari, -- hän sanoi, -- kas tässä on sinulle kirje ruhtinas
Pronskilta.
-- Kiitoksia, ruhtinas. Tuonnenpana luen: aikaa riittää; anna kestitä
itseäsi! Mutta missähän on Jelena Dmitrijevna? Hei, ken siellä! Sanokaa
vaimolleni, että meillä on rakas vieras, ruhtinas Nikita Romanovitsh
Serebrjani, jotta hän tulisi kestitsemään!
Hiljaa ja tasaisesti tuli Jelena huoneesen, tarjotin käsissä.
Tarjottimella oli pikareita, täytettyinä erilaisilla viineillä. Jelena
kumarsi syvään Serebrjanille, ikäänkuin ensi kerran olisi hänet nähnyt.
Hän oli kalpea kuin kuolema.
-- Ruhtinas, -- Morosow sanoi, -- tämä on emäntäni, Jelena Dmitrijevna!
Rakasta ja lemmi häntä. Sinäkin, Nikita Romanovitsh, olet meille
melkein niinkuin omainen. Sinun isäsi ja minä olimme vallan kuin
veljet; niinpä ei vaimonikaan ole sinulle vieras. Kumarra, Jelena, ja
pyydä ruhtinasta ottamaan. Syö, ruhtinas, älä halveksi leipää ja
suolaamme! Käytä hyväksesi, mitä talo tarjoaa! Tässä on roomalaista,
tässä unkarilaista, tässä on vaapukkasimaa, -- emäntä itse valmisti.
Morosow kumarsi syvään.
Ruhtinas vastasi kumpaisellekin kumarruksella ja tyhjensi pikarin.
Jelena ei katsahtanut Serebrjaniin; hänen pitkät silmäripsensä olivat
lasketut alas. Hän vapisi, ja pikarit tarjottimella kalisivat toisiansa
vastaan.
-- Mikä sinun on, Jelena? -- sanoi äkkiä Morosov -- ethän vaan ole
kipeä? Kasvosi ovat vaaleat kuin lumi! Oljonushka, -- hän lisäsi
kuiskaten, -- eiköhän Vjasemski taaskin ole ajanut sivutse? Niin! se
kirottu on varmaankin ajanut puutarhan ohitse! Älä sure, Jelena. Se ei
ole sinun syysi. Parasta on, ettet ilman minua mene puutarhaan; mutta
lohduta itseäsi, lapsukaiseni, minä en salli kenenkään loukata sinua!
Hymyilehän joutuun; ole iloinen, muuten vieras sen huomaa! -- Anna
anteeksi, Nikita Romanitsh, anna anteeksi, hommasin tässä hiukan,
sanoin vaimolleni, että hän käskisi vähän joutuisammin tarjoamaan
sinulle syömistä. Ethän sinä ole päivällistä syönyt, ruhtinas?
-- Kiitän, bojari, olen syönyt.
-- Ei haittaa, Nikita Romanitsh, syöt vielä kerran! -- Mene, Jelena,
mene toimittamaan! Mutta sinä, bojari, maista sitä, minkä Jumala on
lähettänyt, älä loukkaa epäsuosiossa olevaa ukkoa! muutenkin minulla on
murhetta kyllin!
Morosov osoitti pitkää tukkaansa.
-- Näen, bojari, näen ja tuskin silmiäni uskon! Sinä epäsuosiossa!
Minkä tähden? anna anteeksi röyhkeä kysymykseni.
Morosov huokasi.
-- Sen tähden että pysyn vanhoissa tavoissa, suojelen bojarin
kunniaani, enkä kumartele uusille tulokkaille!
Tätä sanoessaan hänen muotonsa synkkeni, ja hänen silmänsä saivat
tuiman katseen.
Hän kertoi riidastaan Godunovin kanssa, valittaen katkerasti tsaarin
väärämielisyyttä.
-- Paljon, ruhtinas, paljon on Moskovassa toisin, kuin oli, siitä
ajoin, jolloin hallitsija Venäjään laittoi opritshninan!
-- Mutta mistä se semmoinen opritshnina on, bojari? Tapasin minä
opritshnikeitä, vaan en pääse selville.
