joka nyt oli saanut niin surkean lopun äidiksi tullessaan. Nousin
seisaalleni ja astuin saniaispensaikon läpi majesteetillisen Columbian
rantaan, jonka hiljaisesti läikkyville laineille kuu loi hopeaisen
hohteensa. Mietiskellen katselin pitkin veden pintaa ja ajattelin
Kallisen Oskaria, joka ei ollut pystynyt hankkimaan elantoaan noista
kalarikkaista vesistä, vaan oli syössyt nuoren, iloisen muukalaistytön
mitä suurimpaan kurjuuteen ja surkeimpaan loppuun. Kuinkahan ankara
isku tämä olikaan vaimon äidille? Olin maaliskuussa käynyt Mäkelän
neitoparin kera Oskarin mökissä, joka oli rakennettu lautalle virran
rantaan erääseen niemenkärkeen. Vaimo makasi vuoteessa sairaana jo
neljättä kuukautta. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja vielä hyvin
miellyttävän näköinen. Vuoteen ääressä istui hänen äitinsä,
kärsivällisen näköinen, hiljainen rouvas-ihminen, joka varmaankin oli
nähnyt hyviäkin päiviä -- sen ilmaisi hänen vaatepartensa, ryhtinsä ja
käytöksensä. Nuorta vaimoa vaivasi joku sisällinen tauti, eikä
ollut varoja hakea lääkäriä kymmenien penikulmien takaa tänne
"vesikontrille", joksi tuota omituista deltaa Columbian varrella
nimitettiin. Avuliaat naapurit antoivat kaikenlaisia kotilääkkeitä ja
ruuan apua, ja sellaisella asialla olivat nyt Mäkelän neitosetkin.
Oskari ei ollut kotosalla.
Puhuttelin sairasta norjaksi, hänen suureksi ilokseen, sillä hänen
miehensä ei osannut sanaakaan norjaa, eikä paljon englanninkieltäkään.
Sitä eriskummallisemmalta oli minusta jo silloin tuntunut tuo
avioliitto. Tuo laiska vetelys, jonka ulkomuoto ei ollut erittäin komea
jos ei huonokaan, oli ollut niin köyhäkin, että piti kylästä hakea
rahat lainaksi vihkimäkirjan lunastamiseksi. Heti alusta asti oli
avioelämä ollut onnetonta. Vaimon äiti oli täytynyt kutsua hoitamaan
tytärtään, jonka oli loukatussa ylpeydessään hyljännyt; sairasvuoteen
luo hänet oli kutsuttu, ja äidinrakkaus sai hänet alentumaan vihaamansa
vävyn mökissä asujaksi. Yksinään he enimmäkseen istuivat, äiti ja
tytär, itsekseen kuiskaillen ja itkeskellen, muistellen aikoja Norjassa
ja entisiä onnen päiviä, Oskarin kuljeskellessa milloin missäkin,
antaen kotiväkensä tulla toimeen ihmisten armoilla miten paraiten
taisivat. Oli miehissä koetettu auttaa Kallista jaloilleen, mutta aina
hän vaan lankesi, vetäen auttajat mukanaan. Jos tarjottiin jotakin
rauhallista työtä maissa, renkinä, puunhakkaajana tahi muuna
sellaisena, hän ei ollut mitenkään saanut itseään viihtymään työssä
joka oli "aivan vasten hänen luontoaan". Turhaa oli ollut vedota hänen
kunniantuntoonsa; hän myönsi vikansa, teki hyviä päätöksiä, mutta ei
voinut pysyä niissä.
Kotonaan hänellä kyllä sentään ei ollut riitoja; anoppi kohteli häntä
jyrkällä, mutta äänettömällä vihalla ja halveksumisella, ja vaimo oli
mitä anteeksiantavaisin kummastuttavassa rakkaudessaan miestään
kohtaan. Mutta kuitenkin oli Oskari vaimonsa katseessa aina
huomaavinaan niin haikean ja kaihomielisen ilmeen että se ehdottomasti
ajoi hänet ulos.
