sentään, tarvitsemme enää kourallisen miehiä, ja soisin valmistuvani.
Mutta jos miehellä on huonot hampaat, hänestä ei ole sotaväen kovan
leivän jyrsijäksi, ja se herättää hänessä vähitellen kapinallista
henkeä ja hyödytöntä murinaa Setä Samulin komentoa vastaan..."
Antin veri liikkui vähän vilkkaammin hänen lähtiessään uudelleen
marssimaan pitkin kaupungin katuja. Hänet oli kaseerattu! Kuka olisi
luullut sellaista? Tyytymättömäksi tunsi itsensä Antti, vaikka ei toden
teolla tuntenut minkäänlaista halua lähteä sotaan. Omituista se oli.
Hän päätti lähteä Carbonadon kivihiilikaivannolle työn hakuun. Tätä
katua hän seuraisi päähän asti, päästäkseen suorinta tietä maaseudulle,
joltakin pikku asemalta pujahtaakseen tavarajunaan. Ja entistä
vinhemmin hän harppasi eteenpäin; eivät enää kädetkään joutaneet
taskussa olemaan, vaan hieman hermostuneesti nytkähdellen heiluivat
sivulla.
Mutta sattuman oikut tekevät suuria äkkikäänteitä ihmisen elämään. Kun
hallitus julisti ensimäisen vapaaehtoisten kutsunnan, se viisaasti
kyllä arvasi millainen tarjokastulva oli syntyvä, ja jakoi kullekin
valtiolle määrätyn osuuden, rykmentin tahi kaksi, minkä ne saisivat
varustaa. Ja Oregon oli niitä onnellisia joille armossa suotiin kaksi
rykmenttiä. Seurauksena oli se, että kaupungin laidassa oli toinen
värväystoimisto. Jyrkän pysähdyksen teki Antti nähdessään taas tuon
taulun edessään. Mitä kummaa! Mutta toinen paikkahan tämä olikin,
vaikka hän ensin luuli hämmennyksessään kiertäneensä ympäri takaisin
lähtökohtaansa. Minkähänlainen komento tuolla oli?
Tuskin tietäen mitä teki, astui Antti sisälle.
"Kas se oli oikein -- yhtä miestä enää olen vailla", oli iloinen
tervehdys.
"Niin, en minä kelpaakaan", hymähti Antti.
"Sepä kumma! Heti paikalla pistän sinut kirjoihini." Ja ennenkuin
tiesikään Antti seisoi jälleen tarkastettavana. Tällä kertaa hän
suoriutui hyvin kiirastulesta, ja kun 22:sen Oregonin rykmentin 1.
komppanian miehet saman päivän iltana vastasivat iltahuutoon,
huudettiin myöskin: _Andrew Husk_, johon Antti kumeasti vastasi:
"_Here_!"
Jos 23:nen rykmentin värvääjä olisi ollut vähemmän tarkka ja hyväksynyt
Antin, tämä ei olisi lainkaan joutunut sotaan, sillä tuo rykmentti
joutuikin reserviin viettämään yksitoikkoista leirielämää Georgian
valtiossa. Mutta 22:nen joutui tuleen, ei Cubaan, jota alussa luultiin
ainoaksi tappelutantereeksi, vaan Manilaan, Filippisaarille, missä
Deweyn laivasto oli tehnyt espanjalaisista laivoista yhtä loistavan
lopun kuin Samson seuraavan heinäkuun 4 p:nä Santiagon edustalla.
Lähtökäsky saapui jo seuraavana päivänä, jolloin pitkä sotilasjuna
alkoi kiidättämään rykmenttiä San Franciscoon. Siellä heidät sullottiin
transporttilaivaan monien muiden rykmenttien kera, ja sellainen hälinä
vallitsi matkalla valtameren yli, että Antti oli koko ajan päästään
pyörällä. Päivän vietettyään leirielämää, yhden ainoan kerran oltuaan
harjoituksissa, hän sai maistaa miltä Tyynenmeren tuulahdukset
tuntuivat "maakravulle." Merikipeänä, muukalaisten joukossa,
tottumattomana kaikkeen, alituisissa harjoituksissa, hän oli
jotakuinkin alla päin, mutta ei tuossa hälinässä kerinnyt kertaakaan
todenperäisesti ajattelemaan sotaa.
