syynä vaan ruumiillinen väsymys, vai halu pelastaa edes Jumalan sana
lähestyvästä tuhosta, vai tuskastunut vakaumus, että se ei kelpaa
matkamiehen oppaaksi, sen neuvot kun ovat niin kahtaalle päin
ymmärrettäviä, ettei tiedä miten olla, kuin eleä?
Alaspäin.
"Sokerista ei kauppias voinut paljo hyötyä. Kilpailu oli alkanut käydä
niin kovaksi, ettei lähtenyt voittoa juuri nimeksikään sellaisista
tavallisista tavaroista, joita jokaisella oli myötävänä", jatkoi
Ruotsala, kallistaen pikariinsa viimeiset tähteet olutpullosta ja
laskien tyhjän pullon pöydän alle, jonne niitä oli kertynyt jo puoli
tusinaa. "Mutta siihenkin minä keksin keinon. Olin taas asioillani
Hampurissa -- siellä oli heikkarin komea tyttökin, jota olin monella
Hampurin reisulla rakastellut ja josta en koskaan tahtonut eroonkaan
päästä, niin että siitä oli pikku haittaa toimillenikin -- ja siellä
pisti päähäni että nytpä pitääkin lähteä Stettiniin, sokeritehtaaseen
ottamaan selkoa eikö sieltä millään kurin annettaisi halvemmallakin.
Tuumasta toimeen. Sain Stettinissä hyvän tulkin ja kävin tehtaaseen.
'Eikö sovi mitenkään puottaa?' utelin isännältä, kun pääsin hänen
pateilleen. -- 'Ei sovi; se on meidän varma ja viimeinen hintamme.' --
'Mutta jos ottaisin oikein tukulta?' -- 'Ei voi niin paljoa ottaa.' --
'Kuinka paljoa?' -- 'No jos kymmenen tuhatta toppia luulette voivanne
ottaa kerralla, niin puotan viisikolmatta penniä topilta.' -- 'Sen minä
otan; se on kohtumäärä', ja minä sähkötin Yhdyspankilta krediitin.
Tavarat lähti, ja vaikka se näytti paljolta, niin kaupaksi vaan meni,
minulla kun oli niin paljo maakauppiaita vakinaisina kundeina. Niiden
tautta minä sitte keikahdinkin aikoinani."
Me istuimme kahden kesken, Ruotsala ja minä, Petes Place kapakan
takahuoneessa eräänä kuumana, kesäisenä sunnuntai-ehtoopäivänä.
Kärpäset surisivat tiheänä parvena ympärillämme, ummehtunut, paahteinen
ilma sai hyvän Hamm'in oluen maistumaan entistä paremmalta, ja me
maistelimme. Tilasin muutaman pullon lisää, ja ontuva Frank, isäntä,
toi ne etuhuoneesta varpasillaan hiipien, jotta sattumalta kenties
ohikulkeva poliisi ei olisi huomannut kapakan valkeiksi maalattujen
ikkunaruutujen takana mitään epäilyttäviä merkkejä siitä, että Frank
anniskeli sunnuntaisinkin, jollainen on sakon uhalla kiellettyä.
"Möittekö sitte sokeria halvemmalla kuin muut?" kysäsin minä, Ruotsalan
keräillessä taskujensa pohjilta piipun täytettä.