Juuri tehdessämme lähtöä mökistä, Oskari saapui kotiin. Hän oli pitkä,
hoikanpuoleinen, vaaleaviiksinen mies, jolla oli levottomat silmät ja
raskas, veltto käynti. Arasti hän kysäsi vaimoltaan kuinka tämä jaksoi,
ja sanoi arvelevansa paraaksi lähteä toiselle puolelle virtaa työn
etsintään jo samana iltana. Ja hän läksi samalla kertaa kuin mekin.
Ajattelin vaimo paran tunteita, kun hän yksinään taisteli tuskissaan
pauhaavan tulvaveden piirittämässä mökissä, turhaan odottaen apua, jota
hänen äitinsä oli henkensä uhalla lähtenyt etsimään ja jota ei
parhaimmallakaan tahdolla sitte kyennyt kuoleman kielissä olevalle
tyttärelleen tuomaan. Kova lie ollut kamppailu, ennenkuin hänet aamulla
löydettiin valkeana vainajana vuoteeltaan, orpona syntyneen lapsen
kylmettynyt ruumis vieressään...
Hukkaan mennyt elämä.
Aurinko alkoi suurena tulipunaisena pallona lähestyä taivaanrantaa,
venyttäen varjoni kauvas taakseni aavikolle. Astelin väsyneenä pitkin
Northern Pacific rautatietä suoraan länttä kohti. Lähin rautatieasema,
Centralia, häämötti jo edessäni, mutta olin jo sen verran tottunut
silmilläni mittailemaan etäisyyksiä aavikolla, että tiesin vielä
saavani marssia vähintäinkin puolitoista tuntia, ennenkuin olisin
määräpaikassani, jossa olin päättänyt olla yötä.
Ja saapuessani asemalle olikin jo jokseenkin hämärä. Asemasillan
reunalla istui rääsyinen vanhus, vaappuen ja heiluen, nähtävästi
päissään, jalat roikkuen alas sillalta radalle päin. Hän oli ainoa
elollinen olento näkyvissä.
"_Have you got a match, please_?" kysäsin, sillä tulitikkuni olivat
loppuneet, eikä aavikolla ole hauska viettää yötä tulitikuitta,
tupakannälästä puhumattakaan. Nuotion ääressä sitävastoin on huoleton
oleskella, sillä sudet, pantterit ja muut naapurit eivät silloin tule
nukkujaa häiritsemään. Jos sitte aamulla herätessään huomaakin
takinliepeensä tai kenkänsä palaneen ja löytää pari kolme tarantulaa ja
skorpioonia vaatteistaan, niin se kuuluu noihin välttämättömiin pikku
epämukavuuksiin, jotka luovat aavikkoelämälle omituisen jännityksensä.
Ne, omituista kyllä, harvoin purevat, vaikka toisinaan kuuleekin
miehistä, joita tarantulat ovat pureskelleet täyteen paiseita kuin
Latsarus.
Mies ei tuntunut kuulevan. Astuessani vielä lähemmä, huomasin hänen
hyvin syvissä, humalaisissa aatoksissa hyräilevän tuskin kuuluvalla
hyminällä, huulet yhteen puristettuina, jotakin laulunpätkää, katse
tylsästi kiintyneenä radan vieressä olevaan kivihiilituhkakekoon.
Tartuin häntä käsivarteen ja uudistin kysymykseni.
"_I pelieve so_", oli vastaus, ja katsahtamattakaan minuun hän alkoi
kömpelösti kopeloida takkinsa rikkinäisen vuorin repaleiden joukkoon
hautautunutta povitaskua.
Vastauksen ehdottomasti suomalainen, virheellinen sointu sai minun heti
kysymään suomeksi:
"Oletko suomalainen?"
"_Oh yes_", myönsi vanhus ja kömpi heti jaloilleen. "Minä on Finnish
seilor."
"Mistä päin matka?" jatkoin minä.
"Portlandista. Karkasin Isabellasta; huono ruoka. Tulimme Sta
Monicasta, mutta se oli minun viimeinen matkani pitkän veden laivoissa.