Honolulussa poikettiin maihin. Anttikin pääsi illalla jalottelemaan;
hänet nimittäin komennettiin tavarain kantoon. Oli oikea hawaiilainen
kesäilta, sellainen kuin ainoastaan tuolla ikuisen kesän saarella olla
voi. Kaduilla oli koko väestö liikkeellä, ja Antti syventyi koko
sielustaan katselemaan uuden maailman outoja näkyjä...
"Varovasti, varsin varovasti nostatellaan, Heikki! Jos me tämä
särettäisiin, niin totta hengen veisi tuo juupelin Etulieri!"
Antti ihan kivettyi. Hän seisoi kuin naulittu, tuijottaen nelimiehiseen
ryhmään, joka silkkaa suomea haastaen hellävaroen kanteli paareja,
joille kokonainen hevoskuorma virvokkeita oli säilytetty.
"No perkele!" puhkesivat hänen tunteensa vihdoin sanoiksi.
"Ka, meidän miehiähän täällä on muuallakin", vastasi edellinen puhuja,
"koskapa niin koreasti tervehtii. Missä sinä maleksit?"
"Oregonin 1. komppaniassa."
"Vai siellä vai. Me olemme siitä Idahon komppaniasta, jossa on
kuusikolmatta Suomen junnua..."
Ja miehet katosivat yleiseen vilinään.
Antin mieltä hieman huojensi tuo kohtaus. Oli jotakin lohduttavaa
siinä, että oli muitakin kansalaisia mukana. Tuo Idahon valtion
komppania oli muuten huomattavimpia koko joukossa; siinä oli 26
reipasta suomalaista kaivantomiestä, koko osaston rotevimmat ja
kookkaimmat, johtajana kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä Keskelä,
muistaakseni Kaustisista.
Matkan loppupuolella tapasi Antti oman kansalaisensa omasta
komppaniastaankin, vaikka he eivät sattuneet keskenään montakaan sanaa
vaihtamaan.
Caviten luona käytiin leiriin, vastapäätä Manilaa, lahden
toisella puolella; yö vietettiin nuotioiden ääressä, tohisevassa
Mangopuumetsässä. Kumeat kanuunanlaukaukset, joita kajahteli etäällä,
ilmaisivat mistä päin Dewey pommitteli vihollisten rannikkopattereita.
Antti ei paljon ummistanut silmiään sinä yönä. Toisten kuorsatessa
vedenpitävien vaippojensa alla, jotka suojelivat tihkuilevalta
sateelta, Antti ajatteli ja ajatteli. Sota oli sentään hirveä.
Kuvitellessaan mielessään noita kiiluvasilmäisiä, mustapartaisia
espanjalaisia, jotka epätoivon hurjistamina hyökkäsivät hänen
kimppuunsa, hän tunsi sydäntään ahdistavan. Miksi olikaan hän lähtenyt?
Antti tunsi kuinka voimia heikontava, jäytävä, salaisesti hiipivä pelko
alkoi vallata hänet...
Aamulla aikaisin alkoi väsyttävä kulku pitkin savivelliksi muuttuneita
teitä. Suuri meteli ja häiriö vallitsi. Lieju oli ehkäisemässä kaikkia
liikkeitä. Aamupäivän kuluessa vielä naureskelivat ja laskivat leikkiä
iloisimmat, mutta sitte kulki jokainen tylsistyneenä ja haluttomana
eteenpäin. Matka oli parikymmentä engl. penikulmaa, ja kun vihdoin
saatiin asettua leiriin, miehet vaipuivat nopeasti uneen toinen
toisensa perästä, tuskin ennättäen edes kahvit kiehauttaa
läkkirasioissaan nuotiolla.
Sinä yönä Antti ei lainkaan ummistanut silmiään. Hän makaili
kyynäspäidensä nojassa nuotion ääressä ja mietiskeli oloaan, hitaasti
syljeskellen liekkeihin. Niin, mikä pakotti hänet lähtemään? Eihän
hänestä, viheliäisestä pelkurista, ollut mitään hyötyä sodassa,
ajatteli hän. Suuresti pelkäsi hän taistelun tuoksinassa joutuvansa
niin suunniltaan pois, että lähtisi jänistämään pakoon, tuonne
aarniometsään, erämaahan, nälkäkuolemaan. Ihmisten silmissä ei
mitenkään voisi näyttäytyä, ja karkaaminen sodan aikana -- se oli
sotaoikeuden mielestä paha asia. Varmasti tunsi hän, että surma hänet
kohtaisi taistelussa. Suo siellä, vetelä täällä. Turhaan koetti Antti
rohkaista mieltään; pahat aavistukset jäivät uhallakin varmuudeksi
hänen sielussaan. Ja huomenna jo, aamun koittaessa, muutaman tunnin
päästä oli alkava tuo verinen taistelun melske. Silloin oli tapahtuva
ryntäys Manilan ulkovarustuksia vastaan...
