olivat kaikki muutkin; oli kuin olisi raskas taakka pudonnut jokaisen
hartioilta.
Erkin uusi toveri työskenteli mitä mallikelpoisimmalla innolla, hyvät,
vakavat päätökset mielessä. Nyt hän oli vaan koettava saada kokoon
matkarahat, jotta pääsisi takaisin kotiinsa, vaikka köyhänäkin. Ei hän
ollut luotu maailmaa vaeltamaan, tuumaili hän, ja sai siinä
mielipiteessä hyvänsävyistä tukea jokaiselta.
Tuolla maan alla kaivettaessa tehdään varovaista työtä. Eteenpäin tietä
louhittaessa mustaan kivihiiliseinään, asetetaan määrättyjen
välimatkojen päähän seipäitä lattian ja katon väliin, jotta koko
maakerros ei luhistuisi työmiesten niskaan. Noilla seipäillä on
uskomaton vastustusvoima, lukuisuutensa tähden; sitäpaitsi jätetään
paikka paikoin paksuja kivihiilipylväitä louhimatta, seipäiden tueksi.
Mutta Erkin tarkka silmä keksi että seipäät hänen pitissään olivat
alkaneet notkua ja taipua, ja toisinaan kuului heikkoa ritisemistä. Hän
kutsui paasinkin tutkimaan asiaa.
Tuumailtiin ja arveltiin, ja selväähän se oli, että pitti oli pian
sortuva kokoon. Mutta sääli oli heittää niin pian noin hyvää aukkoa
sikseen, arveli paasi, ja samaa mieltä oli Erkkikin; helppo oli siitä
murtaa kivihiiliä runsaissa määrin, ja mitä sanoisivat isännät, jos
katto ei sortuisikaan moneen päivään, vaan työt keskeytettäisiin...
Ainakin kaksi päivää sai vaaratta vielä tehdä työtä -- niin tukeva oli
vielä katto. Mutta onnettomuus tapahtui jo ensimäisellä vuorolla
toisena päivänä.
"Ei sitä voinut ihmisjärjellä niin äkilliseksi aavistaa", selitteli
Erkki ehtoopäivällä kyynelsilmin toisille. "Kovin se oli surkea tapaus.
Poika parka juuri pisteli pitin perältä kärryihin, ja minä siinä
sivulla, lähellä suuta, tasottelin pikallani vanhoja jälkiä. Ja niin se
räiskähti alas yhdellä kertaa... tomua ja soraa löi suun ja silmät
täyteen... pikankin sieppasi kädestäni muran joukkoon niin rajusti että
käsivarteni nyrjähti... hyppäsin tasanteelle, ja kun sain raotetuksi
silmiäni, musta seinä oli pittini kohdalla. Saaneeko poika rukkaa enää
kaivamallakaan ylös... se tuli alas maanpintaa myöten... täytti joka
paikan."
Synkkä alakuloisuus vallitsi jokaisen mielessä. Tuntui siltä, että
ennemmin olisi saanut mennä kuka tahansa muu kuin tuo hyväluontoinen
pikku hulivili, jota kaikki olivat paraansa mukaan hoidelleet.
Viikon kesti kaivaa häntä ylös. Aivan oli muodottomaksi mäskiksi
runneltunut. Hautajaisten perästä sepitettiin yhteinen kirje pojan
äidille -- Aatu, joka oli sihteerinä, nimenomaan huomautti että kirje
oli osoitettava äidille, eikä isälle, "sillä erilainen se aina on äidin
sydän" -- ja suurella vaivalla se saatiin seuraavaan muotoon:
"Saamm surel surull nällä harvoil rateil tietä anta että teirän
boika jäi keevin al numer neljäss bappi Seatlest oli siunamasa
rumihin ko ylös saatii berintöö ei jättäny minkäälaist ja kelpo
boika oli ja huolt olis bitett, mut paasi tahros työn tehtäväks
siivo se ain oli ja meinas kotihi tulla jouluks ny on baremassaki
koris nöyrimmälä kunnioituksel
paarnarit."
Lienevätkö siitä vanhemmat paljo selkoa saaneet.
Mendocinon Jussi.