Nyt menen kustin (rannikon) laivoihin."
Mies puhui mitä sotkuisinta suomen ja englanninkielen mongerrusta,
jonka jäljittelemisellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata.
"Vai Portlandista!" huudahdin minä, mielissäni siitä että taas kerran
pitkästä aikaa tapasin maanmiehen ja vielä merimiehen. "Siellä minäkin
karkasin. Seattleenko aijot?"
"Sinne. Lieneekö siellä nykyään tshanssia (tilaisuutta työhön
pääsyyn)?"
"Läksin sieltä juuri toissapäivänä, ja silloin ainakin näkyi siellä
olevan kosolti kustareita (rannikkolaivoja)."
"Minun täytyy heittää pitkät vedet; alkaa olla ruumis niin raihnaana.
Kustareissa sitä vielä tulee toimeen."
Säälien katselin äijän kumaraa vartaloa; hän oli jo aivan elähtänyt ja
vaivainen; kummastelin että hän oli vielä kelvannut laivoihin. Hän oli
sill'aikaa saanut taskunsa pohjalta kaivetuksi pari irtonaista
tulitikkua ja ojensi ne minulle.
"Etkö lähde yksissä tuumin nuotiolle?" kysyin minä.
"Samapa tuo. Tässä se on yö vietettävä, eikä ole heinälatoakaan
lähettyvillä."
Oli jo tullut niin pimeä, ettei voinut erottaa lähimpiäkään esineitä;
hämärän aika lännessä on kovin lyhyt. Aseman luona olevasta kevättulvan
synnyttämästä lammikosta nousi paksua myrkyllistä huurua, ja suuret
vehreät sammakot kirkuivat niin vimmatusti että korvia huumasi.
Haparoitsimme pitkin aroa, etsien kaikenlaisia puunkalikoita, mutta
suuri kulkurien paljous oli niin tyystin ne korjannut nuotioikseen,
että saaliimme oli hyvin niukka. Pari tuntia ryvettyämme rapakoissa,
viileän ja kostean ilta-ilman vähitellen selvittäessä toverini päätä,
me päätimme kiivetä aikaisemmin huomaamalleni jyrkälle kukkulalle,
jonka laella kasvoi ryhmä seeteripuita. Se oli parin kilometrin matka
mustassa pimeydessä, epäilyttävien kurapälvekkeiden ja kuoppien lomitse
ja ylitse, mutta saavuttiin sinnekin vihdoin pikku lastutaakkoinemme.
Hurjilla ponnistuksilla kiipesimme kukkulan laelle, kiskoen itsemme
ylös sitkeiden heinämättäiden avulla. Pian loimusi meillä iloinen
nuotio, ja taitettuamme allemme pehmeitä seeterihavuja, me loikoilimme
tyytyväisinä vuoteellamme kumpikin omalla puolellaan nuotiota.
"Tulin niin hitosti ryypänneeksi tuolla farmissa", alkoi toverini
selitellä, epämääräisesti heilauttaen käsivarttaan arolle päin. "Menin
leipäpalan pyyntiin... isäntä oli juomatuulella... kutsui minut
paarnarikseen (kumppanikseen)... ja me kallistelimme minkä taisimme,
akkaväen julmistuneena rupattaessa puuta heinää."
"Kauvanko olet ollut poissa Suomesta?" kysyin uteliaana, sillä mies oli
mitä suurimmassa määrässä unohtanut äidinkielensä.
"Neljäkymmentä viisi vuotta, tahi niille paikoin", vastasi hän
englanniksi, käyttäen sitä kieltä sitte enimmäkseen, mutta puhuen
sitäkin kehnosti. "Olin viidentoista vanha lähtiessäni, ja nyt minun
pitäisi olla jo kuudenkymmenen seuduilla, vaikka en ole tullut sitä
asiaa oikein tarkanneeksi."
"Mikä sinun nimesi on?"
"Kalle."
"Kalle mikä?"