"Enpä tietenkään. Alentaneet olisivat nekin ihan uhallakin omaksi
tappiokseen. Mutta sain vaan varastoni ajoissa kaupaksi, vaikka se
olikin niin iso, ja hyödyin puolen kolmatta tuhatta markkaa enemmän
kuin ennen. Rasanen oli taas ähmissään; se arvasi että olin saanut
tavallista halvemmalla, koska olin ottanut niin ison määrän, mutta ei
itse uskaltanut panna niin paljo rahoja yhteen tavaraan kiinni. Pelkäsi
kenties itselleen taas käyvän samoin kuin voikaupassa Lappeenrannassa,
jolloin joutui myömään ostamansa kaksikymmentätuhatta leiviskää
tappiolla minulle, kun joutui kireisiin asioihin ja oli niin
sopimattomat ajat, ettei löytänyt soveliasta myömäpaikkaa. Minä ne
Pietarissa möin -- kiersin hyvät rahat, siellä kun oli hyviä välittäjiä
minulla. Pietarissa oli aina aika lystit. Siellä oli monasti
Sortavalasta Sihvonen, puolihullu nuori mies, joka oli perinyt
miljoonan. Se osasi pitää peliä. Kerrankin meitä oli kahteenkymmeneen
eräässä hienossa hotellissa; kustansimme puolestamme kukin, mutta
Sihvonen enin -- samppanjaa vaan ja sellaista. Aamupuolella jo moni
kellahti pöydän alle. Monta hullunkurista temppua siinä tehtiin, mutta
poismennessä otettiin Sampanen ja Kasloff mukaan -- ihan tajuttomina --
kannettiin pieneen riikalaiseen jaalaan, joka juuri oli lähdössä, ja
maksettiin matka Stettiniin. Julmistuneina ne sieltä palasivat
Joensuuhun -- varsinkin Sampanen, joka sillä tavalla myöhästyi
parinkymmenen tuhannen markan afääristä, joka hänellä oli ollut
tekeillä. Paljo sitä aina hupsuteltiin matkoilla ollessa, mutta kotona
taas olin minäkin vaimoni tähden aivan siivo. Nuorena miehenä minua ei
lainkaan haluttanut juonti; olin juuri yhdenkolmatta vanha, kun kerran,
ollessani vielä kauppapalvelijana Pastisella, uudenvuoden-aattona
paiskasin lasin muurin kylkeen ja sanoin: 'viiteen vuoteen en maista!'
Nauroivat toiset, mutta tippaakaan en maistanut viiteen vuoteen. Vasta
vähää ennen naimistani, juuri taas uudenvuodenaattona, minä otin
viinilasillisen. Sitte on kyllä tullut aina yhä enemmälti otettua --
montakohan tuhatta tynnöriä minun ryypyistäni jo kerääntyisikään --
mutta taas kerran täällä Ameriikassa olin vuoden ilman, ja voisin
nytkin heittää milloin tahansa."
Ruotsala nähtävästi väkisinkin koetti saada itselleen vakuutetuksi
tuota seikkaa, että hän vielä voisi heittää juomisen. En luule hänen
kuitenkaan onnistuneen saamaan itselleen sitä lohdullista vakaumusta,
ja minä puolestani tunsin hänet jo siksi hyvin että tiesin
jokapäiväiset whiskyryypyt hänelle välttämättömämmiksi kuin leivän.
"Oli onni, että tulin perustaneeksi kauppani sopivalla ajalla", jatkoi
hän hetkisen kuluttua, "vaikka silloin näytti sopivammalta alottaa se
vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin minulla olisi ollut paremmin
varojakin alkaakseni. Moni siitä pahaa penkoi, kun muka alotin niin
hankalina aikoina; mutta myöhemmin olisin joutunut heti alottaessani
pahojen vastustajien kera kilpailemaan. Vaimovainajani oli silloin
palveluksessa, ja niin turkasen pahansisuisella rouvalla, että se oli
minulle ainainen mieliharmi, kun näin kuinka ahtaalla hän oli. Kerran
sitte eräänä sunnuntaina ehtoopäivällä olin häntä odottelemassa ulos,
mutta rouvapa ei päästänytkään -- sattui olemaan pahalla tuulella ja
teetti hänellä jos jotakin koko päivän. Katkerasti itki taas
vaimovainajani, kun viikolla tavattiin, mutta minä hänelle ilmoitin
tehneeni päätökseni: ei muu auta kuin heti pistää jalat oman pöydän
alle! Paljo siinä oli pulaa ja vaivaa -- mutta häät vietettiin
tammikuussa ja kaikki alkoi hiljalleen luistaa hyvin. Merkillinen oli
minulla onni -- jos mitä tahansa yritin, niin hyvin meni. Sain oman
taloni -- ihan ensimäisiä Iisalmella -- haarakauppoja syntyi ja liike
laajeni niin että minulla lopulta oli puoli miljoonaa. Mutta mikä
perhana lieneekin mennyt mertaan, kaikki se vaan hajosi yht'äkkiä --"
Ruotsala ryyppäsi, otsa rypyssä. Kenties viina vaikutti häviöön,
ennätin arvella, ennenkuin hän taas pitkitti:
"Janhunen oli minulle tullut liiketoveriksi sitte lopulta. Kyllä me
hyvin tulimme toimeen keskenämme. Olin sitte taas Kööpenhaminassa
asioilla -- minun tietämättäni hän ostaa pätkäsi tavattoman määrän
väriaineita -- Janhunen oli värjäri -- oli muka niin erinomaisen hyvä
tilaisuus tarjoutunut. Tulin kotiin -- rahat olisi tarvittu moneen
parempaan yritykseen -- meillä tuli suusota, väriaineet olivat hitaita
menemään kaupaksi -- ja tuli kuin tulikin meille ero. Annoin hänelle
osuutensa oikein Porvoon mitalla -- enemmän kuin lain kannalta olisi
tarvinnut -- puhtaassa rahassa, ja vielä väriaineet velaksi, sillä minä
en sitä tavaraa tarvinnut. Maksamatta jäi häneltä sekin saanti minulle.