Palasin eräänä ehtoopäivänä kello viiden tienoissa virralta. Työ
raittiissa ilmassa oli herättänyt suuren ruokahalun, ja minä kävin ensi
työkseni suuren pöydän ääreen, jolla kaikenlaisia ruokia aina oli
valmiina ympäri vuorokautta, sillä talon 42 asukasta, jotka siten
olivat Taivassalon komppanian nimellä perustaneet yhteisen talouden
kuten muinoin Jukolan veljekset, olivat työssä kuka kulloinkin ja
aterioitsivat milloin aikaa oli. Ensi nälkäni asetuttua minä vasta
ennätin vilkasemaan pitkän pöydän toiseen päähän, ja siellä huomasin
jonkun uuden tulokkaan istumassa.
"Pistele menemään vaan, nuori mies!" kehoitti vieras isällisellä
äänellä, nähdessään että pysäytin syöntini häntä silmäilläkseni. "Kyllä
Taivassalon pöydällä tavaraa on niinkuin ennenkin!"
Arvasin että tulija oli joku komppaniamme vanha jäsen edellisiltä
vuosilta. Varsinainen kalastuskausi oli alkava vasta muutaman päivän
päästä, ja tulijalla siis täytyi olla valmis verkko viime vuoden
jäliltä, koska ei ollut ennemmin saapunut sitä kutomaan Taivassalon
suuressa tuvassa, jossa parikymmentä käpyä oli jo kaksi kuukautta
ahkerasti heilunut yhdeksäntuumaisia silmuja pistelemässä.
Jatkoin syöntiäni, ja vieras alotti hetken päästä:
"En malttanut enää jäädä punapuumetsään, kun alkoi kevät tulemaan. Ei
ole ansiot sielläkään entisellään, ja luonto se aina vie vesille.
Kaksikymmentäkolme vuotta kun kiertelee pitkän veden reisuilla, niin se
tulee miehen toiseksi luonnoksi, vai mitäs arvelet, nuori mies?"
"Kyllähän se jo siinä ajassa tulee", vastasin minä.
"Niin sitä minäkin. Kahdeksatta vuotta olen jo koitellut Astorian
brekersejä (hyökyjä), ja sen minä sanon että niissä sitä vasta oikeaa
merimiestä tarvitaan. Erittäin se on isossa rautalaivassa ja erittäin
purjeveneessä... Mutta harva se brekersien lähelle uskaltaa
mennäkään... virralla vaan pysyvät."
"En ainakaan minä ole vielä suussa asti käynyt", arvelin minä. "Onhan
virrallakin tilaa."
"Mutta suussa on kalat ensimäiseksi, ennenkuin ylemmä nousevat, ja
ensimäinen mies saa paraan saaliin, jos osaa niin olla, että brekersit
eivät häntä mukaansa vie. Tässäkin viime vuonna kun heitimme yht'aikaa
teekun (italialaisen) kanssa kilpaa, niin eipäs teeku äkännytkään
ruveta nostamaan kellopoijun kohdalta, ennenkuin minulla oli verkko jo
puoleksi veneessä... Rupesi sekin sitte, mutta virta vei sen jo niin
likelle brekersejä, että se alkoi arvella: katkasenko ma verkon vai
yritänkö saada kaiken sisään? Minulla oli verkko veneessä ja käänsin
aikanaan, mut teeku ei ennättänyt katkaista eikä nostaa ylös, ennenkuin
meni brekersiin. Kolmasti kierähti vene ympäri ja sitte räiskähti
hietakariin kappaleiksi."
"Ja sinne jäi teeku ja teekun soutaja", sanoin luonnolliseksi lopuksi,
sillä brekersit olivat minulle maineeltaan jo hyvin tutut.
"Niin jäivät; kylkiluut vaan törröttivät hietasärkkään kaivautuneina
pystössä. Ja sinne jäät sinäkin, nuori mies, jos et syö kahta vankemmin
kuin ennen, sillä ei noilla käsivarsilla venettä brekersien luona
käännetä."
"Missä päin Kaliforniassa te punapuumetsissä olitte?" kysyin minä,
saadakseni puheenaineen siirtymään pois persoonallisuuksista.
"Mendocino kauntissa. Siellä niitä on honkia vähän erilaisia kuin
muualla maailmassa."