"En edes muista liikanimeäni", vastasi äijä, hieman surunvoittoisesti
hymähtäen. "Turusta minä kotoisin olen. Kuljin aina sillä nimellä, mikä
toverien kesken osui. Jakiksi minua nyt on sanottu viimeiset kymmenen
vuotta; liikanimeä minulla ei ole ollut sitte kuin nuorempina
päivinäni, ja sekin muutteli joka laivalla."
"Eikö tekisi mieli lähteä vanhaan maahan?" kysyin minä, surkutellen
tuota vanhan merikarhun haamua, joka oli joutunut maalle ajelehtimaan
kuin kappale särkynyttä laivaa, joka lojuu rannikon hietasärkillä.
"Mitäs sitä sinnekään... kukas siellä enää olisi minua
muistamassakaan... kyllä minä..."
Äijä vaikeni, haluten jättää vastenmielisen puheenaineen sikseen. En
saanut häntä puhelutuulelle pitkään aikaan, ennenkuin olin kertonut
oman historiani ja saanut hänen ajatuksensa kääntymään merielämään.
Silloin hän taas alkoi kertoella; siinä ja siinä laivassa oli ollut
suuria torakoita kahvissa; se ja se kapteeni (nimeä hän ei sentään
milloinkaan muistanut) oli syöttänyt miehille mätää puhvelinlihaa joka
ateriaksi; yksi oli määrännyt miehille syötäväksi itsestään kuolleen
sian, joka oli tuotu laivaan miehen vaatteisiin käärittynä ja
mynsträtty kapteenille sikahumalaisena matruusina yöllä ennen
merillelähtöä j.n.e. Hän oli yksi noita luuvalon ja monta kertaa
uudistuneen keripukin runtelemia vanhoja merimiehiä, jotka eivät puhu
mistään muusta kuin huonosta ruuasta; ollessaan ruorissa, he
vimmastuneina ärisevät itsekseen madonsyömistä laivakorpuista;
ollessaan mastossa, he kostonhimosta hehkuvin silmin koettavat
"epähuomiossa" räiskäyttää suuria mehuisen mällin synnyttämiä sylkiä
kannella marssivan perämiehen niskaan, muristen sitä kovasydämisyyttä,
joka ei salli perämiesten antaa heidän varastaa edes silliä ja sipulia
kapteenin varastohuoneesta; ollessaan maissa, he puhuvat jokaisen muun
laivan miehelle oman laivansa savella sekotetusta teestä, ja karkaavat
melkein joka satamassa. Ja myöntää täytyy, että merimies, joka saa vain
yhden aterian päivässä, täydellä syyllä panee mitä suurimman painon
ruokajärjestykselle, varsinkin vanhempina, kärtyisinä päivinään.
Koetin saada häneltä urkituksi sellaisia jännittäviä ja opettavia
kokemuksia, joita jokaisella vanhemmalla merimiehellä on ollut, mutta
huonolla menestyksellä. Hänen sivumennen mainitessaan jotakin
harvinaisempaa paikkaa, kuten Singaporea, Aucklandia tahi muuta, yritin
turhaan saada häntä kuvailemaan olojaan ja seikkailujaan niissä; hän ei
tiennyt sanoa muuta kuin: "mäen takana oli sievä kapakka, jossa kävimme
iltasin... Singaporessa juotiin hyvää Jamaican rommia..." Kapakat
olivat hänen ainoat muistonsa 45 vuotta kestäneiltä matkoilta, ja juuri
ne olivatkin nielleet hänen koko elämänsä työn, niin että hänellä nyt
ei ollut muuta kuin hajoilevat ryysyt ja heikkoudesta tutiseva ruumis,
jossa henki vaivoin koetti pysytteleidä niinkuin hukkuva lentohiekan
imevässä nielussa. Vaivaishuone on ehdoton loppu hänen kaltaisilleen,
mutta sitä hän nähtävästi ei suurin surminkaan tahtonut ajatella;
merimiehen vapaa luonne varmaankin oli saava aikaan, että hän,
nähdessään joutuneensa auttamattomaksi hylyksi, josta ei kukaan
kapteeni enää huolisi, oli varmaankin ajelehtiva rannikolla, kunnes
kellahtaisi johonkin pensaan juureen Washingtonin laajoilla aroilla,
ajattelin synkeästi itsekseni.
