Kuopiosta lähteissä oli minulla muutama markka rahaa yli varsinaisen
tarpeen. Kun en ole mikään pääomien ystävä, esiinnyin Viipuriin
tultuani jotakuinkin reilusti. Istuin vossikan rekeen ja käskin ajaa
johonkin hotelliin, jossa saisin hiukan levähtää matkan vaivoista,
kunnes voisin mennä ihmisten ilmoille, tarvitsematta häiritä heidän
makeinta aamu-untaan. Kello ei näet ollut vielä kuuttakaan aamusella.
"Eikös tuossa kulmassa jo ole hotelli?" kysäsin, kun vossikka näkyi
aikovan ajaa ohi. "Hotel -- mitä siinä on kyltissä?"
"Ohan se siinäik, mut on niin helevetin kallis."
"Kuuleppas, poika -- mistee sin' out peräsin?"
"Kuopiosta tietysti."
"Kuinka niin _tietysti_?"
"Misteepäs ne oikeet miehet muualta --? Tunnen minä teijättii", hän
lisäsi, kääntyen tuttavallisesti minuun päin. "Työ junalla tulitta?"
"Junalla."
Niin, junalla -- ja kolmannessa luokassa. Minä olen Härmässä syntynyt,
Kuopiossa kasvanut ja Helsingissä turmeltunut, niin ettei minuun enää
pysty se, miltä nuoria upseereja tahdotaan varjella, antamalla heidän
kulkea toisessa luokassa kolmannen luokan piletillä -- se turmelus
nimittäin.
Tunnenpa olevani kuin turvan takana, koska on Viipurissa edes yksi
kuopiolainen vossikka, s.t.s. "oikea mies". Ihan samanlainen pulloposki
oli kuin nekin, jotka jätin Kuopion asemalle.
Vielä kerran lensivät ajatukseni takaisin Kuopioon, vielä kerran
kuvastui lähtöhetki sieluni silmiin ja vielä kerran sain taistella
inhimillistä heikkoutta vastaan. Sydämeni suli, katsellessani tuon
vossikan pyöreitä hartioita. Olin tuntevinani täällä vieraalla maalla
lämpöisen tuulahduksen Kallaveden kimaltelevilta rannoilta.
Sinne ne jäivät kaikki hyvät toverit ja uskolliset ystävät, monissa
vaiheissa koetellut. Minut otettiin pois heidän silmäinsä edestä,
niinkuin ennen Elia profeetta: tulisella hevosella ja lämmitetyillä
vaunuilla.
Viimeiseksi vilahti kosteihin silmiini... Jaa, muiden mielestä se ei
ehkä ole ollenkaan runollista, mutta minun heltyneesen olemukseeni
painui eronhetki kaikkine sivuseikkoineen kuin vahaan. Kun Kuopiosta
junalla lähtee, näkee viimeiseksi lääninvankilan ja heti sen rinnalla
sairashuoneen. Nämä myös ensimäisinä tervehtivät tulijaa. En tiedä,
lieneekö lääninvankilan sijottamisessa näin lähelle rautatieasemaa
pidetty silmällä sitä seikkaa, että vangeilla olisi mukava tehdä pieniä
virkistysmatkoja. Vai olisivatko nuo rakennukset ehkä siihen asetetut
etupäässä kaupunkiin tulijoita varten -- tarpeellisen lajittelun
vuoksi?
Vähitellen jäivät jälelle viimeisetkin tuttavat paikat. Oli turha vaiva
enää tähystellä vaunun akkunoista. Seudut olivat ikävät ja tyhjät
lumivaipassaan; vaunut vielä ikävämmät ja tyhjemmät; mutta oma
mielialani kaikista ikävin ja tyhjin. Tupakanpoltto, paras lohdutukseni
tällaisissa mielentiloissa, sekin oli kielletty viidellä eri kielellä.
Ja ovilasiin oli piirretty ystävällinen huomautus: "Pysykää vaunuissa
junan kulkiessa!"
Jopa jo! Konstipa tässä pysyä, tämmöisessä kyydissä kuin Savon radalla
annetaan.