"Onhan ne tavattomia jättiläisiä. Kuinka niitä voi sahatakaan, kun ovat
kaksikymmentäkin jalkaa, ja enemmänkin, paksut?"
"Sahata?" kummasteli vieras, remahtaen isoon nauruun. "Ei niitä
suurempia voi sahata. Poralla lävistetään joka puolelta reikiä täyteen
siltä kohdalta, jolta kaatumaan tahdotaan. Dynamiittia reikiin ja
laukaistaan."
"On kai se aika rymäys, kun sellainen kaatuu?"
"On, mutta ei se helposti kaadukaan. Dynamiitilla kun se katkaistaan
poikki, se vasta putoaa kannolleen. Kiiloilla sitte toiselta puolen
väännetään se nurin, ja niin pitkiäkin ovat, että kun latva aamulla
alkaa kallistua, niin ehtoopäivällä vasta maahan asti pääsee. Se siitä
on hyvä ettei mies voi koskaan joutua alle, kun on aikaa varoa."
Katsahdin vieraan totisiin ja vilpittömiin kasvoihin. Tuo leveä,
parrakas naama ilmaisi mitä juhlallisinta vakavuutta.
"Hei, johan se Seilari-Jussikin on täällä! Terve mieheen!" hoilasi
Porin Oskari, joka usean muun kera astui sisään.
"Terveiks vaan!" sanoi Jussi. "Terveisiä punapuumetsästä."
"No joko sinne on rautatie saatu valmiiksi, jota viime syksynä
mitattiin, juuri kun sieltä läksin?" kysyi Purran Jukka.
"Valmis on; jo sinne junalla pääsee, ei tarvitse jalkasin tallustaa.
Mutta en minä enää toisten sellaista kyytiä haluaisi, kuin tänne
tullessani sain."
"No mikäs siinä oli?" kysyivät toiset, iskien silmää keskenään. He
tunsivat Mendocinon Jussin, miehen, joka useammin "ajoi isolla
hevosella" kuin kukaan jonka missään maailman ääressä olen tavannut
tahi edes kuulopuheelta tullut tuntemaan.
"No, minä päätin 'jumpata' Mendocinosta Portlandiin, kun tapanani ei
ole koskaan maksaa kyytirahaa rikkaille rautatie-yhtiöille. Pistäysin
sen vuoksi tavarajunaan veturin takapäähän kivihiilisäiliöön. Junassa
oli 40 ruutivaunua, jotka oli lastattu Nelsonvillen tehtaalla. Tultiin
Mendocinon ensimäiseen kolmen mailin pituiseen tunneliin, ja siellä
kävi kummallisesti. Veturista lähtenyt kipuna osui jostakin raosta
yhteen ruutivaunuun sisälle, ja koko juna räjähti niinkuin ainakin
ruuti pyssynpiipussa, sillä tunnelihan oli aivan kuin jättiläiskanuunan
piippu, jossa ruutijuna oli latinkina. Voi totta tosiaan sitä vauhtia
millä me lensimme ulos tunnelista! Juna meni tuhansiksi säpäleiksi ja
veturista pyörät pois alta, ja sittekös mentiin eteenpäin niin että
asemilla ihmiset kaatuivat nurin vauhtimme synnyttämästä tuulesta,
mutta eivät nähneet veturiamme lainkaan, kun se suhkasi ohitse.
Kahdessa minuutissa tulimme viisisataa kolmetoista mailia, ennenkuin
vauhti herkesi! Pääni oli niin pyörällä, että en puoleen päivään
tiennyt mistään mitään, ja lämmittäjä ja koneenkäyttäjä vietiin suoraa
päätä hulluinhuoneeseen. Järki haihtui! Veturin piippu oli singonnut
taivaaseen asti."
"Tokkopa sentään niin korkealle!" sanoi vanha Alekki, joka oli
pessimisti, eikä koskaan tahtonut olla osoittamatta jyrkkää
halveksimistaan Jussin juttuja kohtaan.
"Tottapa se nousi, koska sitte viikolla putosi alas ja oli raapassut
itseensä sinistä väriä taivaan laesta!" ärjäsi Jussi kiivaasti.