Anttia ahdisti niin tuskallinen ja tempova rauhattomuus, että
hän nousi ylös ja alkoi kävellä nuotioiden välillä, nähdäkseen saisiko
joltakulta edes vähänkään rohkaistusta. Mutta kaikki nukkuivat
rauhallisina, vähääkään välittämättä tulevaisuudestaan. Kutkahan noista
huomen-illalla pääsevät nuotioiden ääreen tarinoitsemaan päivän
kokemuksista? ajatteli Antti, ja hänen kurkkuaan kouristi.
Lopulta hän ei voinut olla nykäisemättä Matti Paunaa, kansalaistaan,
iloista reimaa merimiestä. Matti kuorsasi sikeästi, eikä ollut
millänsäkään; käänsi vaan murahtaen kylkeään, kun Antti häntä lujemmin
uskalsi pudistella.
Antti istahti synkeänä hänen viereensä. Hänelle johtui mieleen Katri
rukka siellä kaukana valtameren takana -- Merijärven takamailla.
Siitäkin oli tullut Amerikan leski... Ihmetellä täytyi Antin, kuinka
oli niin hennonut jättää Katrin ja pikku Jaskan. Eikä sitä
matkapilettiäkään vaan ollut tullut lähetetyksi Katrille, vaikka jo oli
neljä vuotta kulunut. Varmaa, varmaa oli, ettei hän ollut milloinkaan
pääsevä takaisin tältä onnettomalta saarelta, eikä Katri ollut saava
tietää hänen kohtalostaan -- odottelisi vaan vuoden toisensa perästä.
Eihän "Andrew Husk", joka oli hänen nimenään "rullissa", voinut
ilmaista, että "se nyt oli se Huuskon Antti." Jospa edes Matti jäisi
henkiin ja veisi sanan. Antin mieli sai niin ahdistuneeksi, että hän
uudelleen kävi Paunan kimppuun, ja lopuksi nosti hänet ihan istualleen.
"Häh?" ärähti Matti, koettaen vääntää auki raskaita silmäluomiaan.
"Tuota -- kyllä, -- kovinpa sinä nukut levollisesti", tavotteli Antti.
Mutta Matti ei ollut mielissään häiritsemisestä.
"Mitä lempoa se sinua vaivaa?"
"Ei -- ei yhtikäs. Minä vaan en saa unta silmiini."
"Eihän sua vaan jänistä? Älä nyt rupea hassuttelemaan. Pelkurit se
kuolema ensin korjaa. Nuku rauhassa?"
Ja tällä kehoituksella, josta Antille ei ollut suurtakaan lohdutusta,
Matti retkahti takaisin pitkälleen, veti jalkansa koukkuun ja alkoi
vedellä makeita unia.
Yksinäisenä haamuna kyyrötteli Antti parka nuotionsa ääressä läpi yön,
kuunnellen sammakkojen kirkumista ja tuulenhengen huountaa sameassa,
myrkyllisessä aamun huurussa. Turhaan koetti hän tyytyä asemaansa.
Olihan sodassa kuolema jalon vapauden puolesta taistellessa ihanaa ja
ylevää sen renttuilevan elämän rinnalla, jota hän kuitenkin muutoin
vietti ja josta ei kenellekään ollut hyötyä...
Kaatuisipa tuo Matti tahi kuka tahansa muu!
Sydän hypähti Antille kurkkuun, kun lähtösignaali päivän sarastaessa
kajahti. Koneellisesti teki hän niinkuin muutkin, uskaltamatta katsoa
tovereihinsa, peljäten heidän hänen katseistaan lukevan mitä sielussa
liikkui. Hän seurasi muita, koetti tylsästi olla ajattelematta mitään,
ja ihmetteli kuinka nuo toiset niin iloisesti melusivat ja rähisivät.
Nyt se oli tullut se kamala hetki.
