TYYNEN MEREN RANNIKOLTA
Pieniä kuvauksia
Kirj.
VÄINÖ ANDELIN [Väinö Hämeen-Anttila]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1900.
Toverit!
Kuten näette, olen entisistä päivistämme kyhännyt muutamia
muistelmia, yksinkertaisia ja vaatimattomia, muistoksi entisistä
oloista, joita kohtalo sittemmin on hyvin suuresti mullistellut.
Pyydän vaan teitä tyytymään Tuomas Silmun anteeksipyyntöön:
"Hyvästi, pojat! Jos umpimähkään heitellessäni lakkiani olisin
sattunut painamaan sen liian syvälle jonkun vanhan veikon päähän,
pyydän täten mitä vilpittömimmin anteeksi."
Columbian kalastajat.
Valtavan suuremmoisena ja majesteetillisena soluu Columbia-virta
British Columbian kulta-alueilta Canadasta Tyynenmeren hyrskyilevään
helmaan. Alkumatkallaan se on rauhallinen joki, mutta saatuaan lisää
voimia Willamette-joesta, jonka varrella Portlandin suurkaupunki
sijaitsee lähellä Willametten ja Columbian yhtymäkohtaa 105 engl.
penikulman päässä merestä, se laajenee laajenemistaan yhä vuolaampana
virtana, kunnes se Astorian kohdalla jo on toistakymmentä ja vähän
alempana 30 engl. penikulmaa leveä. Se ei ole mikään tavallinen virta,
siinä merkityksessä kuin olemme tottuneet virtaa ajattelemaan, sillä se
ei ainoastaan juokse mereen, vaan myöskin ylös sisämaahan. Kuusi tuntia
se virtaa alas; vähitellen vauhti heikkenee, seisahtuu, ja kääntyy
takaisinpäin, kääntäen vedet kulkemaan kauvas ohi Portlandinkin. Aina
heti käänteen tapahduttua on virran voima rajuin.
Virran suussa on matalikko, johon aallot aina pauhaten ja hyrskyen
särkyvät. Ne ovat "brekersit", kalastajien varma tuho, ken onneton
sinne pyörteiden imemänä ajautuu.
Astoria on Columbian vasemmalla eli eteläisellä rannalla muutaman engl.
penikulman päässä rannikolta. Sen perusti kuuluisa "turkkikuningas"
Astor tämän vuosisadan alussa, saadakseen suuremmassa määrässä
harjoittaa kauppaliikettä, turkiksien ostoa, indiaanien keskuudessa.
Sen ensimäisten asukkaiden vimmatuista taisteluista verenhimoisten
villien kanssa on Washington Irwing kirjoittanut mestarillisen
romaaninsa "Astoria eli siirtomaa Kalliovuorten takana". Kaikki yhteys
idän kanssa tapahtui meritse Kap Hornin kautta; Yhdysvaltojen sisämaa
oli siihen aikaan tuntematon alue. Nyt on Astoriasta paisunut kaupunki,
jossa kesäkuukausina on lähemmä 8,000 asukasta ja tavattoman vilkas
kalastusliike. Columbian lohta myödään summittain yli koko maailman.
Kadut ovat kaikki puusta, kuten talotkin, postikonttoria
lukuunottamatta, joka on valkeaksi muurattu kivirakennus. Rantakatujen
alla loiskii meri aina nousuveden ja varsinkin tulvaveden aikana.
Suomalaisilla ja kiinalaisilla on kumpaisillakin oma kaupunginosansa,
jotapaitsi suomalaisia asuu kymmeniä perheitä kaupungin yläpäässä ja
satoja pitkin jokivartta, sen kummallakin puolella, Washingtonin ja
Oregonin valtioissa, joiden rajana Columbia on.
Astoriassa on suomalaisia kalastuskautena noin 2,000. Monella
kymmenellä perheellä on oma talo. Ensimäiset suomalaiset olivat
ulkomaisista laivoista karanneita merimiehiä, jotka edelleenkin ovat
suurena osana sikäläisestä suomalaisesta väestöstä. He hankkivat
paikkakunnalle tuttaviaan, kunnes se tuli tunnetuksi idässä oleville
suomalaisille siirtokunnille ja siirtyminen sinne kävi hyvin
vilkkaaksi. Suuret joukot, muuttivat maanviljelijöiksi, kalastaen
kesät.
Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja
sammit olisivat hyvää tavaraa -- halveksien viskataan muut kalalajit
verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää
elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan
virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjoittaa
n.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on
hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan
"syömäkaloja", omaksi ruuaksi.
Saadut kalat viedään "känäreihin" (lohikeittimöihin), joita on
kymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet
asetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman
markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi
pyytämään jollekin määrätylle keittimölle.
Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja
kalastajien välillä kalan hinnasta, jonka edelliset ovat väkisinkin
saaneet halpenemaan, niin että se nykyään on enää 3 l/2-4 1/2 sentin
(17-23 pennin) paikoilla naulalta. Entisinä aikoina kalastajat
ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia
uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä.
Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä
kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä
kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s.
Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan
kalastajan alentautumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta
traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista
viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion
kivihiilikaivoksissa.
Suomalainen väestö Astoriassa on parasta mitä missään tapaa.
Miehet ovat uljasta, iloista joukkoa, jossa kyllä tapaa paljo
huikentelevaisuuttakin, mutta hyvin anteeksiannettavassa muodossa.
Vaarallinen työ ja reipas elämä, joka on paljasta urheaa taistelua
elementtien kanssa, ikäänkuin puhdistaa luonteet, tahi pitää
raukkamaiset ja turmeltuneet luonteet loitolla itsestään.
Yhteispyrinnöt ovat erittäin hyvällä kannalla.
Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten
leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkät. Nuotilla ja muilla
vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi
miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen,
joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen
ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä "tienestistä", ja soutaja kolmannen
osan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen)
verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon
vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä että matka
joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli.
Veneessä, on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun
pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.
Verkot ovat raskaat ja pitkät, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35
jalkaa korkeat. Silmät ovat 8 1/2-10 tuumaa laajat. Verkko lasketaan
poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään;
kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään
jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat
heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.
Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin
brekerseissä tahi tapaturmien kautta. On sattunut että kymmeniä veneitä
on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta,
ilmat kun ovat kylmät, sateiset ja myrskyiset; kesäkuusta alkaen se on
helpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla.
Kalastusta harjoitetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana.
Nousuveden ja laskuveden, "taidin" ja "släkin", suuri vaihtelu tekee
sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä,
toisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.
Kalastajat ovat pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia ja italialaisia,
"teekuja". Sopu kansallisuuksien välillä on hyvä. Yksityisiä jupakoita
kyllä sattuu kenen kesken tahansa; ei ole aivan harvinaista, että
kapteeni tahi soutaja palaa kauniillakin ilmalla yksinään kotiin --
"toveri oli hukkunut".
Kalastajat asuvat enimmäkseen "komppanioissa", yhteisesti hankkien
ruokansa, valiten keskuudestaan isännän ja maksaen tasan, sen mukaan
kuin kunakin kuukautena ruokaan kuluu. On myös komppanioita, joissa
asukkaat suorittavat määrätyn kuukausimaksun, talonomistajan
"poortareina" eli ruokavieraina. Tunnetuimmat komppaniat Astoriassa
ovat Taivassalo, Jukola ja Kaukola.