Loppupuolen yötä me nukuimme. Aamulla heräsin vasta auringon paahtaessa
kasvojani puiden lomasta. Nuotion tuhka savusi vielä hieman. Vanhus
istui selkä puunrunkoa vasten ja veteli kokoon kenkiensä jäännöksiä
vanhalla purjeneulalla, johon oli pujottanut heinistä kierretyn langan.
Hetkisen kuluttua astuimme alas kunnaalta, ja erosimme: toinen itään,
toinen länteen. Katselin kauvan hänen jälkeensä; väärät sääret
notkuivat vanhojen merimiesten tapaan, köyryinen selkä vavahteli ja
katse tähtäili tarkoin ratapölkkyjen syrjiä, jottei niihin kengänkärjet
kolahtaisi...
Kiinalaisten kalastus.
"Kumma ettei Kalle Kankkonen näy sen innokkaammin ryhtyneen sotaan
skäppejä (lakkopettureita) vastaan", sanoi Kaustisen Erkki, jakaessaan
kortteja ja näppärästi vilkastessaan pakan pohjaan, ennakolta
nähdäkseen oliko siellä mitään hyvää. "Onhan hän paras kalamies koko
kaupungissa ja muuten innokas yhteisissä asioissa."
"Älä sano mitään pahaa Kankkosesta", kiivaili vanha Alekki, jonka
kouraan muutenkin oli sattunut huonot "lehdet", "kyllä se mies
velvollisuutensa tuntee ja tietää tehdä omantuntonsa mukaan, vaikka ei
julistakaan toimiaan koko maailmalle. Ja vaikka hän ei koko straikin
(työlakon) aikana panisikaan rikkaa ristiin, niin häntä ei silti sovi
moittia. Hän on jo ennen tehnyt velvollisuutensa; jos nyt kaikki nuoret
tekevät samoin, niin ei enempää tarvitakaan. Hän on perheellinen mies,
ja sai kuulan kylkeensä jo viime straikin aikana; kukaties osuisi nyt
sydämmeen! Minä annan seitsemän paljaalla loo'lla (kakkosella)!"
"Kahdeksan!" korotti Tolpin Pekka, Erkin pelitoveri.
"Yhdeksän!" lisäsi Alekin toveri, pieni Purran Jukka, kauvan
epäröittyään ja vihdoin yltyen Alekin tuimista silmäyksistä, jotka
ilmeisesti sanoivat: "Korota, että edes saamme koittaa!"
Erkki ei uskaltanut lisätä. Jukka, hikoillen ja epäröiden, oli
ilmoittamaisillaan pelaavansa "tiilillä" (ruudulla), mutta Alekki
ennätti juuri yhdennellätoista hetkellä hyvin hajamielisen näköisenä
silmänräpäykseksi sujauttamaan etusormensa poikittain nenänsä yli, ja
Jukka huusi: "Risti pelaa!"
"Jaa, niin", sanoi Erkki huolettomasti, "sitähän oli ammuttu viime
työlakossa. Mitenkä se kävi?"
"No, ne olivat pikkusen uhkarohkeitakin", selitti Alekki, pelin
käydessä täyttä vauhtia, kuten tottuneilta ainakin. "Niitä oli monta
teekua (italialaista) skaussa (rantaan kiinnitetylle lautalle
rakennetussa mökissä) pätsäämässä (omissa ruuissaan) skäppeinä tuolla
Valesluun (Vallace salmen) alapuolella; kalastelivat kaiket yöt ja
ansaitsivat hyvästi, sillä känärit (keittimöt) maksoivat niille
kaksinkertaisen hinnan, jotteivät olisi joutuneet seisauksiin
sill'aikaa kuin straikkia kesti. Sekös vasta harmitti kalastajia:
känärit runnasivat (olivat käynnissä) rauhallisesti, ja viheliäiset
skäpit rikastuivat. Ne piti saada lakkaamaan työstään, ennenkuin
straikista oli toivoa saada hyvä loppu. Siihen aikaan oli paljo
vähemmän kalamiehiä kuin nykyään, niin ettei voinut pitää koko virtaa
vartioittuna; aina ne kalastivat eri paikassa joka yö ja asettivat
vakoojia pitkille matkoille -- ne sitte antoivat tiedon, kun vaara oli
tulossa, ja miehet pujahtivat pakoon. Se kävi kalamiesten sisulle!