"Hurraa!" hoilasivat toiset. Jussi oli ilmeisesti voitolla. Hän
pyyhkäsi tyytyväisesti viiksiään ja mutisi:
"Kyllä minä sen tiedän, kun itse olin paikalla. Tämän naarmun otsaani
sain juuri silloin. Mutta kun ei missään kulje, muuta kuin vanhoja
verkonrisoja paikkaa niin --"
Loppuletkaus Alekille jäi minulta kuulematta, sillä miehiä alkoi
runsaasti palata töistään, suurella hälinällä rynnäten kyynärän
korkuisen kahvipannun ja pöydällä olevien paistien kimppuun.
Paljo puheli vielä Jussi illan kuluessa. Ei kestänyt kauvan ennenkuin
omien johtopäätösteni ja toverieni kertomusten nojalla tulin
perinpohjin tuntemaan tuon omituisen tyypin. Jussi ei nimittäin
milloinkaan puhunut muuta kuin valetta. Oli puhe mistä tahansa, hänellä
oli aina ollut joku merkillinen kokemus samanlaisessa asiassa. Mutta
omituisinta oli se, että häntä ei oikeastaan niin sanoakseni
moraalisesti voinut pitää valehtelijana. Kaikki, mitä hän kertoi,
tapahtui niin totisella ja vakuuttavalla tavalla, että vihdoin täytyi
ehdottomasti päättää, että hän ei itse tiennyt valehtelevansa. Hänellä
vaan oli niin vilkas, monipuolinen ja elävä mielikuvitus, että hänen
aivoissaan itsestään syntyi kaikenlaisia tapahtumia, jotka hetkisen
hautounnuttuaan muuttuivat hänen mielessään selväksi todellisuudeksi,
jonka hän olisi sielunsa autuuden kautta voinut valallansa vahvistaa.
Sentähden katkeroitti Jussia suuresti, milloin tahansa hän huomasi
kuuntelijain kasvoilla salaisen hymyilyn tahi silmäniskun. Silloin hän
joutui haltioihinsa, takoi nyrkkiä pöytään, kirosi karkeasti
loukkaantuneessa tunnossaan ja oli synkällä tuulella, kunnes puhe
kääntyi toiselle tolalle, jolloin häneltä heti taas saatiin kuulla uusi
"kokemus". Olipa hän kerran vähällä kuristaa Pakkalan Janin, nähdessään
tämän hapuilevan sormillaan tyhjää ilmaa, merkiksi "kouraantuntuvasta"
valeesta. Muuten hän oli kerrassaan kelpo toveri, jonka tunnustuksen
toivon lauhduttavan hänen mieltään, jos nämä rivit hänen silmäinsä
eteen joutuvat.
Mendocinon Jussin juttuja kuuntelin aina hyvin mielelläni, pitäen niitä
hauskana ajankuluna niinä päivinä alkaneen pitkällisen työlakon aikana,
ja oivallisena tilaisuutena päästä perinpohjin tutustumaan kaikkiin
aloihin, joilla vanhan, rotevan merikarhun aatokset työskentelivät ja
rakentelivat tuulentupia.
Naisista hän puheli usein. "Kerrankin Bostonissa", haastoi hän, "kun
otin ulosmaksun norviskuusista (Nova Scotiasta kotoisin olevasta
laivasta), minä menin siihen samaan puotiin, josta presidenttikin tilaa
juhlavaatteensa -- kaksikymmentäkertainen rakennus, alakerrassa silkit,
sitte sametit ja niin aina ylöspäin kissansilmäripsiturkkeihin asti,
jotka ovat ylimmässä kerrassa -- menin sinne ja ostin oikean
herraspuvun. Sivuhuoneessa vaihdoin ne ylleni, heitin sinne vanhat
rääsyt, ajatin partani, uudet kengät oli jo lähteissäni kainalossa, ja
pian olin kuin täydessä muntierinkissa oleva kreivi ainakin. Vuokrasin
uhkeat vaunut, kaksi palkinnonsaanutta oritta edessä -- toisella oli
otsatukassa iso kultaraha, kun oli maailman paras juoksija -- ja läksin
puistoon ajelemaan. Eipä aikaakaan, tuli vastaan mitä ihanin ylhäinen
neiti, ja miten sattuivatkaan vaunujen pyörät osumaan toisiinsa. Neidon
vaunut särkyivät ja minä tarjouduin vaunuillani ajamaan hänet kotiin.