Tällainen on näyttämö, jolla enimmät tässä pikku kokoelmassa löytyvät
yksinkertaiset kuvaukset tosielämästä tapahtuivat armon vuonna 1896.
Työlakko Astoriassa.
Pitkin talvea oli huhuiltu että keittimöiden omistajat aikoivat tehdä
keskenään liiton kalanhinnan alentamiseksi. Lohesta oli vielä muutama
vuosi takaperin maksettu dollari 25 senttiä kappaleelta, oli se sitte
ollut suuri tahi pieni. Sitte oli taksa saatu alenemaan 5 senttiin
naulalta, johon kalastajat olivat vielä jokseenkin tyytyväisiä. Tekihän
se sata dollaria tonnilta, ja vuoden saalis on 6-20 tonnia venettä
kohti. Mutta alle viiden sentin naulalta on mahdoton kalastaa, sanoi
jokainen kalamies; työ on raskasta ja hengenvaarallista, veneitä
menetetään usein ja verkkoja vielä useammin, helposti sattuu 500
dollarin vahinko yhtenä päivänä, ja kalansaalis on ollut meikein
vähenemään päin. Ei kuitenkaan iuultu työlakkoa tulevan. Kalamiesten
uniooni (liitto) oli varttunut mahtavaksi yhdistykseksi, joka kyllä oli
pelottava keittimöiden omistajat asettumasta niin yksimielistä ja
päättävää joukkoa vastaan. Ja kun kuultiin että Elmore, yksi isoimpien
keittimöiden omistajia, oli saanut kaikki toverinsa suuren sakon uhalla
lupautumaan alentamaan kalan hinnan ja pitämään sen halpana, kunnes
kaikki yhdessä joko voittaisivat tahi häviäisivät työlakon, kalamiehet
arvelivat että asia saataisiin lyhyessä ajassa sovituksi; keskenään
niin kateelliset keittimömiehet muka eivät voisi pysyä lujina ja
yksimielisinä.
Vähää ennen kalastuskauden alkua ilmoitettiinkin lohen hinnaksi 4
senttiä naulalta. Seurauksena oli että huhtikuun 10 p:nä 1896 ei
Columbialla ollut ainoatakaan venettä. Työlakko alkoi.
Päivät kuluivat, ja molemmin puolin alettiin tulla rauhattomiksi.
Kalamiesten yhdistys auttoi voimiensa mukaan köyhiä perheitä ruuan ja
vaatteiden suhteen; synkeää murinaa ja uhkauksia kuultiin jo
kalamiesten keskuudessa. Pienemmät keittimöt alkoivat joutua ahdinkoon;
kaloja ei tullut, liike seisahti; jos ei niin suurta uhkasakkoa olisi
ollut, pari pikku keittimöä olisi myöntynyt entiseen hintaan, viiteen
senttiin, ja toisten olisi ollut pakko tehdä samoin.
Vähitellen alkoi ilmestyä "skäppejä", lakkopettureita, jokunen
kalamiesten unioonin omista, huonoimmistä jäsenistä, suurin osa
kuitenkin sen ulkopuolelta. Kalaa oli alkanut nousta virtaan yhä
runsaammin, joten kiusaus jo senkin johdosta oli hyvin suuri,
puhumattakaan siitä että keittimömiehet maksoivat skäpeille 5 senttiä
naulalta, saadakseen vaan vähänkin kaloja työlakon kestäessä, jotta
keittimöt eivät olisi kokonaan joutuneet työttömiksi. Lakkolaiset
puolestaan alottivat ankaran sodan noita pettureita vastaan, jotka
tahtoivat itsekkäästi hyötyä perheellisten, vakavampien miesten
kustannuksella. Missä tahansa heitä tavattiin virralla, verkot
leikattiin poikki, merelle ajelehtimaan, miehet kolhittiin airoilla
pahanpäiväisiksi ja veneisiinkin hakattiin reikiä. Mutta mikään ei
auttanut: skäpit ansaitsivat parisataakin dollaria yössä, kun virta oli
täynnä kaloja, kenenkään muun niitä pyydystämättä; he yrittivät vaan
milloin missäkin osassa virtaa harjoittaa kalastusta. Siitä seurasi
että lakkolaiset päättivät ampua jokaisen sellaisen roiston, joka ei
ankarimmistakaan varoituksista eikä selkäsaunan pelosta ottanut
totellakseen.
Huonon ajan merkkejä alkoi näkyä yhä runsaammin, mitä kauvemmin lakkoa
jatkui. Kaksi kertaa tunkeusivat naamioidut rosvot pelipankkeihin,
puhdistaen ne tyhjiksi, ja katosivat revolveriensa suojassa; useampia
katuryöväyksiä tapahtui; kauppiaat alkoivat kieltäytyä myömästä
velaksi; keittimömiehet kiristivät heiltä lainatuilla langoilla
kudottuja verkkoja takavarikkoon; kaksi katutyttöä myrkytti itsensä;
kevytmielisemmät nuoret miehet alkoivat velkojaan maksamatta karata
majataloistaan -- mutta varsinaiset kalamiehet pysyivät maltillisena,
järjestettynä ja päättäväisenä joukkona, joka ei tahtonut lannistua.
Olihan alettu huhuilla että pari keittimöä, kuten esim. Kinneyn, oli jo
vararikon partaalla, kun skäppien tuomat kalat eivät voineet saada
suuria aikaan niin monen keittimön kesken.
Uniooni piti virtaa tarkasti vartioittuna koko sen alemman juoksun
varrella. Vuoronsa jälkeen siellä lakkolaiset kulkivat yötä päivää
vaanimassa, useampia miehiä kussakin veneessä. Omituisia olivat
varsinkin öiset retkeilyt; tuon tuostakin tuiskahti tuli rannan
pensaikoista ja luodit vihisivät veneiden yli, miesten kumartuessa
laitojen suojaan; monta tulista takaa-ajoa ja kahakkaa tapahtui
Columbialla niinä aikoina.
Viimeiseen asti koetettiin välttää verenvuodatusta, jotta keittimöt
eivät olisi saaneet syytä kutsua sotaväkeä paikalle. Yleisö olikin
myötätuntoinen kalastajille, ja siitä riippui paljon, sillä esim.
Astorian kaupunki oli liikkeen seisahduttua jo kärsinyt noin 600.000
dollarin vahingon ja puolueettomat asukkaat, varsinkin liikemiehet,
koettivat saada lakkoa loppumaan kalamiesten eduksi. Vasta toukokuun
puolivälissä sai ensimäinen skäppi surmansa. Hän oli irlantilainen,
nimeltään Shelby; jo edellisen työlakon aikana hänet oli tunnettu
skäpiksi. Hänen asuntonsa oli ylempänä virran varrella, ja kun hän
sitte muutti vävynsä luo "vesikontrille", lähelle suomalaisten
asutuksia, hänelle annettiin ankara varoitus. Siitä huolimatta hän
alkoi kalastella vävynsä kera.