No, mitäs ollakkaan, teki usea maakauppias ihan yksiin aikoihin
konkurssin, vetäen monen muun mukanaan. Siinä tuli minulle 40,000
markan vahinko, joka kyllä tuntui, kun olin Janhusen maksanut eroon.
Vekseleitä alkoi sitte langeta ja velkojat hätääntyä, mutta vielä
olisin pysynyt jaloillani, en olisi keikahtanut, jos ei olisi palanut
talo kaikkine päivineen, asuinrakennus nimittäin. Silloin ei auttanut
muu kuin luovuttaa tavaravarastoni velkojilleni."
"Eikö talo ollut vakuutuksessa?" kysyin minä.
"Ei ollut; kaksi viikkoa ennemmin oli vakuutus mennyt umpeen, eikä
tullut siinä rahapulan aikana uudistetuksi. Kummallisella tavalla minua
silloin onnettomuus vainosi: vintille olin kerännyt makasiineista
kaikki verkkoni, kalastusvehkeeni, vaatteet, kaiken, kun makasiineja
järjestettiin. Sinne paloivat kaikki. Makuuhuoneeseeni paloi
kuudentuhannen markan arvosta valtion obligatsiooneja -- niiden numerot
kyllä oli muistikirjassani, mutta mitäs, muistikirja paloi myös -- oli
pöydälleni jäänyt, kuten kimppu setelirahojakin. Obligatsiooneista en
siis voinut saada penniäkään. Olin juuri ryntäämässä niitä pelastamaan,
mutta samassa alkoivat huutaa: 'Juho on jäänyt sisälle!' Juho oli
vanhin poikani -- hän olisi nyt 25 vuoden vanha, jos ei olisi kuollut
heti Amerikaan tultuani. Minä paksussa savussa hamuilin lastenkamariin,
mutta se oli turhaa vaivaa, hän oli muiden mukana ulkona, vaikkei häntä
oltu huomattu. Sitte oli jo mahdoton päästä makuukamariin. Hirveää
sekamelskaa se oli sinä yönä."
Ruotsala vaikeni. Silmäilin syrjittäin häneen. Hän oli lyhyenläntä
äijä, ijältään likemmä 60 vuotta, vaikka hän aina koetti salata ikäänsä
ja esiintyä nuorena, sillä ukko oli viime aikoina alkanut miettiä uutta
naimista. Pirteä äijä hän oikeastaan olikin; hallavasta pujoparrastaan
hän oli huolellisesti nykinyt pois jokaisen valkean karvan, joka siihen
kulloinkin ilmaantui; tumma tukka oli kauniisti kammattu pystöön, ja
pukuaan hän hoiti mahdollisimman siististi. Hänellä oli kaksi
kutakuinkin kalustettua huonetta, joissa eleli kymmenvuotiaan nuorimman
poikansa kera, ollakseen vielä edes jossakin määrin omassa kodissaan.
Vanhempi poika oli renkinä eräällä maanviljelijällä ja tytär
Tyynenmeren rannikolla palveluksessa. Ruotsala olisi Amerikassa päässyt
hyväänkin alkuun, mutta hänet oli vähitellen vallannut sellainen
juomahimo, että jokainen sentti, mitä vaan yksinkertaisen ruuan yli
jäi, meni aina whiskyyn. Sentähden oli hän menettänyt hyvän paikan
Milwaukee-radan maksumestarina, joksi Suomesta tultuaan ensin pääsi.
Monien vaivojen perästä perhe oli asettunut maata viljelemään sille
paikkakunnalle, missä nyt keskustelimme. Ruotsala oli silloin juonut
niin hillittömästi että maatila joutui ihan rappiolle ja lopulta
velkojain kynsiin. Vaimo, joka paikkakuntalaisten kertomusten mukaan
oli saapunut silkkihameisena rouvana, alkoi sairastella, mutta elätti
perhettään ompelutyöllä vielä kuolinvuoteellaankin. Nälkä ja
kärsimykset jouduttivat loppua. Sitte oli Ruotsala ollut
kauppapalvelijana parissa liikkeessä.