Niin tehtiin, ja meistä tuli niin rakkaat ystävät ettei eroakaan
tahtonut tulla. Kaksi viikkoa asuin hänen kotonaan; kovasti tahtoivat
minua vävykseen tytön vanhemmat -- isä oli ylioikeuden tuomari -- ja
tyttö lankesi pyörtyneenä lattialle, kun läksin pois. Mutta miehen
luonto vetää merille; ei sille mitään voi... Monesti olen jälkeenpäin
aatellut..."
Hyvin koomilliselta tuntui silloin katsella kertojan supisuomalaisia
kasvoja, jotka olivat mitä karkeinta ja leveäpiirteisintä mallia, noita
sierottuneita karhunkäpäliä ja vankkoja jättiläishartioita. Päähenkilöt
hänen lemmenseikkailuissaan olivat aina mitä soreavartaloisimpia
simasuita keijukaisia, jotka hulluuteen asti rakastivat häntä.
Jussi oli enimmän osan ikäänsä palvellut vieraskielisillä, varsinkin
englantilaisilla laivoilla. Niillä usein joutuu muukalainen ahtaalle,
jos hänellä ei ole useampia samaan kansallisuuteen kuuluvia tovereita.
Aina häntä sorretaan ja ahdistellaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Sitä oli Jussikin saanut kokea, ja hänen kertomuksensa meriltä antoivat
hyvin elävän kuvauksen siitä, mitä hän monena katkeran yksinäisyyden
hetkenä, ruorissa tahi tähystäjänä ollessaan, oli nyrkit puristettuina
mielessään _ajatellut_ tehdä, ja mikä sitte luonnollisesti oli
muuttunut eläväksi todellisuudeksi.
"Kapteeni Hoil oli sentään mies paikallaan", kertoili hän. "Ei sitä
ensin olisi uskonut, mutta sitte minä vasta miehen opinkin tuntemaan,
kun olin jo kaksi kuukautta ollut laivalla. Me seilattiin Bristolista
rautalastilla Honoluulaan. Minä otin hyyryn ensimäisenä matruusina,
mutta kun myrsky repi Piskajassa kaikki seilit mersua myöten, minä
rupesin puosmannin apuna seiliä neulomaan. Ja niin ihastui kapteeni
neulomiseeni, että pisti minut pysyväisesti sikavahtiin: seiliä vaan
sain neuloa päiväkaudet ja nukkua yöni rauhassa. Ja itse aina piirustin
seilit; kapteeni antoi sen kaiken haltuuni, kun ei itse osannut
lähimainkaan piirtää niinkuin minä. Sekös vasta sapetti puosmannia ja
miehiä, kun minulle niin helpot päivät tuli; miehet vaan saivat aina
mastoissa rehkiä, kun oli moniviikkoinen myrsky. Puosmanni oli niin
h--tin iso punapartainen tanskalainen, etten ikipäivinä ole niin isoa
miestä nähnyt. Se keitti kokoon jos jonkinlaisia juonia yksissä tuumin
miesten kanssa minua vastaan: milloin kaasivat pytsyllisen kylmää vettä
koijaani, kun nukuin, milloin neuloivat housunlahkeeni umpeen, kun
tultiin ylös purraamaan, ja sen semmoista. Ruuan jaossa sain aina
laihimman palan, paitsi kun itse olin vuoroni jälkeen jakajana. Niitä
oli kaksikymmentäkahdeksan yhtä vastaan; en niiltä sen kallittavilta
saanut vähääkään rauhaa. Kapteeni ja styyrmanni eivät ottaneet
kuuleviin korviinsakaan, jos kuinka selittelin. Kyllä kiehui vereni,
mutta ei auttanut mikään vastustus -- olisivat ihan tappaneet. Ja niin
olikin vähällä käydä. Olimme puosmannin kera kahden kesken aivan
äänettöminä neuloskelleet välikannella päivät päästään nelisen viikkoa;
kerran sitte ehtoopäivällä haettiin puosmannikin kannelle seiliä
kiinnitekemään hirveässä myrskyssä. Kun sitte minä nousin iltahämärissä
ylös, koijaani aikoen mennä, nousi juuri hirmuinen aalto, ja samassa
hyökkäsi puosmanni niskaani ja heitti minut nurin kannelle. Aalto
tietysti paiskasi minut mereen, kun ei ollut mistä kiinni pitää. Mutta
hukkaan meni puosmannin yritys: toinen vielä tavattomampi aalto löi
koko laivan ylitseni, jotta pääsin luuvarttiin (tuulen yläpuolelle), ja
kolmas aalto heitti minut takaisin laivaan. Vantteihin kävin kiinni ja
sieltä hyppäsin isolle luukulle. Menin koijaani likomärkänä nukkumaan
ja tuumasin: nyt ei enää auta armot; tulkoon mitä tuli, mutta kyllä nyt
hänet muokkaan!