Eräänä yönä kaksi venettä sulki Wallace salmen kumpaisenkin pään. Yksi
vene, täynnä synkeitä, päättäväisiä kasvoja, läksi salmen keskelle
hakemaan Shelbyä, jonka tiedettiin olevan kalastamassa. Hänet
huomattiin pian soutajineen, mutta nämä eivät odottaneetkaan tulevaa
tuomiota, vaan ampuivat ensiksi: kourallinen susihauleja iski
hyökkääjien keskelle, kaataen kolme miestä, joista yksi, suomalainen,
heti kuoli. Noin 60 laukausta kuulivat sitte rannallaolijat; niin
vimmatusti kostivat kalastajat röyhkeille skäpeille. Shelby kaatui
veneen pohjalle kuolleena, luoti otsassa ja sydämessä; soutajalta
luodit lävistivät hatun ja takinkauluksen, ja raapasivat korvalehteä,
mutta ikäänkuin ihmeen kautta pelastui hän murhaavasta tulisateesta ja
pyörtyi. Hänet otaksuttiin kuolleeksi, veneeseen hakattiin reikä ja se
työnnettiin ajelulle, mutta virta vei sen Wallace saareen, josta
soutaja pelastui mannermaalle, kuten melkein parasta olikin, sillä
hänen vaimonsa lahjoitti hänelle samana yönä perillisen.
Verityöntekijöiden kiinnisaannista luvattiin 1.000 dollarin palkinto.
Kunnan sheriffi tähysteli kiikarilla Wallace saarelta vesikontrille ja
huomasi että Jolman talon pihalla hommattiin hautajaisia. Hän teki sen
luonnollisen johtopäätöksen, että siellä haudattiin edellisenä yönä
kaatunutta lakkolaista, varsinkin kun eräällä hautajaisvieraalla oli
käsivarsi kääreessä. Hän pistäysikin Jolman taloon tiedustelemaan,
mutta isäntä neuvoi häntä heti poistumaan, jos tahtoi elävänä palata
vesikontrilta. Sheriffi, joka muuten oli kelpo mies, jättikin asian
sikseen. Jokaisen seuraavan verityön tapahduttua määrättiin aina sama
1.000 dollarin palkinto ilmiantajalle; mutta kukaan ei hiiskunut
mitään. Noiden miesten kunniantunto on heidän paraita ominaisuuksiaan,
he ovat uskollisia tovereilleen ja rehellisiä, joskin olosuhteet ovat
hieman "laajentaneet" heidän omaatuntoaan oman käden oikeuden
käyttämisessä silloin kun lain puustavi ei riitä heitä suojelemaan.
Muutamat sanomalehdet kääntyivät lakkolaisia vastaan, vääristellen
"verenhimoisten ryssäsuomalaisten raakoja julmuuksia" ja katkeroittaen
mieliä molemmin puolin. Miehiä ammuttiin sitte useampia, muistaakseni
yksitoista, jotapaitsi kaksi kevytmielistä naistakin sai surmansa,
mentyään kahden skäpin kera virralle soutelemaan; yön pimeydessä heitä
ei huomattu naisiksi, ennenkuin verityö oli alkanut, jolloin oli enää
mahdoton jättää heitä todistajiksi.
Yhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi kävi mieliala. Kala oli jo
viikkokausia noussut virtaan ja oli vähenemään päin. Paras aika oli
ohi, eikä lakosta kuulunut loppua. Eräänä iltana sytytettiin jo yksi
keittimö tuleen; komeasti paloi iso rakennus yön hiljaisuudessa
perustuksiaan myöten. Seuraavana aamuna Elmore sähkötti Portlandista
sotaväkeä keittimöiden ja kaupungin turvallisuutta suojelemaan.
Ja sotaväkeä tuli kokonainen rykmentti, kolme kanuunaa mukanaan. He
olivat vapaaehtoisia, räätäleitä, konttoristeja, kauppapalvelijoita ja
osaksi parempaakin väkeä, jotka olivat kuin palokuntalaiset; toisinaan
harjoittelivat, mutta aina sentään toimivat rauhallisina siviilimiehinä
kukin ammatissaan. He asettuivat leiriin postikonttorin vieressä
olevalle aidatulle nurmelle. Keittimöiden ympärille pantiin vartijat ja
kaupunki asetettiin piiritystilaan.
Kalamiesten mielet olivat kuohuksissa. "_Five cents or nothing_!"
(Viisi senttiä tahi ei mitään!) oli lujana tunnuslauseena, joka oli
liidullakin kirjoitettuna joka taholla puisissa katukäytävissä ja
rakennusten seinissä. Oli nimittäin alettu kuulla ehdotuksia että riita
pantaisiin tasan ja lohesta maksettaisiin 4 1/2 senttiä naulalta. Mutta
siitä ei tahdottu kuulla puhuttavankaan.
Vihainen kalastajajoukko ympäröitsi leirin. Se taajeni taajenemistaan,
ja oli lopulta kahta vertaa lukuisampi kuin sotamiehet. Siinä
arvosteltiin ja tuumailtiin, olisiko toivoa tappelulla voittaa
paremmilla aseilla varustetut sotamiehet, jotka levottomin silmäyksin
kuuntelivat rotevien kalamiesten kylmäverisiä vakuutuksia. Kaikeksi
onneksi ei sattunut pienintäkään rettelöä, joka olisi vaikuttanut
niinkuin kipuna ruutisäiliössä.
Kolme päivää myöhemmin piti uniooni kokouksen, jossa ilmoitettiin
keittimöiden yksimielisesti tarjonneen 4 1/2 senttiä naulalta.
Tuskallinen kiista syntyi. Ruotsalaiset, jotka puolustivat sovintoa,
sattuivat olemaan enemmistönä; italialaiset ja suurempi osa suomalaisia
turhaan panivat vastaan. Päätettiin suostua 4 1/2 senttiin.
Niin päättyi kesäk. 17 p:nä se työlakko, samalla kun uniooni,
kalamiesten mahtava turva, varojen puutteessa hajosi. Muutama päivä
myöhemmin kuultiin että Kinney olisi juuri tehnyt vararikon ja
tuottanut kalamiehille voiton, jos olisi vielä maltettu pysyä lujina.
Siitä asti eivät Astorian kalamiehet ole olleet entisellään. Lohen
hintaa on yhä vielä alenneltu, eikä kaupungilla enää ole sitä entistä
onnellisen hyvinvoinnin mainetta.
Vielä lakon päätyttyä, pari kuukautta myöhemmin, kaatoivat
tuntemattomien luodit kaksi pahinta skäppiä, Whiskyskaun Petersonin ja
Meglerin "paasin", toisen veneeseensä, toisen juuri rantaäyräälle, kun
he yhdessä uskalsivat julkeasti pistäytyä vastapäätä olevaan Ilwacon
kaupunkiin, lakon jälkeiset viikot syrjäseuduilla piileiltyään.
Kovalle otti.
Tilanderin Jussilla oli se vikana, että hän otti kaiken liian
hartaalta kannalta -- jos luuli pienimmälläkään tavalla lyöneensä
velvollisuutensa laimin, niin siitä seurasi pitkälliset tunnonvaivat,
ja samoin, jos joku vastus tuli eteen, hän otti asian liian
huolestuneesti sydämelleen. Ensi silmäyksellä hänestä ei sitä olisi
luullut: tukeva mies kuin karhu, naama leveä ja pullea (enimmäkseen
tyytyväisen luonteen merkki), vankat hartiat ja varsi kuusi jalkaa
kolme tuumaa mitaltaan. Mutta kun tirkisti syvemmälle noihin harmaisiin
silmiin, niin aina niistä pilkisti esiin sellainen raskas, huolestunut
ja tuskitteleva ilme, että oikein pahaa teki.