Vihdoin läksi muutamia urhoollisia miehiä -- siinä oli Kalle Kankkonen,
Olsson ja pari muuta suomalaista -- veneellä skaun luo keskellä päivää,
selittelemään asioita teekuille. Mutta nämä olivatkin paremmin
varustetut kuin luultiin -- ampuivat yhteisen laukauksen ennenkuin
toiset ehtivät tehdä äkkirynnäkön. Olsson kuoli heti paikalla, ja
Kankkonen ja eräs toinen haavoittuivat. Sitte selittivät kotiin
tultuaan, että he eivät luulleet teekujen uskaltavan noin julkeasti
ampua, ennenkuin he olisivat päässeet sellaiseen asemaan, että teekut
eivät olisi päässeet nostamaankaan pyssyjään, uhkaavan kuoleman uhalla.
Sen takia kai ne niin harvalukuisinakin menivät, jotta teekut olisivat
ottaneet asian leikin kannalta. Sitte olisivat leikanneet heiltä verkot
virtaan ja hakanneet veneisiin reijät, samalla tähdäten teekuihin, niin
että heillä kyllä olisivat sormet pysyneet pyssystä irti. No voi sinua
sen sanomapitsiä (koiran pentua), kun menit lupaamaan, vaikka
kourassasi oli vaan kaksi kehnoa ristiä!"
Jukka koetti puolustautua sillä, että Alekki antoi merkin ristillä,
mutta Alekki keskeytti hänet pauhaavalla sanatulvalla, harmitellen
suuresti, kun siten joutui Jukan kera yhdeksän pointia taaksepäin,
sillä Alekin ristit olivat myös olleet "laihoja."
"No kai siitä teekut sentään lopuksi lannistettiin?" kysäsi Erkki,
Alekin keräillessä huiskin haiskin heitettyjä kortteja pöydältä, sillä
nyt oli hänen vuoronsa "sakata" ja "tiilata" (jakaa).
"Tietysti, tietysti", murahti Alekki, mutta alkoi sitte seurata omia
mietteitään. "Kyllä se on aina sillä tavalla, että pitää jo ennakolta
varustaa itsensä niin hyvin, ettei ole pelkoakaan huonosta
onnistumisesta. Niinpä silloinkin, kun kiinalaiset kalastivat --"
"Sehän se olikin, josta olen aikonut kysyä, kun olen usein kuullut
mainittavan!" huudahti Erkki, eikä huomannut että Alekki oli käsissään
järjestänyt kortit mitä merkillisimmällä tavalla ja taivuttanut
yläpuolen pakkaa hieman kuperaksi.
"Nosta!" sanoi Alekki välinpitämättömän näköisenä, ja Erkki
luonnollisesti tuli nostaneeksi tuon kuperan osan, joka joutui pakan
pohjaksi, jaon loputtua ja veikkojen lyötyä jääden jakajan
lisäkorteiksi. Seurauksena oli, että Alekki teki korkeimman veikan ja
pääsi pelaamaan padalla.