-- Olemme näköään vihoittaneet Jumalaa, Nikita Romanitsh! Hän on
pimentänyt tsaarin kirkkaat silmät! Kun kielittelijät valehtelivat
Silvesterin ja Adashevin kavaltaneen, kun tsaari karkoitti heidät
luotaan, -- silloin olivat meidän onnelliset päivämme päättyneet! Äkkiä
alkoi Iivana Vasiljevitsh meitä epäillä, meitä, uskollisia
palvelijoitaan! Hän rupesi juttelemaan kavaltamisesta, salavehkeistä,
mikä ei miehelle mieleenkään pälkähtäisi. Mutta tulokkaatpa iloitsivat,
ja nyt he alkoivat kuiskaten syyttelemään bojareja, mikä kateudesta,
mikä toivoen itselleen suosiota, -- ja kaikille hän alkoi kallistaa
korvansa. Kellä oli vihankaunaa, niin ei muuta kuin kielittämään
vihamiestään, että tämä on muka puhunut pahaa tsaarista, tahtoo muka
korottaa tattarilaisten kaanin tahi (Puolan) kuninkaan valtaistuimelle.
Ja silloin he, kirotut, pelkäämättä Jumalan kauheata tuomiota, tekivät
ristiä suudellen vääriä valoja, ja väärensivät käsialat kirjeissä.
Monta viatonta ihmistä viskattiin vankeuteen, Nikita Romanovitsh, ja
pantiin piinapenkille. Ken vain tahtoi, se myös sanoi itsellään olevan
hallitsijalta luvan. Muinoin oli niin, että jos joku kanteli sinun
päällesi, hänen itsensä täytyi myös syytöksensä todistaa; mutta nyt, --
kuinka jonkin joutava syytös lieneekin, sinut otetaan ja piinataan
yhden ainoan lauseen johdosta. Raskas aika on tullut, Nikita
Romanovitsh. Sellainen kauhu on tsaariin, jommoista ei ammoisista
ajoista ole nähty. Piinapenkkejä seurasivat mestaukset. Ja ketä sitten
mestattiin!... Mutta sinä, ruhtinas, olet kai jo kuullut tästä
puhuttavan?
-- Olen, bojari, mutta hämärästi. Vitkaan viestit saapuvat Litvaan.
Toiseksi, mitä siinä on ihmettelemistä? Onhan tsaarilla valta rangaista
pahantekijöitään.
-- Kellä olisi sitä vastaan sanottavaa, ruhtinas! Siksipä hän on
tsaari, jotta voisi rangaista ja armahtaa. Mutta sepä juuri pahinta,
ettei pahantekijöitä mestattu, vaan aina hallitsijan uskollisia
palvelijoita; rajamaaherra Adashev (Aleksein veli) alaikäisine
poikineen; kolme Satinia; Ivana Shishkin vaimoineen ja lapsineen sekä
vielä monta muuta syytöntä.
Mielipaha kuvastui Serebrjanin kasvoissa. -- Bojari, siihen tsaari ei
varmaankaan ole syynä, vaan hänen korvaankuiskuttajansa!
-- Oi, ruhtinas! Katkerata on lausua ja kauheata ajatella! Ei yksinään
korvaankuiskuttajain panetuksista tsaari alkanut vuodattaa viatonta
verta. Kas tässä, vaikkapa Basmanov, tsaarin uusi hovimarsalkka,
rukoili hallitsijaa rankaisemaan ruhtinas Obolenski-Ovitshinaa jostakin
sopimattomassa sanasta. Mitäpäs tsaari teki? Päivällistä syödessä pisti
hän omalla kädellään puukon ruhtinaan sydämeen!
-- Bojari, huudahti Serebrjani, hypähtäen sijaltaan: -- jos joku toinen
olisi sen minulle sanonut, olisin häntä nimittänyt panettelijaksi!
Olisin itse käynyt häneen käsiksi!
-- Nikita Romanovitsh, vanha olen panettelemaan, ja ketä sitten? Omaa
hallitsijaani!
-- Anna anteeksi, bojari. Mutta mitäs ajatella sellaisesta muutoksesta!
Eiköhän vaan tsaari ole noiduttu?