Sanomattakin arvaa että Jussi oli mallikelpoinen mies työssään --
niinkuin kone. Ollen hyvin harvapuheinen, hän enimmäkseen oli erillään
meistä toisista, niin että yleisenä mielipiteenä oli että hän
juroudessaan ei voinut tuntea mitään todellista ystävyyden ja
toveruuden henkeä.
Mutta se oli väärä johtopäätös. Kun yli viisi kuukautta kestäneen
merimatkan perästä ankkuroitsimme keskelle Columbia-virtaa Astorian
edustalle ja ensimäiset miehet pääsivät kapteenin luvalla soutamaan
maihin, he palasivat sieltä vähää ennen puoliyötä hyvin kiihtyneessä
mielentilassa. Amerikassa muka ei se kuulunut olevan mies eikä mikään,
joka ei työllään ansainnut kolmea dollaria päivässä. Hyvää ruokaa
söivät maissa kalastajatkin, parempaa kuin Suomessa herrasperheet. Kuka
nyt enää jäisi laivaan 20-30 markan kuukausipalkalla kitumaan, mätää
puhvelinlihaa syömään, kun pääsee maihin ansiolle! Eräs kalastaja,
Iso-Kustu, oli aamupuolella yötä kello kahden tienoissa saapuva laivaan
isolla purjeveneellä; hän oli luvannut ottaa mukaansa kaikki, jotka
aikoivat karata laivasta.
Ilo vallitsi leirissä. Yhdeksän miestä päätti lähteä. Toiset epäröiden
arvelivat paraaksi odottaa vielä jonkun aikaa, ja noudattivat
esimerkkiä vasta viikkojen perästä. Yön hiljaisuudessa nuo yhdeksän
laittoivat matkatamineensa kuntoon. Jälelle jääneet saisivat keskenään
jakaa ne tavarat, mitä he eivät halunneet mukaansa viedä.
Kannella piti säännöllinen yövahti tarkkaavaisesti silmällä, etteivät
perämiehet heräisi unestaan ja lähtisi tarkastusretkelle. Kapteeni oli
matkustanut Portlandiin.
Iso-Kustu saapui, hiljaa viheltäen. Tavarat hinattiin köysillä alas
tilavaan alukseen ja hyvästijättö alkoi.
Tilanderin Jussi oli nukkunut, tahi ollut nukkuvinaan, koijassaan katon
rajassa. Nyt hän nousi istualleen ja kysyi liikutetulla äänellä:
"Te lährett' sitt'?"
Vastattiin myöntävästi. Päättäväinen ilme tuli Jussin tuskastuneille
kasvoille. Itkunsekaisella äänellä hän selitti, että hän ei halua
jäädä, kun paraat miehet lähtevät pois; hyvä oli laiva ja kaikki oli
kunnossa, mutta mikäs siinä auttoi. Kiireimmän kautta hän pukeutui,
sieppasi osan tavaroistaan mukaansa, joukko lähti ja vene katosi yön
pimeyteen.
Aikoinaan läksin laivasta minäkin, muuatta viikkoa myöhemmin. Kolmen
kuukauden kuluttua tapasin Jussin Astoriassa soutajana eräällä
venekapteenilla. "No kuinka hurisee?" kysyin häneltä. "Tuossapa tuo
meneskelee", vastasi Jussi alakuloisena. "Kovasti olen katunut, kun
laivasta läksin." Ja hän kertoi tovin aikaa huolistaan. Iso asia oli
laivasta karkaaminen. Kapteenikin oli luvannut 75 dollarin palkinnon
jokaisesta päästä, joka tuotaisiin laivaan takaisin. Palkinto hänen
päästään! se kuulosti kamalalta, arveli Jussi. Ja kuinka nyt saattoi
mennä vanhaan maahankaan enää koskaan... Hyvä oli laivassa olla, ja
tuli sentään rikotuksi kaikki lupaukset. Merille hän kovin kaipasi
takaisin. Ei ollut virralla samaa kuin merellä... laivassa se oli
vakavin oltava, mutta kun ei osannut englanninkieltä, niin mitenkäs
niihin uskalsi mennä...
Ja Jussi suri ja suri. Kaikki oli hänelle vastuksellista. Aina sitte
vielä pelkäsi, että jos ei osaa olla oikein sukkela käänteissä, niin
vielä menettää kapteenin verkon. Ja merelle teki mieli... ei saanut
rauhaa yöllä eikä päivällä; levottomuus ja tunnonvaivat eivät sallineet
viihtyä maissa.
Lopulta otti niin lujalle, että kun kalastuskausi elokuussa päättyi,
Jussi lähti kun lähtikin merelle, englantilaiseen parkkilaivaan,
huolimatta suuresta pelosta, joka hänen mieltänsä aina ahdisti
englanninkielen taitamattomuuden takia.
Tietäähän sen mielessään kuvailla kuinka Jussin matka onnistui. Hän oli
luonteeltaan liian juro ja hidas, voidakseen vähääkään oppia kieltä.
Komentosanoja hän ei ymmärtänyt ja toverit vihasivat tuota Sven Tuuvaa
sydämensä pohjasta.
Laiva kävi Port Piriessa, Australiassa, ja tuli kolmen ja puolen
kuukauden kuluttua takaisin länsirannikolle. Jussi parka! Kun hän
monien vaivaloisten harhailujen perästä taas saapui Columbian varrelle
ja tapasi entisiä tovereitaan, nämä huomasivat että hänen järkensä oli
sekaantunut. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät kiiluivat synkeinä
syvällä päässä.
Sen verran hän sai selvitetyksi että ne olivat ajamassa häntä takaa,
kaikkialla, tappaakseen hänet, ne hänen toiskieliset toverinsa. Olivat
laivassa kiusanneet häntä viimeiseen asti... eikä ollut kapteenikaan
muuta kuin nauranut... ja ollessaan sitte etukannella tähystäjänä, hän
oli kuullut kuinka keskenään päättivät tappaa hänet. Se oli viikkoa
ennen kuin olivat saapuneet takaisin länsirannikolle. Sen koommin hän
ei mennyt heidän näkyviinsä... piiloutui ahtaaseen eturuumaan...
kivihiilien alle kaivautui... kyllä olivat hakeneet ja huhuilleet,
mutta olivat kai sitte luulleet hänen pudonneen mereen... Seitsemän
vuorokautta oli maannut syömättä ja juomatta... iltapimeällä karkasi
maihin, ja nyt ne taas olivat hänen jälillään, puukot kädessä... ei
siinä mikään auta, kyllä vielä hengen vievät...
Turhaa oli todistella hänelle että hän ei voinut tietää toveriensa
aikeista, koska ei ymmärtänyt rahtuakaan englanninkieltä. Järki oli
auttamattomasti pimitetty. Synkeänä hän kertoili, katkonaisella
tavallaan, kuinka mahdoton oli tehdä työt oikein, vaikka sydämestään
halusi, kun ei ymmärtänyt käskyjä. Kaikki oli vastustanut, ja sitte
päättivät tappaa, ja nyt olivat takaa-ajamassa.