"Kun ei Valkosista enää kukaan uskaltanut ruveta skäpiksi, känärit
tuottivat San Franciscosta kiinalaisia", alotti Alekki. "Ei auttanut,
vaikka kalamiehet pontevasti selittivät, että siitä seuraisi pahaa. No,
mitäs siitä sen enempää -- kiinalaiset tulivat, ja kun ne olivat ihan
griiniä (tottumattomia) kalastukseen, niitä pantiin vähän viljemmälti
joka veneeseen opettelemaan. Mutta ei niitä sentään virralla käynyt
muuta kuin yhtenä iltana -- nämä tikit pysyvät nyt kaikki minun
pakassani, Erkki poikani! Niitä läksi muutama veneellinen kauniina
toukokuun iltana Elmoren verkkorekkain (kuivaustelineiden) kohdalta.
Puoli tuntia myöhemmin läksi kymmenkunta meidän miestä -- kaikki kelpo
kalastajia myös virralle, vaan lystikseen soutelemaan. Sieltä ne
palasivat ennen puoltayötä -- parilla oli käsivarsi katkennut
tapaturmassa -- lieneekö joku toveri pimeässä loukannut airollaan --
mutta kiinalaisia ei milloinkaan kuulunut takaisin."
"Mihinkähän ne joutuivat?" kysyi Jukka viattomasti.
"Koti-ikävä sen teki! Ikävystyivät tietysti oloihinsa ja seilasivat
takaisin Taivaan valtakuntaan, joksi kuuluvat kotimaataan nimittävän!
Friscon laiva löysi sitte pari viikkoa myöhemmin Eurekan rannikolla
kumoon kaatuneen veneen, jossa oli kirveellä hakattu reikä pohjassa,
mutta mahdotonta oli aavistaa kuka sillä oli kulkenut -- tuskinpa
ainakaan kiinalaiset, sillä eihän heillä ollut aihetta itsemurhaa
tehdä. -- Kas se, neljätoista pointia!"
"Neljätoista kyllä", sanoi Erkki tutkailevasti, "mutta kyllä katson
tarkemmin ensi kerralla ollessasi tiilaamassa. Sinulla penteleellä oli
ässä, kunu, rouva, pamppu, kymppi ja loo samaa maata!"
Kallis taakka.
Klondike-kuume riehui paraassa vauhdissaan. Yhä uusia tietoja saapui
noilta rikkailta kultakentiltä; köyhät onnenetsijät palasivat
miljoonamiehinä kertomaan satumaisista löydöistä, ja jokainen
länsirannikkolainen, joka vaan lähtemään kykeni, riensi tahi hommasi
lähtöä Alaskaan, suurten laumojen tulvatessa sinne idän valtioistakin.
Ei puhuttu mistään muusta kuin Klondikesta ja kullasta; järjetön,
hermostunut kiihko vallitsi kaikkialla.
Lähtijöissä oli paljon sellaisia, joiden ei olisi ikinä luullut
rupeavan seikkailijoiksi niin epävarmoihin ja vaivaloisiin oloihin,
joita muutamat varovaiset äänet olivat jo alkaneet maltillisemmin
selitellä. Miltei ihmeellisintä oli se, että Tiehaarakin innostui sinne
menemään.
Tiehaara oli pieni, kuivettunut äijä, joka kalasteli kesäkaudet ja
eleskeli hiljaisesti, pistellen arkun pohjalle säästöä pienistäkin
raha-ansioistaan. Järki oli äijältä aikoinaan hieman luiskahtanut
vinoon; hän oli yleisesti tunnettu lystillisestä hassahtavaisuudestaan.
Hän oli tavattoman puhelias ja hyvin kiivas väittelemään, jolloin oli
hauska kuunnella hänen puheitaan ja todistelujaan, joissa oli mahdoton
huomata mitään yhteyttä toisiaan seuraavien lauseiden välillä
tahi mitään perusteita hänen tekemilleen "justiinsa selville"
johtopäätöksille.
Hauska ukko hän oli; hänet tapasi hurjasti viuhtomassa käsillään ja
pauhaamassa milloin missäkin talossa, joihin hän tulla tupsahti
hetkellä millä tahansa maailman kulkua ja elämän ongelmoita
selvittämään. Tietonsa hän onki suuresta nahkakantisesta raamatustaan,
jota pänttäsi päähänsä totuudenetsijän kaikella halulla ja hartaudella.
