Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.
Jos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja
korkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän
löytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja
Nieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi
olkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä
tummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin,
Kiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa
kohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita
kohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja
keltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja
ja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja,
jotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki
kuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri
kymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot,
vainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan
hyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella
luostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi
kullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.
Kaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse
kohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan
Jumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten
Kasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili
Autuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet,
jotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa
eriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja
kummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan
kansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä
Jumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille
siihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin
Moskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä
vaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä
kalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia
pyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta
välittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän
asuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi,
honkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla,
vanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on
kaunis kaakkusista.
Yksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi
toisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat
valikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo
kohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli
kannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset.
Ikkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla,
ikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen
lävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan,
läpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat
palvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin
kesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen
huonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan
ympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla
ja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan
komeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!
Bojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli
hiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän
kaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi
kaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen
rajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät
hänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli
naima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien
seassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle
useammin onnettomuudeksi kuin iloksi.
Morosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki
Moskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut
turviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.
Moni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä
suosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi
Ivanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja
kirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti
portin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei
ollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle
takasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi
toisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh
häntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt;
vaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai
rukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi
tsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen juureen, valittaen hänelle
onnettomuuttaan. Tsaari lupasi itse lähettää naittajanaisia Jelena
Dmitrijevnan luo. Saatuaan tästä tiedon, Jelena vuodatti katkeria
kyyneleitä. Hän meni imettäjänsä kanssa kirkkoon, asettui polvilleen
Jumalan Äidin eteen, itkee ja rukoilee kumarruksissaan.
Kirkossa ei ollut kansaa; mutta kun Jelena nousi ja katsahti
taakseen, niin hänen takanaan seisoi bojari Morosov viheriäisessä
samettikauhtanassaan, avonaisessa knltakankaisessa takissa.
-- Mitä itket, Jelena Dmitrijevna? -- kysyi Morosov.
Tunnettuaan bojarin Jelena kävi iloiseksi.
Bojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin
hän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä
kunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei
vain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi,
hänelle turmioksi.
Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa
ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että
tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään
Vjasemskille.
-- Jelena Dmitrijevna, -- bojari sanoi: -- kyllä, oikeinko totta, ettei
Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei
hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole
vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin
vaha; suvaitsee, rakastuu!
-- En koskaan, -- Jelena vastasi, -- en koskaan rakastu häneen. Ennen
astun alas hautaan!
Bojari katseli häntä sääliväisesti.
-- Jelena Dmitrijevna, -- hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, -- on keino
pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta
rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä
tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.
-- Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin
jalkoihin.
Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei
arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu
oljenkorteen.
Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.
-- Lapsukaiseni, -- hän sanoi, -- lupaa tässä ristin kautta, ettet
milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan
edessä!
-- Vannon, vannon! -- sanoi Jelena kuiskaten.
Bojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu;
kun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina
Andrejevitsh Morosovin morsian.
Jelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän
oli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli
lujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei
sanoilla eikä ajatuksilla.
Ja minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin
ei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että
vankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja
laajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä
kultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra
ei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä
tsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen
naittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja
päätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet
ei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia,
Boris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä
ollut korkeata säätyä.
Ei kärsinyt bojari sellaista häväistystä -- nousi pöydästä: ei sovi
Morosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja
käski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni
Godunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja
nimitti häntä koiraksi.
Ja saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski
Morosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa
kasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui
hovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat
hivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei
enään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan
häväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.
Morosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja
rakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin
sydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät
hänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä
tervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja.
Mutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin
runsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena
Dmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu
ja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti
rukoili puolisonsa menestykseksi.
Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin
rakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti
ilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä
kiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia
litvalaisia rykmenttejä?
Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi
häntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen
sanoi hänelle: "Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut
minun palaustani, sinä petit minut!..."
24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan
kirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki
kirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi
kaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat -- kantoivat kotiinsa
viheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki
oli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut
alkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian
Moskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi
kuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan,
eikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen
kaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta
lepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa
vastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.
Ja niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta.
Ainoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli
ravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta
päivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria,
kalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle.
Kaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi
vaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä
säestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia,
ymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka
satulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.
Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli
karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen
lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen
ratsastajan puoleen:
-- Miheitsh, -- hän sanoi, -- näetkö näitä juopuneita miehiä?
-- Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on
tullut kuumaksi.
-- Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?
-- Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties
tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä
me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!
Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.
-- Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?
-- Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! -- huudahti Miheitsh, ajaen
joukon luo: -- missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?
-- Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?
-- Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville,
voivoda[3] ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.
-- Anna tänne kirje!
-- Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö ... mitä sinä? Oletko
järjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?
-- Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei
Morosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa
hallitsijaa?
-- Ah, sinä roisto! -- huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla
oli alkamaisillaan puhua: -- minun herraniko olisi tekemisissä
kavaltajain kanssa!
-- Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä,
pojat, ja ruoskaa selkään!
Silloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.
-- Takasin! -- huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta
pysähtyivät.
-- Jos joku teistä, -- jatkoi ruhtinas, -- vaikkapa sormellaan tähän
mieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat
vastata hallitsijalle.
Opritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä
kaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin
joukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi
käynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi
psalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki
katsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin
neljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan
kiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha.
Kalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen
parran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat
synkästi ja harhailevaisesti.
Nähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja
katseli häntä suoraan kasvoihin.
-- Sinä, sinä? hän sanoi, -- ikäänkuin ihmetellen: -- miksikä sinä olet
täällä, näiden joukossa?
Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: "Autuas se mies, joka ei
riettaiden retkillä kulje".
Opritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas
katsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.
-- Mikitka, Mikitka! -- hän sanoi, ravistaen päätänsä: -- mihin sinä
olet joutunut?
Serebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän
puhutteli häntä nimeltä.
-- Sinä tunnet minut? -- hän kysyi.
Vähämielinen naurahti.
-- Sinä olet veljeni! -- hän vastasi: -- minä tunsin heti sinut. Sinä
olet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla
ole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko
sydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan
paljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä![4] Mutta nämät, -- hän
jatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: -- nämä eivät ole meille sukua!
Uh!
-- Vasja, -- sanoi yksi opritshnikeista: -- etkö tahdo mitään? Etkö
tarvitse rahoja?
-- En, en, en! -- vastasi heikkomielinen: -- sinulta en mitään tahdo!
Vasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!
-- Jumalan mies, -- Serebrjani sanoi: -- minä kysyin, missä bojari
Morosow asuu.
-- Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan
hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian
taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.
-- Missä hän asuu? -- toisti Serebrjani ystävällisesti.
-- En sano, -- vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: -- en sano,
sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!
Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.
Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani
kääntyi uudestaan opritshnikoihin.
-- Kuinka, -- hän kysyi, -- sanotteko vihdoinkin kuinka löydän
Morosowin talon?
-- Mene yhä suoraan, -- vastasi muuan heistä jurosti. -- Siellä, kun
käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.
Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen
ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.
-- Hei! -- huusi eräs: -- vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano,
että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!
-- Ja varusta itseäsikin varten nuora! -- huusi toinen hänen jälkeensä.
Mutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.
"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?" -- hän ajatteli, antaen
päänsä painua. -- "Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa,
vieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?"
Jatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä
monta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät
ravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä
toiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia
ratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet
täydelliseen rankaisemattomuuteen.