Eräänä aamuna hän läksi pienellä veneellä virralle soutelemaan. Sille
tielleen hän jäikin. Tyhjä vene löydettiin ja lakki, ja matalaan veteen
se oli uponnut ruumiskin.
Niin vältti Tilanderin Jussi Luvialta takaa-ajajansa ja sai loppunsa
pienessä Columbian syrjäjoessa, kaukana rauhattoman valtameren
hyrskyistä, joulukuun 7 p:nä 1896, täsmälleen vuotta myöhemmin kuin oli
ensimäisen kerran eläissään tahallaan poikennut velvollisuudestaan.
Suomalainen pelaaja.
Astoriassa, kuten monessa muussakin Lännen kaupungissa, missä lakia
peliluolia vastaan ei vielä löydy, on monta pelihelvettiä nerokkaine
laitoksineen. Ne ovat komeita saleja, joissa yhtaikaa harjoitetaan
monenlaista uhkapeliä, kutakin pöytänsä ääressä. Yleisin on n.k.
grab-peli. Vehreällä sametilla verhotun pöydän takana, jonka pinta
loivenee "pankkiin" päin, istuvat pelipankin hoitajat, edessään isot
läjät kultaa ja hopeaa. Pöydälle on liidulla vedetty kaksi
puoli-ympyrää, joiden päällä pelataan. Noille viivoille kukin asettaa
panoksensa, kymmenestä sentistä isompiin summiin asti. Pelaajat
seisovat pitkin pöydän ulkoreunaa ja heittävät vuorotellen, kolme
kertaa kukin, kolme arpanoppaa pöydälle. Yhteenlasketut "pointit" eli
arpanoppien yläpintain pisteet ratkasevat voittavatko sisemmän vai
ulomman puoliympyrän panokset vai pelipankki vai jääkö raha pöydälle
seuraavaa heittoa odottamaan. Voittajat saavat pankilta saman summan
kuin ovat pöydällekin panneet, paitsi jos antavat rahansa pysyä
paikallaan, jolloin jokainen peräkkäin sattuva voitto lisää sitä
kaksinkertaisella summalla. Pelaajia on runsaasti; ihmis-elämä on
länsirannikolla oikeastaan uhkapeliä, vaarallisen ammatin ja
levottomien toverien vuoksi, joten pelikiihko siellä on harva se miehen
veressä. Iltasin nuo salit ovat täynnä mitä vilkkainta elämää; onnen
pyörät kierivät, suurilla luisilla pelimarkoilla koetetaan onnea
Monacon ruletin malliin, grab-pöydät ovat taajojen pelaajarivien
ympäröimät, ja oikea Baabelin kieltensekotus on vallalla, tullen
huomattavaksi varsinkin silloin kun jonkun suuren panoksen voittaminen
tahi häviäminen saa jokaisen innossaan käyttämään armaan äidinkielensä
mahtipontisimpia sananparsia tunteidensa tulkitsemiseksi.
Englanninkieli on nimittäin hämmästyttävän köyhä meheviin
mielenpurkauksiin kelpaavista sanoista.
* * * * *
Istuin eräänä aamuna Taivassalon tuvan penkillä omissa aatoksissani,
mitä lienevätkään olleet, kun sisään astui hoikka, tummaverinen,
levottoman näköinen nuorehko mies, pikkusen humalassa. Hän silmäili
minua tutkivasti ja sanoi:
"Te kai olettekin se ylioppilas, joka oli Fennia-laivassa?"
"Olen kyllä", vastasin minä, paiskaten kättä, sillä mies oli sentään
tavallaan miellyttävän näköinen ja hymyili tuttavallisesti, joskin
hänen silmissään oli omituinen vilhuva ilme.
"Hauska tavata!" sanoi vieras. "Minä olen Sam T., Saarijärveltä. Auch
ich bin in Arcadien gewesen! Kuulin että tänne oli saapunut ylioppilas,
niin pistäysin juttelemaan. Harvoinhan täällä meikäläisiä tapaa."
Tuttaviksi tultiin pian, kuten saman hengen lapset ainakin, jotka ovat
erityisten sattumain kautta joutuneet ruumiillisiin koettelemuksiin
avaran maailman muokattavaksi. Pistäysin läheiseen kapakkaan uuden
ystäväni kehoituksesta olutlasin ääressä juttelemaan.
Sam T. oli eronnut Helsingin normaalilyseon, tahi silloisen
alkeiskoulun, kahdeksannelta luokalta. Reput oli saanut
kirjoituksissa... kuivalta alkoi maistua ikuinen istuminen ja
ahertaminen kirjojen ääressä... kuollutta tietoa ei hevonenkaan jaksa
ijät kaiket päähänsä päntätä... kippis! Merillä oli kulkenut ja
maailmaa katsellut puolelta ja toiselta. Nyt asui Fort Stevensissä,
lahden toisella puolella vastapäätä Astoriaa.
"Mitä sinä hommailet töiksesi?" kysyin minä. "Kalastatko?"
"En minä viime aikoina ole kalastellut... pariin vuoteen. Epävarmaa on
sekin toimi; tuhkatiheään menetetään verkkoja, ja miehiä hukkuu paljon.
Milloin ansaitset hyvin, jotta viikon työ elättää sinua vuoden, milloin
saat kiskoa kolme vuotta etkä leivässä tahdo pysyä. Se on pelaamista,
jossa tappaat helposti hengen tahi terveyden. Parempiakin pelilajeja
löytyy. Kaksi seideliä lisää!"
Lihava kyyppari täytti lasit kukkuralleen, ja toverini jatkoi
kiihtyneesti, kuitenkin supattaen niin matalalla äänellä, että kukaan
ei voinut kuulla mitä meidän nurkassamme tuumailtiin:
"Mutta kun mies osaa ottaa onnen haltuunsa, osaa käydä oikeasta päästä
kiinni, häntä ei koskaan hätä heiluttele. Niinpä Chicagon
maailmannäyttelyssäkin -- tunnethan sinä grab-pelin?" tutkasi hän
äkkiä.
"Kyllä", sanoin nyökäyttäen päätäni, jota tuin kyynäspäälläni pöytää
vasten. Ystäväni oli omituisesti puoleensavetävä olento, johon alusta
asti suuresti kiinnyin.
"No, minä pelasin grabia. Ehtoopäivällä alotin kello neljä, ja aamulla
kello kolme läksin pois, kolmetuhatta kaksisataa dollaria taskussani.
Puhdistin koko pelipankin!"
"Kuinka sinulle niin hyvä onni sattui?" kysäsin hämmästyneenä, sillä
Sam puhui niin vakuuttavalla tavalla, että oli mahdoton uskoa hänen
tyhjäntakia "jatkavan totuutta."
"Kun oppii, niin tulee toimeen", vastasi Sam kiertelevästi. "Puhdistin
viime helmikuussa Erikssonin [rikas suomalainen kapakoitsija
Portlandissa ja Astoriassa] pelipankin, 619 dollaria. Toiskielisen
pankin tyhjensin joulukuussa... siinä ei ollut kuin kolmatta sataa.