Meidän sekajunassa oli kaksi kolmannen luokan vaunua ja vielä yksi
matkustajavaunu, jossa takapuoli oli ensimäistä ja etupuoli toista
luokkaa. Siinä vaunussa luullakseni ei tällä kertaa ollut ketään,
taikka jos oli, olivat ne niin hienoja, etten voinut nähdä niitä
ruumiillisilla silmilläni.
Etumaisessa kolmannen luokan vaunussa olin toisessa päässä minä,
toisessa lihava maakauppias jostain hätää kärsivästä Karjalan puolen
pitäjästä. Tutkimusmatkoillani havaitsin, ettei hänen puolellaan ollut
tupakanpoltto kielletty, jonkatähden asetuin sinne.
Hän oli puhelias mies. Nähtävästi hiukan karaissut itseään talvista
matkaa ja niitä herroja influentsabasilleja vastaan, jotka
matkustelevat sekä Suomen että Keisarikunnan radoilla ilman pilettiä,
siis vielä suuremmilla etuoikeuksilla kuin nuoret upseerit. Kauppias
oli nyt matkalla Helsinkiin, puuhaamaan kunnalleen jotain hätäaputyötä
tai viljalainaa tai mitä vain saisi. Uhkasi panna kielensä oikein
ohueksi, vaikka kyllä hän ei sydämessään ollut leppyinen koko Helsingin
herroille. Oliko niillä ollut järkeä määrätessään viimeisiä valtion
viljalainoja? -- Ei pennin edestä! Alin lainasumma oli 35,000 markkaa,
ja sitte piti olla omia rahoja vähintään toinen sen verta panna viljan
ostoon. Mistä tavallinen liikemies otti tänä aikana kaikki ne rahat ja
kaikki ne takaukset? Niin ovatkin lainat suurina summina menneet
viidelle kuudelle "kopekkaneuvokselle" läänissä. Heillä on nyt valta
ottaa viljalla, minkä syntinen sydämensä sietää, ja nylkeä maakunta
niin paljaaksi kuin tahtovat. Maakauppa sortuu toivottomassa
kilpailussa valtion pääomien kanssa. Olisi pitänyt antaa korkeintaan
10-20,000 markkaa käteensä, ilman muuta velvollisuutta kuin että niillä
tuotetaan viljaa ulkoa. Näin olisivat rahat levinneet pitkin maata ja
kilpailu tasottanut hinnat. Maakunta olisi voinut päästä jotenkin
ehyenä hätäajan yli. Maakauppiaan täytyy aina lomitella: antaa huonona
aikana velaksi ja odottaa aikaa parempaa. Mutta ne "neuvokset" eivät
ole siihen tottuneet eikä heillä ole siihen mitään pakkoa. Hallituksen
olisi pitänyt panna ehdoksi: "Anna velaksi sinun lähimäiselles, niin
sinulle myös velkaa annetaan." Mutta onko meidän viranomaisilla
kymmenettä osaa sitä ymmärrystä kuin niillä on palkkaa?
Tähän suuntaan hän nyt puheli. Miten lie sitte Helsingissä kieli
ohennut.
* * * * *
Kouvolaan tultua näimme uusia kansoja ja kuulimme uusia kieliä.
Tässä erkanin maakauppiaasta, joka jäi odottamaan Helsinkiin menevää
junaa. Se oli vahinko minulle, sillä häneltä olisin voinut saada vielä
monta opettavaista tietoa Viipuriin mennessä. Viimeisiksi sanoikseen
hän kysyi:
"Mitä varten sinä nyt oikeastaan jätät savolaiset ystäväsi ja lähdet
Viipuriin?"
"No, jos saisin ystävikseni karjalaisetkin, tulisi ystäviä enemmän."
"Se saattaa olla vähä niin ja näin", hän lausui mietiskellen. "Viipuria
sanotaan Suomen lukoksi. Mutta siinä lukossa on väärä avain, joka ei
liiku sinne eikä tänne: istuu ruostuneena lukossa, eikä lähde pois.
Siellä ovat viikingit vallassa."
Vielä kipeämmin koski savolaistuneesen sydämeeni eräs toinen uutinen,
jonka kuulin siltä kuopiolaiselta vossikalta. Hän kertoi, että
Viipurissa ei saa "oikeeta piimee, ei yhtä kokkelia." -- Viikingeistä
minä viis veisaan, mutta voi kaupunkia, jossa ei ole piimää!