Me istuimme, polttelimme ja maistelimme. Vihdoin virkkoi Ruotsala taas:
"Kovin meitä tahdottiin jäämään Suomeen. Krediittiä luvattiin minulle
joka taholta vaikka kuinka paljo. Mutta en voinut jäädä -- niin
alkoivat maistua puulle kaikki ne olot. Vielä jälkeenkinpäin, kun jo
olin ollut täällä usean vuoden -- johan siitä tulee parikymmentä
vuotta, kun Suomesta läksin -- kirjoittivat minua erään uuden liikkeen
johtajaksi Kuopioon, jossa juuri olinkin pääasiallisesti liikettä
harjoittanut, mutta en vaan lähtenyt. Monta kertaa ne kirjoittivat."
"Miksi ette?"
"En vaan --" eikä Ruotsala sen enempää selitellyt.
Hänellä siis oli vielä paljo ylpeyttä ja oman arvonsa tuntoa jälellä.
Ja pari viikkoa myöhemmin hän yht'äkkiä erosi työpaikastaan, kun hänen
palkkaansa hieman alennettiin. Silloin hän joutui tykkänään rappiolle,
työtä kun ei ollut missään saatavissa sellaiselle parantumattomaksi
tunnetulle juopolle.
Eleli hän sentään jollakin merkillisellä tavalla jonkun aikaa.
Milloin milläkin tavalla hän osasi hankkia rahoja viinahimonsa
tyydyttämiseksi ja poikansa elättämiseksi. Itse hän ei syönnistä paljo
välittänyt, mutta hän rakasti todella poikaansa, ollen ainaisissa
sieluntaisteluissa viinahimon ja isänrakkauden ristiriitaisuuksien
tähden. Paljo sai poika nälkääkin nähdä, mutta hän kesti sen kuin mies,
ollen ennen aikojaan henkisesti kehittynyt ja vanhentunut.
Usein kustansin Ruotsalan ryypyt, kun hän ei missään tapauksessa
kuitenkaan voinut olla niitä vailla. Silloin sitä taas juteltiin
entisistä loiston ja ylellisyyden päivistä. Vihdoin rupesin raittiiksi,
menin naimisiin ja ostin Ruotsalan talouskapineet ja huonekalut.
Yksinään hän joutui eleskelemään, menettäen viimeisetkin kodin tähteet;
rahat kuluivat nopeasti loppuun ja vihdoin hänet saatiin toimitetuksi
Astoriaan, jossa rupesi kalastajaksi. Pikku poika joutui vierasten
hoitoon.
En luule Ruotsalan enää elävän, vaikka hän vielä viime syksynä kuuluu
kalastelleen; säännötön elämä oli jo riuduttanut ruumiin, eikä hänestä
paljo muualle ollut kuin vaivaishuoneeseen. Askel askeleelta hän oli
luisunut yhä enemmän ja enemmän alaspäin, menettäen kaiken mitä hänellä
oli, hukaten kaiken maallisen onnensa -- omaisuuden, vaimon, perheen,
kansalaisten kunnioituksen ja toimeentulonsa. Ja kuitenkin oli hän
tavallaan kelpo mies, hyvä ja avulias toveri, joka lainasi muille
silloin kun hänellä vähänkin oli varaa ja teki taas itse tarpeen
tullessa velkaa, kaikissa kohtalon kouristuksissa ilomielinen ja
hilpeä, ketään häiritsemätön hiljainen ukko...
Maailmanmaalari.
Tavaton hälinä ja sekasorto vallitsi Buttessa, Montanan valtion
suurimmassa kaivantokaupungissa, jossa ei milloinkaan ollut tunkeillut
niin paljon väkeä kuin nyt. Koko kaupunki oli liikkeellä, ja
jännityksellä odotettiin mitä oli tuleva. Oli nimittäin syytä otaksua,
että tänään tapahtuisi tappelu joka vetäisi vertoja verisimmillekin
Montanan kaivantoalueiden kuuluisista kahakoista.