Helppo työ ja hyvä ansio, vai mitä?"
"On totisesti", sanoin minä, tietämättä mitä ajatella. "Sinä siis --"
"Minä elän sillä ammatilla", täydensi Sam. "Ja minut tunnetaan!
Pelkäävät aina peliluolissa, kun minut näkevät. Olen tähän kapakkaan
200 dollaria velkaa; isäntä tietää että maksan sen taas kun lähden
pelaamaan. Mutta lehmää ei sovi lypsää liiaksi, muutoin kuivuu koko
tulolähteet. Pelipankkien täytyy saada sievä osuutensa voitosta,
muutoin eivät uhallakaan päästäisi minua pelaamaan."
"Mistä sinulle semmoinen merkillinen onni on tullut? Entäs jos sattuu
että se luopuu sinusta, kuten jokaiselle pelaajalle aikanaan on
käynyt?"
"Ei voi. Minulla ei ole onni kysymyksessä; kaikki riippuu konstista,
jonka opin eräältä joka ei enää ole pelaajien joukossa. Se tyhmeliini
sekaantui toisen pojan rakkaus-asioihin ja sai palan lyijyä
nahkoihinsa..."
Sam vaikeni ja otti lujan whisky-ryypyn. Sittemmin hän otti tuon
tuostakin lisää, minun tyytyessäni pariin kolmeen olutlasilliseen. Olin
juuri tekemäisilläni hänelle kysymyksen, kun hän jatkoi itsestään
keskustelua, hänen ajatustensa vähitellen käydessä sekavammiksi.
"Niin se kävi. Sen konstin kun osaa, niin tulee vaikka miljoneeriksi,
jos pysyy paremmin erillään viinasta, kuin minä, ja kulkee kaikissa
maailman peliluolissa. Ei voi tehdä samaa temppua useampaa kertaa
samassa kaupungissa. On niin kiusallista joutua suuren huomion
alaiseksi... ja pelipankit hautovat kostoa... palkkaavat vielä jonkun
juutaksen tielle väijymään, ennenkuin kotiinsakaan pääsee... Levotonta
sekin sentään on... Isälle lähetin kymmenen tuhatta Suomen markkaa
viime keväänä. Onhan tallessa... velkakirjaa vastaan... jos sattuisin
vielä joskus vanhaan maahan pistäytymään... Skool, bruur! Gaudeamus
igitur, sanoi Cicero vainaja, vai liekö ollut Caesarissa... Hullu olit
sinäkin kun tänne läksit... herra olisit vanhassa maassa... Niin, se on
kumma konsti siinä pelissä. Olemmehan ystävät?"
"Olemme", vakuutin minä.
"Minä juttelen sinulle siitä. Aatteles, kun saa pelata vaikka milloin,
eikä koskaan häviä... Mutta samapa se on, vaikka sinä et sitä
tiedäkään... Yksi juttelee yhdelle, ja toinen toiselle, ja jos kaikki
sitä alkavat käyttää, niin kaikki pelipankit tekevät vararikon...
Kyllähän, jos et kertoisi --"
"Mitäpä minä tuosta", sanoin huolettomasti. "Osaan kai minä suuni
kiinni pitää. Ja kaikessa tapauksessa grab on onnenpeliä, uhkapeliä; ei
siinä auta onni eikä konstit, vaikka ensin luulee, ja pari kertaa
onnistuukin!"
"Mutta siinä auttaa!" intti Sam kiihtyneesti. "Oletko koskaan katsellut
kuinka monta kertaa perätysten esim. ulkoympyrän panokset häviävät
korkeintaan, ennenkuin taas voittavat kerran tahi useammin?"
"Joskus neljä, viisi kertaa", sanoin minä.
"Ja minä tiedän sanoa", sanoi Sam, hyväksyvästi nyökäyttäen päätään,
"että kukaan, joka säännöllisesti pitää panoksensa samalla ympyrällä,
ei voi hävitä yli kahdeksaa kertaa perätysten. Olen niin paljo
katsellut... Samalla tavalla on voittamisen laita. No, jotkut voittavat
sentään joskus paljonkin, ja se on onnea... Mutta siinä voi voittaa
aina. Jos minä panen ulkoympyrälle kymmenen senttiä, ja häviän sen, ja
heti panen kaksikymmentä senttiä samaan paikkaan, ja häviän senkin,
niin paljoko olen köyhempi?"
"Kolmekymmentä senttiä", sanoin minä.
"Jos sitte panen taas kaksinkertaisen määrän, neljäkymmentä senttiä, ja
häviän, niin paljoko olen kaikkiaan häviöllä?"
"Seitsemänkymmentä senttiä",
"Mutta jos voitan sillä panoksella, saaden neljäkymmentä senttiä
pankilta, niin paljoko olen voitolla?"
"Kymmenen senttiä."
"Tietysti. Siinä se on koko seikka. Aina kun häviät, niin panet
kaksinkertaisen määrän, ja taas kaksinkertaisen, kunnes sinun täytyy
kerran voittaa, jolloin heti olet kymmenen senttiä voitolla, jos se
nimittäin on pohjarahana. Hidasta se on, varsinkin toisinaan, mutta
aina varmaa."
Sam näki kasvoistani, että en ollut oikein selvillä.
"Katsos, se on tällä tavalla", selitteli hän uudestaan. "Jos nyt häviät
kahdeksankin kertaa perätysten, joka on korkein määrä mitä _minä_ olen
havainnut, ja senkin vaan kerran Prestonissa... kurja ilta se oli,
ampuivat... no, se ei kuulu tähän... ja aina panet kaksinkerroin
pöydälle mitä edellisellä kerralla olet tapannut, niin sinulla on
kahdeksannella kerralla 12 dollaria 80 senttiä pöydällä... Ensimäisellä
kerralla 10 senttiä, toisella 20, kolmannella 40, neljännellä 80,
viidennellä dollari 60 senttiä, kuudennella 3 dollaria 20 senttiä,
seitsemännellä kuusi ja neljäkymmentä, ja kahdeksannella kaksitoista ja
kahdeksankymmentä. No, jos sen voitat, niin olet kymmenen senttiä
voitolla, ja alat taas sillä pelaamaan. Väliin voitat monta kertaa
perätysten. Aina panet kymmenen senttiäsi taskuusi ja pelaat samalla
summalla, paitsi kun häviät, jolloin nostat kaksinkertaiseksi joka
kerta kuin häviät."
"Merkillistä", sanoin minä. Pääni alkoi olla pyörällä: tässähän oli
keino rikastua, keino sellainen, joka oli aivan verraton.
"Niin sitä pitää", virkkoi Sam, miettiväisesti tuijottaen
tupakansavuiseen ilmaan. "Kylmäverisenä siinä pitää pysyä, ettei
koskaan epähuomiossakaan jätä voittoaan pöydälle, vaan pelaa aina
pohjarahalla, paitsi kun häviää, jolloin se on nostettava
kaksinkertaiseksi... Ja niin se on elämässäkin... Jos häilyy sinne
tänne, koettelee sitä ja tätä, niin käy aina huonosti... Ja taas... kun
aina vaan pitkittää, pitää päälle, ja ponnistaa kaksinkerroin kun
häviää, niin voitto tulee... Kun tulisi elämässäkin oltua niin, ei
tulisi hätäpäiviä... mutta sitä ei malta..."