-- Saattaa olla, ruhtinas. Mutta istu, kuuntele lisää: Toisen kerran
Iivana Vasiljevitsh alkoi juovuttuaan (sitä ajatteleminenkin on
häpeällistä!) lemmikkiensä keralla tanssia, naamarit silmillä. Siellä
oli bojari ruhtinas Mihailo Repnin. Hän rupesi surusta itkemään. Nytpä
rupesi tsaari panemaan hänellekin naamaria silmille. "En," Repnin
sanoi, "sitä en tee, että häpäisisin bojarin arvoni", ja tallasi
jaloillaan naamaria. Viiden päivän kuluttua oli hän tsaarin käskystä
tapettu Herran temppelissä.
-- Bojari! Jumala meitä rankaisee!
-- Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa meidän kanssamme, ruhtinas. Mutta
kuuntele pitemmältä. Mestauksista ei loppua tullut. Joka päivä juoksi
verta sekä mestauspaikalla, että vankiloissa ja luostareissa. Joka
päivä vangittiin bojarien orjia ja kuletettiin piinakammioon. Moni
tulella kidutettuna tunnusti itsensä syylliseksi, mutta puhui pelosta
pahaa bojaristaan. Ne taas, jotka eivät tahtoneet jättää sielujaan
helvetin liekeille, vaan todistivat bojarien syyttömyyttä, ne juuri
joutuivat kuoleman omiksi. Moni kärsi totuuden tähden, ja moni saavutti
marttyyriruunun, Nikita Romanovitsh! Ajoittain tsaari tuli ikäänkuin
tuntoonsa, katui, rukoili ja itki, sekä nimitti itseään murhaajaksi ja
verikoiraksi. Hän lähetti eri luostareihin lahjoja ja käski surmatuille
lukea sielumessuja. Katumusta teki Iivana Vasiljevitsh, mutta ei kauan,
ja mitä hän ei keksinyt! Kuuntele, ruhtinas. Minä herään eräänä aamuna
ja huomaan suuren hälinän. Kansa hajosi eri tahoille kaduilla, mikä
juoksi Kremliin, mikä Kremlistä. Kaikki ääntävät: "hallitsija matkustaa
pois, tietämätöntä minne!" Kylmät väreet puistelivat minua. Puen
päälleni, istun ratsun selkään; kaikilta tahoilta bojareita kiiruhtaa
Kremliin, mikä ratsain, mikä jalkasin, vallan kuin alhainen mies, eipä
kukaan ajattele arvoaan! Saavuttiin Iverskin portille -- näemme,
sotilaita tulee ulos; kansa kohta peräytyy heidän edestään. Sotilaiden
jälestä tulee reki, siinä istuvat tsaari, tsaaritar ja tsarevitsh.
Tsaarin rekeä seuraa suuri joukko rekiä, niissä on tsaarin koko
irtaimisto, kaikki aarteet, kaikki kotitarpeet; rekien perästä tulee
maaherroja, aatelismiehiä, virkamiehiä, sotilaita, ja kaikensäätyisiä
henkilöitä -- kaikki lähtivät Kremlistä. Me aioimme syöstä tsaarin
reelle, mutta eivät päästäneet meitä sotilaat; sanoivat: hallitsija ei
ole käskenyt. Ja jono venyi pitkin Moskovata ja katosi esikaupunkien
taakse.
Me palasimme kotiimme ja odotimme kauan, että eikö tsaari muuta
mieltänsä, eikö käänny takasin? Kuluu viikko, hänen korkeapyhäisyytensä
(metropoliitta) saa kirjeen: hallitsija kirjoittaa, että minun sydämeni
on sangen surullinen, mutta koska en enään tahdo kärsiä teidän kavalia
juonianne, jätän valtakuntani ja kuljen, kuhun Jumala minulle tietä
osoittaa! Kun tieto tästä levisi, alkoi Moskovassa valitus: tsaari-isä
hylkäsi meidät. Kuka nyt on meitä hallitseva?
Turhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan
Jumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan
tahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me
kokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria
etsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää
tsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen
kauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme
Jumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran
rukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari
surmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä
puheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen.
Kun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana
Vasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat
melkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä
kuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä
olemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita
itse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan
hurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen
teen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme
ja päästi meidät menemään.
-- Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? -- kysyi Serebrjani.
-- Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana
Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei
pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston
neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että
minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin
pahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin
heidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä
virkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni,
hän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä
kaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne
kaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo,
opritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja
metropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja
sillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! -- Siitä päivin alkoi
hän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet
ylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa
tekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki
talot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset
omistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta
juuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän
sen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta
pyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja
koiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan
Venäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen
uskollisia palvelijoitaan, -- eikä heitä vastaan ole missään
tuomioistuinta eikä tutkintoa!
-- Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? -- huomautti Serebrjani.
-- Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole
Jumalasta?
-- Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä?
Miksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?
-- Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt?
Ilman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi
sanonut?
Serebrjani rupesi miettimään.
-- Niin, -- hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: -- hallitsijatta ei
olisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano
hänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette
kaikkia ja vaikenette?
-- Minäpä en vaikene, ruhtinas, -- vastasi Morosov arvokkaasti. -- En
koskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa.
Kutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei
kutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas,
kellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei
ole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät
eivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen
mielit. Basmanovit, isä ja poika -- enpä tiedä, kumpiko on
inhottavampi! Maljuta Skuratov -- puoleksi teurastaja, puoleksi peto,
ikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov -- hän möisi isänsä ja
äitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä
vähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä
kumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua -- ruhtinas
Afanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se
kirottu! Mutta mitäpä hänestä!
Morosov viittasi kädellään. Toiset mietteet valtasivat ukon.
Serebrjanikin vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli sitä kauheata
muutosta, mikä tsaarissa oli tapahtunut, ja unhoitti ajaksi ne suhteet,
joihin kohtalo oli asettanut hänet Morosoviin.
Sillä välin olivat palvelijat kattaneet pöydän.
Huolimatta minkäänlaisista estelemisistä Drushina Andrejevitsh pakoitti
vieraansa maistelemaan monilukuisia ruokalajeja: erilaisia hyytelöitä,
paisteja, keitoksia, kalakukkoja ja etikassa paistettua sianlihaa.
Mutta kun heidän eteensä oli asetettu erilaisia juomia, täytti Morosov
itselleen ja ruhtinaalle pikarillisen malvasiiria, nousi pöydästä
seisaalleen, heitti taaksepäin pitkät hiuksensa ja sanoi: kohottaen
pikarin korkealle.
-- Korkean hallitsijamme, tsaari Iivana Vasiljevitshin malja.
-- Valaiskoon Jumala hänen mielensä ja aukaiskoon hänen silmänsä! --
vastasi Serebrjani, kohottaen pikarin, ja molemmat ristivät silmänsä.
Jelena ei näyttäytynyt aterian aikana, eikä ollut saapuvilla bojarien
keskustelussa.
Paljon vielä kertoeli Morosov valtakunnan asioista. krimiläisten
(tatarien) hyökkäyksistä Rjasanin alueelle, kyseli Serebrjanilta Litvan
sodasta, ja tuomitsi ankarasti Kurbskin karkaamista (Puolan) kuninkaan
luo. Ruhtinas vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin ja kertoi viimeksi
tappelustaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä, torastaan
heidän kanssaan Moskovassa ja kohtauksestaan heikkomielisen kanssa,
päätettyään muuten olla mainitsematta jälkimäisen salaperäisiä sanoja.
Morosov kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti. -- Pahoin, ruhtinas, --
hän sanoi, silittäen korkeata otsaansa, -- hyvin pahoin. Että he
rosvoamista harjoittivat siinä kylässä, sitä ei ensinkään ole
ihmetteleminen: kylä, näet, on minun, mutta mikä tilus on epäsuosiossa
olevan bojarin, sitä on nyt jokaisen oikeus ryöstää. Se on tunnettu
asia: minkä voi ottaa -- ottavat; mitä eivät saa irtikiskotuksi, sen
polttavat poroksi; raavaskarjan pistävät kuoliaaksi. Se on heidän
tapansa. Heikkomielisen kyllä tunnen. Hän on oikea Jumalan mies. Ei
sinua yksistään hän ensikohtauksessa ole nimeltä maininnut, mutta
jokaisen näkee hän ikäänkuin halki. Häntä pelkää tsaarikin. Monta
kertaa on hän Iivana Vasiljevitshille sanonut totuuden vasten silmiä.
Ollappa enemmän sellaisia pyhiä miehiä, niin kenties opritshninaa ei
olisikkaan! Sano, ruhtinas, jatkoi Morosov, -- milloin olet päättänyt
käydä tsaaria tervehtimässä?