Edestäpäin alkoi jo kuulua kiivasta ampumista. Antin sydän hytkähteli.
Hän heittäytyi toveriensa esimerkkiä seuraten maahan. Kaukana
häämöittivät vihollisten rivit pensaiden lomasta, ja rykmentti alkoi
ampua. Pyssy tutisi Antin kädessä, vaappuen sinne tänne; hän ampui ja
ampui tähtäämättä, ja huomasi toverien nyhkivän toisiaan ja iskevän
silmää, häneen viitaten, koska hänen luotinsa uhkailivat omia rivejä.
Heidän irvistyksensä saivat veren kiehumaan Antin suonissa. Annettiin
käsky ryntäämään. Eteenpäin samosivat urheat rivit pitkin pensaiden
verhoamaa mäen rinnettä tuimassa tulisateessa. Antti oli eturinnassa.
Hän ei enää nähnyt kuinka miehiä kaatui molemmin puolin, ei kuullut
huutoja ja parkauksia, ei huomannut oliko ketään muita mukana.
Vilaukselta hän vaan näki nuo parrakkaat naamat ja välähtelevät
hammasrivit edessään: sitte kaikki musteni. Hän iski oikeaan ja
vasempaan, välittämättä oliko hänen tiellään ystäviä vai vihollisia;
hän riehui kuin vimmattu, unohtaen kaiken, mielessään vaan hämärä
itsensä puolustamisen vaisto. Hän kuuli äänekästä hurrausta, joka
tuntui kajahtavan tuhansista kurkuista, ja sitte oli ihan hiljaista.
Antti saavutti vihdoin jonkinlaisen puolitietoisen tajunnan asteen.
Kalvava jano vaivasi häntä. Kädet ja jalat olivat lyijynraskaat;
kurkkua tukehutti tahmainen aine, niinkuin takeltunut veri. Työläästi
sai hän raotetuksi silmiään ja näki yläpuolellaan tumman taivaan, jolla
tuhannet tähdet kirkkaasti tuikkivat. Sitte hänen silmäluomensa jälleen
painuivat kiinni.
Lähellä kuului ääniä. Antti koetti huutaa, mutta tunsi niin ääretöntä
väsymystä, ettei voinut hiiskahtaakaan. Ikäänkuin pohjattomasta
syvyydestä kuuli hän puhelun.
"Kahdeksantoista jo yhdessä haudassa, Ned", sanoi vastusteleva ääni,
tällä kertaa yhä lähempänä. "Luodaan jo umpeen."
"Ei", vastasi toinen ääni; "pannaan vielä nuo kolme, niin on tämä
nurkka puhdas. Annas lyhtyäsi. Kas, tässäpä on tuo suomalainen
paholainen, joka tappeli kuin vimmattu. Vahinko miehestä; hänestä olisi
varmaan tullut korpraali. Se oli aika poika!"
Antti ihmetteli hämärästi kenestä oli puhe.
"Käy koipiin sitte, Ned, niin heitämme hänet päällimmäiseksi. Kas noin.
Raskaskin se on kuin isäni velkakuorma. Yksi, kaksi!"
Antti tunsi itseään heilutettavan ilmassa.
"Kolme!"
Kevään esikoiset.
"Vielä riuska veto, Freeti poikani! Älä hellitä, kyllä jo heittää
fallaamasta... nousee... nousee..."
Ärjyvä vihuri esti sanat kuulumasta, puhalsipa niin tuimasti että ne
tuskin pääsivät huuliltakaan, hengityksenkin ihan läkähdytti. Mutta
Matti kehoitteli vaistomaisesti, ikäänkuin omaksi rohkaistuksekseen.
Tanakasti painaen saappaansa laitoja vasten hän kaikella voimallaan oli
heittäytynyt kiinni peräsimeen, silmät ummessa, sillä olihan pilkko
pimeä, sokaiseva ryöppy, ja ilman salaman väläyksiäkin hän tiesi missä
oltiin ja tunsi minne ajauduttiin.
Vene heittelehti kuin lastu, ja vettä roiski laitojen yli joka hetki,
niin että Matilla oli täysi työ vasemmalle kädelleen äyskärin
toimeliaassa pitelemisessä.