Sam filosofeeraili vielä paljonkin, sitä ja tätä, mutta minä kuuntelin
enää puolella korvalla. Ajattelin aikaa jolloin pääsisin itse
yrittämään puhdistaa pelipankkia. Kultaisia unelmia ne olivat.
Toverini nukahti nurkkaansa. Hän oli täydessä lastissa, kuten kyyppari
suopeasti hymyillen huomautti. Läksin ulos, ja erityiset asianhaarat,
jotka saivat minut lähtemään muille seuduille ansiota etsimään, estivät
minua enää milloinkaan näkemästä tuota omituista miestä. Kauvan aikaa
jälkeenpäin pohdin itsekseni Samin "konstia", ja tulin aina siihen
vakuutukseen että se oli yksinkertainen ja käytännöllinen. Mutta kesti
kahdeksan kuukautta ennenkuin sain säästetyksi kokoon kaksitoista
dollaria kahdeksankymmentä senttiä, ja silloin olin jo seuduilla,
joista oli satojen penikulmien matka pelipaikkoihin. En siis vielä ole
rikastunut, eikä Samin keinosta ollut minulle mitään hyötyä;
painajaisena se vaan ahdisti minua pitkät ajat -- olin kuin Tantalus.
Kobtaus sumussa.
"Omituista se on niiden yhteentörmäysten kanssa", sanoi Mäkelän vanha
isäntä miettivästi, kun Tauriaisen Matin pöyristyttävän kuvauksen
vaikuttama äänettömyys alkoi käydä painostavaksi; "minusta tuntuu että
valtamerillä on niin väljälti tilaa, ettei luulisi laivojen toisiaan
tapaavankaan, ja kuitenkin sattui viime vuonnakin Atlantilla kuusisataa
yhteentörmäystä, kuten sanomalehdistä luin! Näkyy siltä että noita
onnettomuuksia tapahtuu niin kauvan kuin vaan laivaliikettä maailmassa
on, vaikka oltaisiin kuinkakin varovaisia!"
"Niin se on", vahvisti Tauriaisen Matti, sylkäisten pitkän ruskean
syljen, joka peitti koko lattian likaisella juovalla, ja mullistaen
mallinsa etuhampaiden väliin. "Tulee niitä varomattomuudestakin, mutta
väliin ei auta yhtään mikään. Onhan se selvä sääntö että se, joka
seilaa styyrpuurin halssilla, kääntää oikeaan, mutta seisoppa siinä
pilkkopimeässä, keskellä sokasevaa lumipyryä, meren huuhtoessa sinut
huppuun joka toinen minuutti, niin siinä et näe laivaa ennenkuin sen
lamppu paistaa nokkasi alla, eikä siinä enää jouda huomaamaan mihin
suuntaan se kulkee ja missä sillä on paapuuri ja missä styyrpuuri! Ja
ihme se on, että laivat niin usein osuvat toisiinsa väljilläkin
vesillä; minunkin aikanani -- monta monituista esimerkkiä voisin
mainita!"
"Sattuipa minullekin alkukeväästä yhteentörmäys virralla", virkkoi
Mäkelän nuorempi poika Freeti. "Oikein puistatti, kun sitä jälkeenpäin
ajattelin..."
"No, eihän se veneiden kesken miltään tunnu", sanoi Lukkarin Oskari.
"Tietysti ei, tavallisesti", sanoi Freeti. "Mutta tässä tapahtui
ikävästi. Läksin Jani veikon kera... virta kävi rajusti alaspäin ja oli
niin sankka sumu, ettei vähääkään nähnyt eteensä. Kuljimme aika
vauhtia, ja yhtäkkiä pisti muutamasta niemenkärestä vene esille,
ihan eteemme. Kerran vaan kiljasin, toisessa veneessä eivät
hiiskahtaneetkaan, meidän pummimme osui heidän mastoaan vastaan, sujui
pitkin sitä poikittain, taipui hirveän tiukkaan kuin jousen kaari ja
kimmahti sitte kumeasti ryskähtäen veneen perässä istuvaa kapteenia
rintaan -- hyi, kun se oli ilkeä ryskähdys! Mies korahti kerran,
sinkosi muserretuin rinnoin virtaan monen sylen päähän, ja upposi.
Veneemme ajautui aika vauhtia eteenpäin.'Telephone' laiva saapui
lähelle, jottemme voineet kääntää takaisin, enkä ole sen koommin
kuullut kuka tuo onneton oli, yhtä vähän kuin olen saanut selkoa
soutajasta. Taisi laiva musertaa alleen soutajan veneineen, sillä mies
oli niin ällistynyt ettei kyllä olisi voinut äännähtääkään, vaikka
olisi nähnyt laivan tulevan päälleen. Se oli kaikki ohitse
silmänräpäyksessä, koko kohtaus, mutta sen salaperäisyys on minua usein
vaivannut."
"Paljohan niitä on Columbialla miehiä", sanoi joku hitaasti; "ei niissä
vähennys tunnu, ja monta on, joilta ei jää tänne ketään suremaan!"
Nuori herra.
Tapasin hänet ensi kerran Astoriassa, juuri kun hän oli saksalaisella
parkkilaivalla saapunut Australiasta. Eräänä ehtoopäivänä nimittäin
pistäysi luokseni punaposkinen, vilkas, noin 17-vuotias poika, ja
esitteli itsensä Suomesta merille lähteneenä lyseolaisena. Vuoden oli
vasta ollut poissa kotoaan, mutta seikkailuja oli saanut niin paljon
kuin halusikin.
Meistä tuli hyvät ystävät, jokseenkin yhdenikäisiä ja sekä sisällisesti
että ulkonaisesti samanlaisia kun olimme. Toverini oli puhelias; ei
kauvan kestänyt ennenkuin tunsin hänen koko historiansa. Lyseon
viidenneltä luokalta hän oli karannut T:n kaupungista Hankoniemeen ja
päässyt englantilaiseen laivaan kajuuttipojaksi. Lähtö merille oli
tapahtunut heti. Sunderlandissa lossattiin, ja otettiin lasti Port
Adelaideen Australiaan. Siellä oli ruvennut jungmanniksi saksalaiseen
parkkiin "Heinrich Lichtenberg" ja saapunut Astoriaan, jonne oli
päättänyt jäädä ansiolle.
Iloisena hän kertoili kuinka kotona ei luonnollisesti voitu
aavistaakaan minne hän oli joutunut, sillä iän ei ollut kertaakaan
kirjoittanut kotiin. Vasta monen vuoden päästä hän oli palaava
äkkiarvaamatta kotiinsa rikkaana miehenä -- saisivat nähdä kumpi oli
ollut oikeassa, isä vai hän. Muistin sanomalehdissä lukeneeni uutisen
samasta tapauksesta, ennenkuin jätin Suomen, ja kerroin hänelle että
hänen luultiin hukkuneen. Vakavasti koetin saada häneen järkevämpiä
mielipiteitä velvollisuuksistaan vanhempiaan kohtaan, mutta hän oli
kevytmielinen, iloinen velikulta, johon ei järki pystynyt. Hänestä tuli
kaikkien suosikki; kukaan ei voinut olla suopeasti kohtelematta tuota
ajattelematonta, hyväluontoista poikaviikaria, joka aina oli
tyytyväisellä ja iloisella tuulella, jos kuinkakin kohtalo piteli häntä
kovin kourin.