"Aamulla taas menin välikannelle. Puosmanni oli jo saapunut sinne
hytistään, ja kalpeni nenän nippua myöten, kun näki minut hengissä.
Ärjäsin kuin jalopeura, tartuin miestä kaulukseen ja paiskasin hänet
vastustamattomalla vimmalla pitkin pituuttaan makaamaan isonseilin
päälle, jota olimme paikkailleet, niin että se oli välikannella
levällään. Niinkuin salama kietasin ison seilin hänen ympärilleen monin
kerroin, ja vetelin reunat seililangalla kiinni, niin että hän makasi
säkissään liikahtamattomana kuin hiiri. Pistin sitte tupakaksi ja kävin
keularuumasta ison hirrenpätkän, jolla taoin puosmannin litteäksi kuin
tupakkapurun. Ei jäänyt pienintäkään luuta eheäksi. Sieppasin säkin ja
heitin kajuutin ovesta sisälle. 'Siinä on puosmanni!' kiljasin
kapteenille. 'Saamarin poika!' sanoi kapteeni; 'saat kymmenen
shillinkiä kuussa lisää, kun tapoit sen miehen; se aina minua
suututti!' Ja miehet pelkäsivät minua kuin paholaista; hyvä rauha tuli
laivaan. Kelpo kapteeni se oli, ja meistä tuli ystävykset; viisi vuotta
olin hänellä sitte puosmannina..."
Iso kirja tulisi Mendocinon Jussin elämänvaiheista, jos niistä vaan
pienenkin osan yrittäisi kertoa. Hän oli muuten taitava kalastaja, ja
täynnä merkillisiä keksintöjä, joiden käytännöllisyys hänelle aina oli
täysi totuus. Hän rakenteli ikiliikkujaa, uppoamatonta venettä,
vedenalaista alusta y.m.s., jotka kuuluvat johonkin toiseen
kertomukseen. Tämä monipuolinen mies on vieläkin joka vuosi Taivassalon
komppaniassa kalastamassa.
Kallisen Oskarin vaimo.
"Se on totinen sana", virkkoi vanha Karvonen, saappaansa kärellä
työntäen syrjään pirskahtaneita risuja nuotioon, "että minä vielä sen
Kallisen oikein miehen kädestä pehmitän."
"Osta rauhantuomarilta viiden dollarin laisinki (lupakirja), niin saat
kolmasti läjäyttää miestä korvalle ilman mitään jälkirettelöitä",
neuvoi Lehti-Jussi.
"Onkos sellaista asetusta?" kysäsi Karvonen epäilevästi.
"Onpa tietenkin. Viisi dollaria maksat paperista, niin sinulla on
laki ja oikeus takanasi: saat iskeä ketä tahansa ilman mitään
edesvastausta."
En ollut kuullut Karvosen, ja Lehti-Jussin puhelun alkua, ollen
keskustelussa Ruuskan Matin kera siilainien (merileijonain)
elämäntavoista. Viimeiset lauseet sattuivat olemaan siksi äänekkäitä,
että kohotin pääni sammaleisen lahopuun pinnalle, jonka kaatuneen
rungon juurella makasin, ja aloin seurata heidän tuumailujaan.