-- Huomenna, päivän valjetessa, kohta kun hänen korkeutensa tulee
makuuhuoneestaan.
-- Kuinka, ruhtinas? -- Nyt on jo hämärtänyt, ja sinulla on päälle
sadan virstan ajettavaa!
-- Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?
-- Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa,
hallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan,
elää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä
anteeksiantamusta.
-- Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole
vielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän
valjetessa, lähden kauppalaan.
-- Älä matkusta, ruhtinas!
-- Miksikä en, bojari?
-- Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.
-- Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!
-- Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä
muistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi
kädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle
armollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun
kohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan,
ruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.
-- Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!
-- Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi,
orjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!
-- Bojari, muistele, mitä itse puhuit Kurbskista. Häpeällistä olisi
venäläisen bojarin piiloittautua tsaariltaan.
-- Nikita Romanitsh, Kurbski oli kavaltaja. Hän meni tsaarin vihollisen
puolelle; mutta kuka minä sitävastoin olen? Olenko minä hallitsijan
vihollinen?
-- Anteeksi, bojari, anna anteeksi ajattelematon sana, mutta mitä on
tuleva, sitä ei voi välttää!
-- Jos sinä, Nikitushka, jäät luokseni, kenties tsaarin viha lauhtuu,
kenties me metropoliitan kanssa saamme asiasi suoraksi, mutta nyt
putoat kuin piki hiillokselle!
-- Elämämme on Jumalan kädessä, bojari. Ei ole hyvä viekkaudella
koettaa pitkittää sitä enemmän, kuin minkä Jumala hyväksi näkee.
Kiitoksia vieraanvaraisuudesta, -- lisäsi Serebrjani, nousten
seisovalleen, -- kiitoksia ystävyydestä (näitä sanoja lausuessaan hän
väkisin hämmentyi), mutta minä lähden. Hyvästi, Drushina Andrejevitsh!
Morosow katseli ruhtinasta surullisella osanotolla, mutta selvästi
näkyi, että hän sisimmässä sydämessään hyväksyi hänen menettelynsä, ja
ettei hän itse olisi käyttäytynyt toisin, jos olisi ollut ruhtinaan
sijassa. -- Siunatkoon Jumala sinua, Nikita Romanitsh! -- hän sanoi
nousten penkiltä ja syleillen ruhtinasta, -- pehmittäköön Herra tsaarin
sydämen. Palaos vahingoittamattomana kauppalasta, kuin nuorukainen
palavasta pätsistä, ja silloin syleilen sinua, kuten nyt syleilen,
kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!
Sananlasku sanoo: jalkamiestä seurataan portille, ratsastajaa hevosen
luo. Ruhtinas ja bojari erosivat etehisen kynnyksellä. Oli jo pimeä.
Ajaessaan pitkin pisteaidan viertä, Serebrjani näki puutarhassa valkean
puvun. Hänen sydämensä tykyttää. Hän pysähti ratsunsa. Jelena lähestyi
pisteaitaa.
-- Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, -- minä kuulin keskustelusi Drushina
Andrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan... Jumala sinua
varjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!
-- Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin
surmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra
minulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna!
Tapahtukoon kanssani Jumalan tahto!
-- Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä
ajatteleminen! -- Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?
-- Menköön se! -- sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.
-- Pyhä Jumalan äiti! -- Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli
toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!
Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä
kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset
korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät
ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis
kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi
kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut
miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen
silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin
horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta
hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei
lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut
häntä vaatinut?
Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania
kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas
äkkiä.
-- "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella,
loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden
petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"
-- Minä en voi olla menemättä, -- sanoi hän päättäväisesti. -- En yksin
voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon.
Jää hyvästi, Jelena!
Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän
heittäytyi epätoivossaan maahan.
-- Aukene allani, kostea maaemo! -- hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä
päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä
lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä
rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en
ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!
Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän
itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja
kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan
päätti hän temmata itsensä irti hänestä.
-- Jelena, jää hyvästi! -- hän sanoi: -- jää hyvästi, sydämeni,
päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me
vielä näemme toisemme!
Pilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana
sateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat
notkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten
viheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös
hänen rakastettunsa!
Katsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki
hänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se
vaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija
puutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?