Ja varmaa on että hän oli lujemmalla kuin yksikään toverinsa siitä asti
kuin kotoaan läksi aina viime hetkiinsä saakka. Hän ei suoraan sanoen
pystynyt mihinkään työhön. Kotonaan hänestä oli kasvatettu niin hieno
herrasmiehen alku, että se oli haihtumattomasti juurtunut hänen
luonteeseensa. Eikä hänellä ollut mitään periaatetta, mitään
tarkoitusperää, jota varten olisi koettanut työskennellä. Ainainen
haluttomuus kaikkeen työhön teki mahdottomaksi hänen menestymisensä
maailmalla, sillä miehellä tarvitaan erityistä neroa ja sukkeluutta, ja
suurta tahdonvoimaa, ennenkuin hän voi tulla toimeen paljaana
seikkailijana.
Merellä hän oli ollut niin ahtaalla, varsinkin jungmannina ollessaan,
että olisi luullut sellaisessa leikissä jo hengenkin lähtevän. Suurella
ihastuksella hän siis jäi Astoriaan, jossa tapasi niin paljon
suomalaisia.
Pahaksi onneksi hän saapui aikana jolloin kalastajat olivat tehneet
työlakon. Eihän hänestä sentään olisi voinut kalastajaa tulla; se oli
liian kovaa työtä. Mutta olisihan voinut ilmestyä hänellekin joku sievä
toimi, jonkunlaisena kirjurina tahi kalojenpunnitsijana, jos kalastus
olisi ollut vauhdissaan. Nyt oli kaikki liike lamassa ja satoja miehiä
kuljeskeli työtönnä pitkin länsirannikkoa. Kuinka suuresti joutuikaan
hän alakynteen noiden tukevien työmiesten rinnalla! Missä pieninkin
mahdollisuus työnsaantiin ilmaantui, siellä ei ainakaan _hänestä_
huolittu.
Tie nousi hänelle pystöön, kuten sanotaan. Hän katosi pariksi
kuukaudeksi kansalaistensa näkyvistä, kierteli kerjäten ympäri Oregonin
ja Kalifornian valtioita, kunnes vihdoin Rocklinin kaupungissa, jossa
suomalaisia työskentelee kivimurtimoissa, eräs Astoriasta lähtenyt
kalastaja tapasi hänet kiertämässä pitkin katuja, elävänä kylttinä,
erään kenkätehtaan suuri ilmoitustaulu selässään.
Yhtä iloisena oli hän kuin ennenkin! Hauska oli nähdä maailmaa ja
ansaita oma leipänsä. Palkkaa hän ei nykyisessä toimessaan saanut juuri
nimeksikään, mutta eipä tarvinnut nälkääkään nähdä, kuten sitä ennen.
Lieneekö kenkätehdas pari päivää myöhemmin arvellut kylliksi
ilmoittaneensa, vai valtasiko sankarimme luonteensa ikuinen
levottomuus, on epätietoista, mutta vähä myöhemmin hän ilmaantui San
Franciscoon. Hänellä ei kuitenkaan ollut sitä suurta elämänkokemusta ja
olosuhteiden tuntemusta, joka tuotti kaupungin varsinaisille
katupojille leivän, ja seurauksena oli että riutumaan alkanut elon
liekki oli juuri sammumaisillaan kärsimysten ja puutteiden johdosta,
kun muuan pelipankki huomasi hänen miellyttävät, avomieliset kasvonsa,
otti hänet hoitoonsa, puki herrasmiehen vaatteisiin, ja antoi hänelle
aivan erityisen viran, joka oli helposti opittu.
Hänelle annettiin iltasin suuret summat kulta- ja hopeakolikoita,
joilla hän uhkamielisesti pelasi tavallisten pelaajien joukkoon
sekaantuneena pankin pelipöydän ääressä. Siten innostuivat muutkin
pelaajat yhä innokkaammin yrittämään, nähdessään kuinka huolettomasti
tuo sievä, nuori herra voitti tahi hävisi suuria panoksia. Pelin
loputtua, aamupuolella yötä, hän suoritti tilinsä pelipankin kanssa,
antaen rahat takaisin, ja saaden säännöllisen päiväpalkan.
Mutta kauvanko hän malttoi pitää salaisuutensa! Kolmantena iltana jo,
kun jotkut pilkallisesti virnistelivät hänen tuhmuudelleen, kun muka ei
osannut oikein viisaasti pelata, hän kiivastuneena julisti että rahat
eivät olleet hänen omiaan, vaan pelipankin, joten oli yhdentekevää millä
tavoin ne pankille takaisin joutuivat. Hän menetti virkansa.
Pitkäksi kävisi kertoa hänen vaiheitaan seuraavien kahden kuukauden
kuluessa. Hän työskenteli lehmien lypsäjänä, paimenena, puunhakkaajana
ja senkin semmoisena, mutta ei viihtynyt missään, eikä hänelle juuri
mitään maksettukaan, hänellä kun ei ollut taipumusta mihinkään. Vihdoin
hän ilmestyi suurelle suomalaiselle kivihiilikaivantopaikalle
Washingtonissa, laihana, nääntyneenä, rääsyisenä ja kerrankin
ilmeisesti toivottomana.
Säälien hänet otettiin yhteisesti hoidettavaksi.
Kukin avusti häntä paraan kykynsä mukaan; mikä toi paidan, mikä osti
kengät, ja asunto ja ruoka oli velaksi, kunnes hänelle saataisiin
sovelias työ.
Miesten keskuudessa tuumailtiin hänestä paljonkin. Yleisenä
mielipiteenä oli että hänestä saattoi vielä olla toivoa; olihan hänessä
jonkunlaista sitkeyttä, koska oli hengissä suoriutunut kokemuksistaan,
mutta vaikeaa oli saada häntä oikeaan alkuun. Työpaikkoja kyllä oli
kaivannossa, mutta paasi (työnjohtaja) hänet piankin erottaisi,
nähdessään kuinka kehnosti työ kävisi.
Onneksi, tahi onnettomuudeksi, sattui paikkakunnalle saapumaan
Takku-Erkki, vanha kaivantomies, joka vuosikausia oli ennenkin ollut
siellä työssä. Hän otti urakalla tehdäkseen työtä eräässä "pitissä"
(aukossa) neljännessä pilarissa, sillä tottuneet urakkamiehet aina
ansaitsevat paremmin kuin päiväpalkalla olevat, saaden 120:kin dollaria
kuussa. Hänelle ehdotettiin "nuorta herraa" työtoveriksi, sillä
kussakin pitissä täytyy olla vähintäinkin kaksi miestä, toistensa
apuna.
"Jospa nyt koetan hänet ottaa", tuumasi Erkki hyväluontoisesti.
"Pystyneehän toki poraa pitelemään ja kärryihin luomaan, ja kaiketi se
aikoinaan saattaa hakata kivihiiltäkin irti pikallaan (kuokallaan)."