Ne olivat Coxeyn armeijan päiviä. Näyttääkseen demokraattipuolueen
sisäisen politiikan seuraukset ja antaakseen maailmalle mitä
valtavimman todistuksen alemman kansaluokan tilasta, "kenraali" Coxey
oli nostanut maan kaikki työttömät kulkurit, irtolaiset, rosvot,
varkaat ja muut seikkailijat suureksi armeijaksi, jonka tuli marssia
pääkaupunkiin Washingtoniin näyttämään lainlaatijoille millaisia
epäkohtia löytyi. Noin 400,000 työtöntä kuljeskeli sinä vuonna
Yhdysvalloissa, ja kun armeijaan yhtyi huvin vuoksi töissäkin olleita
miehiä, niin voi käsittää kuinka suuremmoiseksi tämä liike muodostui.
Armeijan eri osastot kerääntyivät joka taholla, matkan varrella paisuen
kuin lumivyöryt ja vähitellen yhtyen toisiinsa.
Sellainen osasto, tuhatlukuinen joukko, oli nyt koolla Buttessa.
Aikomuksena oli anastaa juna ja lyhentää sillä matka Washingtoniin.
Sellaisia temppuja tehtiin niinä aikoina usein. Tällä kertaa
armeijalaiset kuitenkin kohtasivat kovan vastarinnan. Rautatieyhtiö oli
päättänyt hinnasta mistä tahansa estää heidät matkustamasta ilmaiseksi
pahana esimerkkinä vastaisien vuosien varalle; jälkeenpäin on todella
toisinaan tapahtunut, että kun työttömiä kulkureita on isompi joukko
osunut yhteen, he ovat anastaneet varsinkin tyhjiä tavarajunia
matkustuksilleen. Sentähden oli rykmentti sotaväkeä kutsuttu paikalle.
Armeija oli päättäväinen joukko, jossa melkein jokaisella oli revolveri
mukanaan. He kerääntyivät rautatieaseman, tahi oikeammin pitkän
matkustajajunan ympärille, joka oli pari tuntia odotellut asemalla,
alkaakseen säännöllisen kulkuvuoronsa. Oikeat matkustajat olivat
sentään pysyneet poissa junasta, jonka armeijalaiset sensijaan olivat
väkisinkin vähitellen täyttäneet niin tarkoin, että koko juna kuhisi
kuin muurahaispesä; katoillakin oli heitä niin paljon kuin suinkin
mahtui. Joitakuita oli kiivennyt kivihiilisäiliönkin päälle veturin
taakse. Koneenkäyttäjä ja lämmittäjä olivat korjanneet nahkansa
turvallisempaan paikkaan. Sotaväki vartioitsi veturia ja koko junaa,
pyssyt valmiina laukeamaan.
Jännitys oli hyvin kiihkeä, ja korvia huumaava melu vallitsi. Yht'äkkiä
syntyi lähellä junaa tavaton meteli; muutamia revolverin laukauksia
kuului, ja jokaisen huomio kiintyi parinkymmenen miehen suuruiseen
parveen, joka riuhtoi ja kimpuili muutamien sotamiesten kanssa. Samassa
silmänräpäyksessä hyppäsi kivihiilisäiliön päältä muuan notkea, laiha
mies kuin pantteri veturiin, väänsi täyden höyryn koneeseen, ja juna
kiiti kuin nuoli ällistyneiden sotamiesten välitse, ollen pian
näkymättömissä. Ainoastaan muutama hukkaan ammuttu laukaus kajahti
junan lähtiessä, pari varomatonta menetti jalkateränsä ja armeija oli
matkalla aavikoiden poikki Dakotaa kohti.
Se oli "maailmanmaalari", joka siten oli ratkaissut aseman. Hän osasi
vaikka mitä; koneenkäyttäjänä hän oli yhtä tottunut kuin maalarinakin.
Toinen mies hyppäsi lämmittäjäksi, ja niin sitä kiidettiin huimaavaa
vauhtia eteenpäin, pitämättä lukua siitä, tippuiko joitakuita alas
vaunujen katoilta. Vasta neljänkymmenen engl. peninkulman päässä
pysähdyttiin ottamaan vettä; puolikymmentä hämmästynyttä
lammaspaimenta, jotka olivat asemansa telegrafistilta saaneet kuulla
asiasta sähköteitse, tuijotti avosuin tuohon kirjavaan parveen, joka
taas heti läksi eteenpäin.
He pääsivät lähelle Dakotan rajaa. Miles Cityssä oli vastassa
rautatieyhtiön avuksi sähkötetty indiaanireservatsioonin rykmentti.