"Sellainen kelvoton nahjus ei ansaitsisi muuta kuin hirsipuun,
ennenkuin ennättää vielä lisää ihmisiä saada onnettomuuteen", virkkoi
Karvonen suurella mielenkarvaudella. "Onkin oikein ihme ja kumma,
kuinka se aina tuntuu sellaiselta hyvänsävyiseltä mieheltä jokaisen
mielestä, ettei siihen kukaan viitsisi kajota, vaikka tietääkin kuinka
paljo sillä miehellä on omallatunnollaan ikuisen saamattomuutensa
takia. Ei se vielä koskaan ole elänyt muuten kuin toisten niskoilla,
tuottaen kaikenlaista vahinkoa auttajilleen. Kuinka monta kertaa se
mies onkaan autettu jaloilleen, ja aina se kaiken menettää! Vanhassa
maassa se köyhdytti koko kototalonsa, ja täällä se on jo monesti ollut
ihan nälkään kuolemassa, eikä vaan ole pystynyt minkäänlaista
toimeentuloa keksimään. Kolmasti on hänelle jo miehissä hankittu
verkko, ja aina se osaa sen virralla hävittää. Osaa sekin oikealla
ajalla... viime kerrallakin oli paraan osan kalastuskautta verkotta, ja
kun menimme känärin (keittimön) isännälle hänen puolestaan takuuseen,
niin heti ensimäisenä yönä tuli semmoinen orkaani, että Oskari menetti
sekä verkon että Kuivalan Heikin veneen, jonka oli sattumalta saanut
itselleen lainaksi rukoilluksi, kun Heikki Nälkälahdessa peukalonsa
ankkuriköyden rakoon musersi! Mutta itse se pysyy veden päällä niinkuin
korkki... mikä pentele sen aina ehjin nahoin maalle noutaneekin!"
"Sillä rahjulla on huono onnikin", tuumasi Lehti-Jussi, miettivästi
tirkistäen nuotioon. "Ei sen kaikki vastoinkäymiset saamattomuudesta
tule."
"Saamattomuudesta, eikä mistään muusta!" kiivaili Karvonen. "Jos se
olisi toimeliaampi, ja yrittäisi niinkuin mies, niin sillä olisikin
toisinaan varaa menettää milloin verkko, milloin mitäkin, heti
joutumatta puille paljaille. Saamattomuus on sen miehen luonto.
Kyllähän minä uskon, että se rakasti vaimoaankin, mutta kurjuuteenpa
vaan saattoi senkin, eikä voinut saada itseään miehen lailla työhön,
vaikka toinen riutui ja kuihtui kuolemaansa asti. Ja kyllä se oli
kerrassaan surkea loppu tyttö paralle! Voi raukkaa, kuinka oli kaunis
ja iloinen Clatskaniessa ollessaan! Herttaisempaa tyttöä harvoin tapaa,
ja senkin vaan sai semmoinen roikale mielistellyksi! Kyllä minä annan
hänelle kuumat terveiset, kun ensi kerran tapaan!"
"Kuka tyttö se Clatskaniesta oli?" kysäsin minä säpsähtäen, sillä olin
muutama kuukausi takaperin käynyt tuossa lähellä olevassa pikku
kaupungissa ja tiesin siellä olevan vaan pari suomalaista perhettä.
"Se oli norjalainen", vastasi Lehti-Jussi. "En minä sen nimeäkään
muista. Tytöllä oli vaan äiti elossa, ja se kyllä oli kovasti vastaan,
kun Oskari kosi."
"Eihän se vaan ollut se sama Rontti-Oskari, joka asui skaussa
(lautalla) tuolla niemen käressä?" kysyin hämmästyneenä.
"Niin, Rontti-Oskariksihan ne sitä myös kutsuivat."
"Vai on vaimo kuollut! Millä tavalla se kävi?"
"Se kävi vaan sillä tavalla", sanoi ukko Karvonen synkeästi, "että se
kitui yhä enemmän, ja juuri kun me saimme toimitetuksi Oskarille vähän
työansiota virralla, vaimon äidin piti yöllä pistäytyä kylään apua
hakemaan, kun tuli äkillinen tarvis, eikä päästykään lähtemään
ennenkuin aamulla, sillä kova orkaani nosti tulvaveden niin korkealle,
eikä ollut saatavana muita kuin pikku ruuhia. Sill'aikaa se kuoli
kylmään huoneeseensa ja lapsi samoin! Yksinään oli raukka saanut
taistella tuskineen."