Kaiken hän ymmärsi väärin; ei kukaan ole voinut tulkita sanaa hullummin
kuin hän; mutta tarkoitus ja into oli kiitettävä, joten ukko, kuten
Seilari-Aatu herran huomautti, saanee hyvän tilinpäästön ja "klaarit
lokikirjat Pääkonttorissa", jahka hänen tuhansia tutkailuja hautova
päänsä ja ikuisesti liikkuva elohopeankaltainen sielunsa pääsee lepoon.
Kun Klondike-kuume levisi rannikolle, Tiehaara katosi koko kaupungin
näkyvistä; muutaman kerran vaan joku sattui hänet vilahdukselta
huomaamaan, kun hän selkä köyryssä allapäin, vakavissa aatoksissa
puikahti jollekin asialleen. Hän oli paennut raamattunsa turviin,
etsimään oikeaa ohjausta tässä pulmassa. Oliko se mammonan ääni joka
oli kajahtelemassa hänen sielussaan, vai oliko Herran sanassa tukea
sille uskolle, jota hän koetti hokea itselleen, nimittäin, että tässä
oli oikea tilaisuus saada yhdellä kerralla kaikkien vanhojen päivien
turva? Hän oli saanut sisällisen, horjumattoman vakaumuksen, että jos
_hän_ vaan lähtisi, niin varmasti onnistuisi. Ei tarvitsisi enää
henkensä uhalla ponnistella pimeällä ja myrskyisellä virralla; saisi
hauskan kodin, johon voisi vaikka emännänkin ottaa...
Mutta -- mitä sanoo raamattu tavarasta jonka koi syö ja ruoste raiskaa?
Tahi tämän maailman pyyteistä?
Parin viikon kuluttua ilmestyi Tiehaara taas kaupungille, huitoi ja
pauhasi joka talossa, pyöri ja hääri joka taholla, ladattuna täyteen
raamatunlauseita, esitellen mitä mahtavimpia todistelmia. Hänelle
tuotti suurta huojennusta kun sai tulkituksi tunteitaan katkonaisella,
ilmassa lentävällä tavallaan, josta ei saanut selville muuta kuin sen
loppuponnen, että ihmisen on mahdoton tulla autuaaksikaan, ennenkuin
lähtee Klondikeen.
Ja seuraavassa laivassa hän läksi suurella touhulla, kadoten ihan
tietämättömiin, sillä sinä päivänä sattui lähtemään vaan muutamia
suomalaisia, nekin toisilla laivoilla, joten Tiehaaran matka heti
alusta alkaen peittyi hämärään. Onni hänellä ainakin alussa oli; nuo
toiset näet saivat heti matkalla surmansa -- kaksi "City of
Nevada" laivan palossa, josta ei yksikään pelastunut kertomaan
yksityisseikkoja, ja kolme pienessä kuunarissa, joka itsekseen upposi
väkineen, hylkynä maattuaan maissa, kymmenen vuotta ja kultakuumeen
aikana tultuaan työnnetyksi vesille ihmishengistä piittaamattoman
omistajansa keinottelujen tähden.
Kuten sanottu, Tiehaara katosi, ja on sillä tiellään vieläkin. Mutta
omituinen sattuma on sentään tuonut hänestä tietoja, joista voi päättää
yhtä ja toista hänen elossaolonsa mahdollisuudesta. Luin viime kesänä
"Siirtolaisessa" kirjeen Alaskasta, jossa mainittiin seuraavaa: Kaksi
suomalaista kullanetsijää oli ollut vaeltamassa pitkin tietöntä korpea
Alaskan autioissa erämaissa, joista töin tuskin selvisivät. Matkallaan
he tapasivat paksun hongan, jonka kyljessä ammotti iso reikä.
Sattumalta onteloa tutkiessaan he löysivät sieltä ison, nahkakantisen
suomalaisen kuvaraamatun, jonka sisäkannessa oli nimi Matti Tiehaara.
Omistajasta eivät olleet jälkeenpäinkään kuulleet mitään.