Kiivas luotisade sai junan antautumaan, ja johtajat vangittiin, mutta
maailmanmaalari oli pujahtanut tipotiehensä, kenenkään ymmärtämättä
kuinka se oli ollut mahdollista.
Ja hänen maineensa kasvoi taas ja sai aikaan paljo puhetta, sillä
Lännessä ei ketään suosita niin paljo kuin "smaartia" (ovelaa) ja
reipasta miestä.
Kuulin puhuttavan maailmanmaalarista, jota toisinaan vaihteen vuoksi
nimitettiin "juoppomaalariksi", heti kun länsirannikolle saavuin, mutta
kukaan ei tiennyt tuon kaikkialla tunnetun miehen oikeaa nimeä. Vasta
Montanassa, hänen varsinaisessa kotivaltiossaan, huomasin hänet
vanhaksi lapsuudentoverikseni Janne Rautelliksi, Lahden kauppalan
viskaalin pojaksi.
"_Go west, young man_!" (Mene länteen, nuori mies!) oli Horace Greeleyn
kehoitus, jota varsinkin kaikki n.k. originaalit ovat tarkoin
noudattaneet. Kaikki seikkailuhaluiset ja levottomat luonteet ajautuvat
lopulta Länteen, sopivimmille toimialoilleen. "Vakka kantensa hakee."
Maailmanmaalari oli tullut Calumetista, Michiganista. Maalaaminen oli
hänen varsinainen ammattinsa, jota hän hädän tullen harjotti, silloin
kun ei muutoin saanut ryyppyjä; mutta oikeastaan hän oli niin
monipuolinen mies, että olisi vaikea määritellä hänen oikeaa alaansa.
Kun miljoonamies Davis, "Anacondan kuningas", tahtoi saada pääkaupungin
oikeudet lakkautetuksi Helenalta ja pääkaupungin muutettavaksi
Anacondaan, jonka hän melkein omisti, maailmanmaalarilla oli tärkeä
osuus riitakysymyksen ratkaisussa. Kaksi kiihkeää puoluetta oli
vastakkain. Maailmanmaalari, joka kuului Helenan puolustajiin, kulki
ympäri valtiota, pitäen improviseerattuja puheita, joiden
vaikuttavimpana osana olivat sattuvat ja mestarilliset irvikuvat
vastapuolueesta ja Anacondasta, joita hän puheidensa selitykseksi
nopealla kädellä piirteli liidulla vieressään olevalle suurelle,
mustalle taululle. Niin naurettavaksi sai hän maalanneeksi
vastapuolueen ja niin itsekkääksi ja perusteettomaksi heidän
vaatimuksensa, että Davisin homma suureksi osaksi siitäkin syystä
raukesi.
Hänestä olisi helposti tullut etevä valtiomies, jos hänellä vaan olisi
ollut vakaantuneempi luonne. Mutta hänen mielensä hyöri aina niin
monissa asioissa, ettei hänestä ollut miksikään muuksi kuin
kuljeskelevaksi rentuksi, siinä lievässä merkityksessä, joka tällä
ammatilla on Lännessä, missä itsekukin on viettänyt ison osan
elämästään kulkurina ja seikkailijana. Sitäpaitsi oli hän mitä
auttamattomin patajuoppo.
Hänen vakinaisimpana asuinpaikkanaan oli Beltin ja Sand Couleen
kivihiilialue. Siellä hän m.m. sai paljon aikaan kansalaistensa
hyväksi heidän puhemiehenään työlakoissa ja muissa sellaisissa
tilaisuuksissa; työnjohtajat näet pelkäsivät hänen sujuvaa kieltään ja
piirustustaitoaan. Valtiollisissa vaaleissa oli hän erinomainen
"agitaattori".
Suomalaiset pitivät hänen kätevyyttään yhtä suuressa kunniassa kuin
sielunsa ominaisuuksia. Yhä vieläkin kertoellaan kuinka hän kirjotti
yht'aikaa molemmilla käsillään ihan sujuvasti. Varpaillaan hän piirusti
melkein yhtä hyvin kuin sormillaan. Kuuluisuutta saavutti hän myös
hullunkurisilla kujeillaan, joita oli mestari keksimään. "Vahinko ettei
hänestä tullut suurta miestä, vaikka oli lahjat", sanoi jokainen, kun
tuli sanoma hänen kuolemastaan Helenan mielisairaalassa syksyllä v.
