Loitsiminen.
Kuu kohosi taivaalle; tähdet kirkkaasti kiiluivat, puoleksi hajonnut
mylly ja kohiseva pyörä loistivat hopeankarvaisessa valossa.
Äkkiä kuului kavionkapsetia, ja pian käskevä ääni huusi aivan myllyn
luona:
-- Hei, noita!
Näytti siltä, ettei uusi tulija ollut tottunut odottamaan, sillä kun ei
vastausta kuulunut, huusi hän vielä kovemmin:
-- Hei, noita: Tule ulos, tahi lyön sinut mäsäksi! Myllärin ääni
kuului.
-- Hiljaa, ruhtinas, hiljaa, isäseni! nyt emme ole yksin: matkustajia
on pysähtynyt luokseni, isäni, annahan vaan, että suljen lippaani!
-- Kyllä minä sinun lippaasi suljen, pirun hiilikoukku! -- kiljasi se,
jota mylläri nimitti ruhtinaaksi. Näinkö et tiennyt minun tulevan
tänään! Kuinka rohkenit ottaa vastaan matkustavia? Pois ne täältä!
-- Isäseni, älä huuda, Jumalan tähden älä huuda, kaikki turmelet! Minä
sinulle jo sanoin -- asia pelkää melua, mutta matkustavaisten
karkoittaminen ei ole minun vallassani. Eivätkä ne meitä häiritse: ne
nukkuvat nyt ellet sinä, veikkoseni, heitä herätä!
-- No, hyvä, ukko, ainoastaan huomaa: jos sinä minun petät, olisi
parempi, ettet olisi maailmaan syntynyt. Ei ole vielä aprikoittu eikä
ajateltu sellaista rangaistusta, jonka minä sinulle keksin!
-- Isäseni, ole laupias! mitä minun ukkopahan on tekeminen? Mitä näen,
sen myöskin sanon; mitä jälestä tapahtuu, se on yksistään Jumalan
vallassa. Mutta jos sinun ruhtinaallinen armosi aikoo minua rangaista,
silloin on parasta, etten asiaa ensinkään pane alkuun.
-- No, no, ukko, älä pelkää, minä laskin leikkiä.
Tulija sitoi hevosensa puuhun. Hän oli korkeavartaloinen ja näytti
vielä nuorelta. Kuutamo välkähteli hänen takkinsa napeilla. Kultasia
tupsuja ja nauhoja liehui hänen olkapäillään.
-- Mitenkä, ruhtinas, -- sanoi mylläri, -- oletko oppinut sanat?
-- Sekä sanat olen oppinut, että pääskysen sydäntä kannan kaulassani.
-- Mitä, bojari, eikö tämäkään auta?
-- Ei, vastasi ruhtinas suuttuneena, -- ei mikään auta! Taannoin näin
hänet puutarhassa: Tuskin oli hän minut tuntenut, kun vaaleni, kääntyi
ja riensi huoneesen.
-- Älä suutu, bojari, älä halkase syytöntä päätä, vaan anna lausua
sinulle sana.
-- Puhu, ukko!
-- Kuule, bojari, ainoastaan pelkään puhua...
-- Puhu! huusi ruhtinas ja polki jalkaansa.
-- Kuule, isäseni, ei hän vain rakastane ketään toista?
-- Toista? Ketään toista? miestänsä? ukkoa?
-- Mutta jos ... -- jatkoi mylläri änkyttäen: -- jollei hän rakastaisi
miestänsä?
-- Ah, sinä metsänpeikko! -- huudahti ruhtinas: -- kuinka tämä on sinun
päähäsi pälkähtänyt? Jospahan vaan voisin ketään epäillä, niin
molemmilla omilla käsilläni repäisisin sydämen häneltä!
Mylläri astui pelossaan taappäin.
-- Noita, -- jatkoi ruhtinas, ääntänsä hiljentäen, -- auta minua!
Rakkaus, se kyykäärme, on minut masentanut! Mitä en jo ole tehnyt!
Kokonaisia öitä olen jo rukoillut pyhäin kuvien edessä. En
rukoilemisesta saanut rauhaa. Heitin rukoilemisen, aloin nelistää
karahuttaa pitkin maita mantereita aamusta yöhön asti; yhdenkin oivan
ratsun siten surmasin, mutta rauhaa en ratsastuksesta saanut; aloin
kuljeksia öisin, join kauhottain väkevätä viiniä, -- tuskaani en voinut
juomisella haihduttaa, en löytänyt rauhaa päihtymisestä! Nyt heitin
kaikki hiiteen ja rupesin opritshnikiksi. Aloin istuskella tsaarin
pöydässä yhdessä pyövelien kanssa, -- semmoisten kuin Grjasnoin ja
Basmanovin kanssa! Itse olin heitä hurjempi rikoksia tekemään, hävitin
kyliä ja kauppaloita, ryöstin vaimoja ja tyttöjä, mutta en verellä
sammuttanut polttavaa tuskaani! Minua pelkäävät sekä maalaiset että
opritshnikit. Tsaari minua lempii uljuuteni tähden, oikeauskoinen kansa
kiroo. Ruhtinas Vjasemskin nimi kävi yhtä hirvittäväksi, kuin Maljuta
Skuratovin nimi! Kas, mihin rakkaus minut on vienyt: sieluni olen
saattanut kadotukseen! Mutta mitä minä siitä välitän! Sisimmässä
helvetissä ei muutu pahemmaksi nykyistä oloani. No, ukko, mitä katselet
minua silmiin? Luuletko, kentiesi, että olen tullut hulluksi? Ei ole
tullut hulluksi Afanasi Ivanovitsh; vahva hänellä on pää, vahva hänen
ruumiinsa! Siksipä onkin kauhea vaivani, ettei se voi tehdä minusta
loppua!