Freeti souti kuin vimmattu. Jokainen jänne ruskasi, veri syöksähti
päähän jokaisella äärettömällä ponnistuksella, suolainen hyrsky pieksi
hänen kasvojaan, kohmettuneet sormet vetasi kurimuksen käännältämä airo
usein hankaimen rakoon, mutta ruhjevammat eivät nyt tuntuneet; hän vaan
toimi niinkuin kone, mitään ajattelematta, mistään tietämättä.
Taas leimahti salama, niin huikaiseva ja pitkällinen, että Matti raotti
silmiään. Kellopoiju kaukana oikealla... vasemmalla brekersit... ja
taas oli kaikki pimeää.
Matti tiesi nyt kaiken toivon turhaksi. Vene ajautui sivuttain tuulen
ja virran mukana; niitä kahta voimaa ei enää voinut vastustaa. Suotta
oli kaksi tuntia viivytelty loppua; suotta oli Freeti kiskonut henkensä
edestä, saadakseen aluksen nousemaan tuuleen; suotta olivat he
koettaneet pelastaa verkkoa, ainoaa viime vuoden säästöä, nousevalta
myrskyltä, ja sitä virralta pelastaessaan uhranneet sekä verkon että
hengen; suotta odotteli Loviisa kotona, sydän kurkussa, kuunnellen
myrskyn myllertämistä ja vuolasta sadetta, joka lohkasi suuria
maanvieremiä mökin alapuolelta alas Uniontownin tielle, Taivassalon
Antin ihmeeksi, kun ikkunat aamulla eivät valjenneetkaan...
Eihän se kuolema sinällään pelottavalta tuntunut Matille; tässäkös sitä
jouti niin syvälliseltä kannalta ottamaan. Mutta paraansa mukaan oli
hän pannut vastaan, niinkuin muitakin vastoinkäymisiä torjuessaan. Ja
kun se morkettikin (kiinnityslaina) oli toissapäivänä jäänyt
uudistamatta! Runni (kalan tulo virtaan) oli ollut niin vilkas, ettei
malttanut lähteä loijerin (asianajajan luo) St. Helenaan sitä
selvittämään. Se se oli ikävä juttu Loviisalle.
Olisipa edes tupakan saanut! Se olisi totta tosiaan maistunut
tällaisella ilmalla, ajatteli Matti synkeästi, sentään yrittämättäkään
kaivaa piippunysää taskustaan, sillä sytyttäminen olisi ollut
mahdotonta.
Kumea pauhina, joka erosi myrskyn muusta riehunasta, alkoi kuulua yhä
selvemmin -- nuo kamalat kuolinkellot, hyökyaallokon pirstoutuminen
matalikkoon, valtavien vesivuorien piekseminen särkkää vastaan.
Salamat leimahtelivat tiheään. Kun Matti alta kulmainsa vielä kerran
vilkasi keulapäähän, hän tunsi vihlovaa tuskaa: Freeti oli menettänyt
airon ja horjahtanut laidalle ikäänkuin sitä kurkotellen, nääntyneenä
ponnistuksiin, suuren vesivuoren juuri kumahtaessa veneeseen. Matti
tunsi Freetin syöstyneen syvyyteen, tiesi että nyt hänellä ei enää
ollut poikaa, ja samassapa hän itsekin kierähti mereen, kun vene
pyörähti ympäri ja pilkkoutui lastuiksi matalikkoon.
Se morketti! mutisi Matti, vaistomaisesti koettaen vapautua verkon
silmukoista, jotka olivat kietoutuneet hänen jalkoihinsa.
Voi sen vietävää minkä teki, kun tuohon verkkoon sotkeuin!
* * * * *
"Kova oli kamppailu!" sanoi pitkä Dick totisena. Majakkamiehet olivat
vaaleina katselleet kamalaa näytelmää brekersien luona, jota kirkkaat
salamat tuon tuostakin valaisivat. Tornin ikkunasta oli näköala kauas
merelle.
"He olivat ensimäiset tänä keväänä", murahti päällysmies, käyden
katetun illallispöydän ääreen. "Monta olen omin silmin nähnyt Columbian
nielevän, mutta kolkolta tuntui varsinkin vanhan miehen kohtalo:
brekersien ohi jo paiskasi hänet sivuaalto, mutta oli verkkoonsa
sekautunut, eikä voinut pelastua. Mutta enhän voi ketään tässä
tuiverruksessa syöstä hyödytöntä apua viemään..."
Hänen kasvoillaan oli väsynyt, raskasmielinen ilme; hän näytti kymmenen
vuotta vanhemmalta.