1896.
Sodassa.
Kädet taskussa käveli Antti Huusko joutilaana pitkin Portlandin katuja.
Kaksi viikkoa takaperin oli hän saapunut Montanan kultakaivoksilta,
taskut täynnä helisevää kultaa, mutta nyt hänen ei tarvinnut edes
koperoida niiden pohjia, sillä jo edellisenä päivänä tehty
perinpohjainen tarkastus oli ilmaissut, että kaikki oli mennyt sitä
tavallista tietä. Antti ei sentään millään muotoa ollut erityisen
alakuloisella tuulella; kävelihän vaan katua ylös toista alas,
viitsimättä vaivata aivojaan edes seuraavan työpaikan miettimisellä.
Tuon tuostakin hän koneellisesti pysähtyi katselemaan kauppiaiden
jättiläismäisissä ikkunoissa loistelevia korutavaroita, vaikka ne eivät
tehneetkään hänen uneliaaseen mieleensä mitään erityistä vaikutusta.
Sattuipa Antin silmään iso valkea taulu erään kivirakennuksen seinässä.
Moneen kertaan hän luki nuo korkeilla mustilla kirjaimilla maalatut
sanat, jotka ilmoittivat rakennuksessa värvättävän vapaaehtoisia
23:teen, Oregonin valtion rykmenttiin. Ehdot: kolmen vuoden pesti,
palkka ensi alussa 14 dollaria kuussa. Jo monta viikkoa oli Antti
kuullut kuinka miehiä kilvan riensi vapaaehtoisina palvelemaan
Yhdysvaltain julistamassa sodassa Espanjaa vastaan, minkään sotaisen
innostuksen heräämättä hänessä. Mutta nyt hänen mieleensä, noin vaan
sattumalta ja koetteeksi, juolahti aatos, että voisipa tuota yrittää
soturiksikin. Ensin se syntyi vaan siten, että hän huomaamattaan alkoi
arvostella ruumiillisia ominaisuuksiaan; terve oli hänellä
ruumiinrakennus, mittaa miltei liiaksikin, ja paino 80 kilon paikoille,
joten ei ainakaan häntä hyljättäisi taulun alakulmassa mainittujen
kelpoisuusehtojen nojalla.
Antin ei koskaan tarvinnut peljätä, ettei saisi työtä ja vähintäänkin
60 dollarin kuukausipalkkaa, eikä hän ajatellutkaan sotaisen kunnian
hankintaa. Välinpitämättömänä alkoi hän juuri kääntyä pois, mutta
säpsähti katsahtamaan ylös, kun värväyskonttorin kapteeni, joka
paitahihasillaan oli pistäytynyt avonaisen akkunan luo ryntäilleen
tupakoimaan ja raitista ilmaa hengittämään, huusi iloisesti:
"No veikkoseni, lähdeppä Cubaan! Tuommoisten miesten ei sovi kotosalla
voimiaan tuhlata! Käy tänne vaan!"
Vaistomaisesti totteli Antti, astui koneellisesti ylös portaita, avasi
oven ja seisahtui vastahakoisena pitkän pöydän peräpäähän.
"Jaha", virkahti kapteeni, laskien sikarinsa ikkunalaudalle, "sinulle
siis kelpaa Setä Samuli isännäksi. Billy, otappas kynäsi."
Toisella puolella pöytää istuva luutnantti avasi kirjansa ja tarttui
kynään.
Nopeasti auttoi kapteeni Antin riisuutumaan ja asetti hänet mittapuun
alle. Tarjokas oli silminnähtävästi mitä parasta laatua, ja
tyytyväisenä saneli kapteeni apulaiselleen hänen mittansa ja muut
ominaisuutensa. Pelon vapistuksella ajatteli Antti, että nyt hänestä
tehtiin sotamies, ja tunsi ettei hän suurin surminkaan enää rohkenisi
panna vastaan.
"Entäs hampaat?"
Antti ei ennättänyt vastata, ennenkuin kapteeni tottuneesti väänsi auki
hänen leukaperänsä ja katsahti sisälle.
"Vahinko!" sanoi hän. "Huonot hampaat; jää kotiin vaan, poikani; on
omassa maassakin työtä!"
Kun Antti jälleen hitaasti astuskeli kadun yli, luutnantti vilkasi
hänen jälkeensä ja huomautti: "Siinä olisi ollut roteva mies kuin
jättiläinen."