Mylläri kuunteli ruhtinasta ja pelkäsi. Hän pelkäsi hänen rajua
luonnettaan, oli peloissaan hengestään.
-- Mitä vaikenet, ukko? Eikö sinulla ole rakkausjuomaa, tahi eikö
minkäänlaista juurta, jolla hänet lumota? Sano, ilmaise, mitä
noitaruohoja on olemassa? Puhuhan, noita!
-- Isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, mitä sinulle sanoisin? On
ruohoja kaikenlaisia. On koljuka-ruoho, -- kootaan Pietarin paastona.
Sillä kun nuolesi sivelet, sivutse et ammu. On tirlitsh-ruoho, kasvaa
Lisavuorella Kievin luona. Jolla se on muassa, häneen ei tsaarin viha
käänny kuuna päivänä. Vielä on kuismaheinä; leikkaa sen juuresta risti
ja ripusta kaulaasi -- kaikki pelkäävät sinua kuin tulta.
Vjasemski naurahti katkerasti.
-- Minua jo muutenkin pelätään, -- sanoi hän: -- en tarvitse
kuismojasi. Mainitse muita ruohoja.
-- Vielä on Aadaminpää, -- kasvaa soiden varsilla: helpoittaa
synnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä
karhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On
raparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy
ikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.
-- Eikö enään ole muita?
-- Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka;
jonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On
Maariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se
huonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.
-- Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan
vastenmieliseen?
Mylläri hämmästyi.
-- En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee -- en
tunne!
-- Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, -- etkö tunne?
-- Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho:
sillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne
kappaleiksi.
-- Mene hiiteen ruohoinesi! -- sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen
tuikean silmäyksensä mylläriin.
Mylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.
-- Ukko! -- huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: --
anna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla!
Ja hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.
Mylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti
ukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.
-- Armahda minua! nyyhkytti hän: -- auta minua! Minä annan sinulle
lahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!
Mylläri vielä enemmän säikähtyi.
-- Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen,
Taavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!
-- En nouse, ennenkuin minua autat!
-- Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri --: aika on
ryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en
tiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!
Ruhtinas nousi.
-- Alota, -- hän sanoi: -- olen valmis.
Molemmat vaikenivat. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan ratas, kuun
valaisemana, jatkoi kolisten pyörimistään. Jossakin kaukaisella suolla
valitteli nurmi-kärsittäjä. Huuhkain huuteli aika-ajoin sakeassa
metsässä.
Ukko ja ruhtinas lähestyivät myllyä.
-- Katso, ruhtinas, pyörän alle, kun minä rupean loitsimaan.
Ukko heittäytyi maahan pitkäkseen, ja vielä läähättäen pelosta, alkoi
höpistä jonkinlaisia sanoja. Ruhtinas katseli pyörän alle. Kului
muutama hetki.
-- Mitä näet, ruhtinas?
-- Näen ikäänkuin helmiä karisisi, juurikuin kultarahoja kiilteleisi.
-- Tulet rikkaaksi, ruhtinas, tulet rikkaimmaksi Venäjänmaassa!
Vjasemski huokaili.
-- Katso vielä, ruhtinas, mitä näet?
-- Näen niinkuin kalvat kalskahtelisivat toisiansa vasten, mutta niiden
kesken ikäänkuin kultasia rinnanruhoja.
-- Sinulla on oleva menestys sotatoimessa, bojari, onni tsaarin
palveluksessa! Vaan katso, katso vielä, sano mitä näet!
-- Nyt kävi tummaksi, vesi muuttui mutaiseksi. Mutta kas, vesi alkoi
punertua, kas, kävi heleänpunaiseksi, juurikuin veri. Mitä se
merkitsee?
Mylläri oli ääneti.
-- Mitä se merkitsee, ukko?
-- Tarpeeksi, ruhtinas. Pitkä katseleminen ei kelpaa; lähdetään!
-- Kas, virui purppuranpunasia lankoja, juurikuin veriset suonet. Kas,
ikäänkuin pihdit avautuisivat ja sulkeutuisivat; kas...
-- Lähdetään, ruhtinas, lähdetään, on jo kylliksi sinulle!
-- Seis, -- sanoi Vjasemski, lykäten myllärin luotaan: -- on juurikuin
hampainen saha kävisi edestakasin; mutta sen alta ikäänkuin verta
tirskuisi!
Mylläri tahtoi vetää ruhtinasta pois.
-- Seis, ukko, minun on paha olla, tekee jäsenissäni kipeätä... Voi
kipeätä!
Ruhtinas itse hypähti syrjään. Hän näytti käsittäneen näkynsä.
Kauan kumpikin vaikeni. Vihdoin Vjasemski virkkoi:
-- Tahdon tietää, rakastaako hän toista?
-- Mutta onko sinulla, bojari, jotakin pientä esinettä häneltä?
-- Kas, minkä löysin portin luota!
Ruhtinas näytti sinistä nauhaa.
-- Heitä pyörän alle!
Ruhtinas heitti.
Mylläri veti povestaan savisen taskumatin.
-- Ota siemaus! -- hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.
Ruhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä
rupesi hämärtämään.
-- Katsele nyt, mitä näet?
-- Hänet, hänet!
-- Yksinäänkö?
-- En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen
nuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei
voi nähdä...
Seis! Kas, he lähestyvät toisiaan ... yhä likemmäksi, likemmäksi...
Kirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä
noita, ole kirottu, kirottu!
Ruhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti
ratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua
metsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä
yön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.