"Parasta se on nyt mennä, jos kerran aiot siellä käydä. Ja käytävähän
siellä on. Kun vaan ei jo nyt olisi liian myöhä."
Sen neuvon sain eräänä aamuna kuopiolaiselta ystävältäni Heikiltä, joka
on Matkailijayhdistyksen jäsen, paikallisiin oloihin perehtynyt, ja
johon sokeasti luotin senkaltaisessa asiassa kuin Korkeallekoskelle
lähdössä. Vahinko vaan, ettei Heikki itse sanonut joutavansa mukaan.
"Me kuopiolaiset siellä on käyty niin monasti", lisäsi hän hymyillen.
"Eikä sillä matkalla opasta tarvitse. Istut vaan Tähteen."
Oli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä
pilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja
paistoikin "imelästi", niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut
enemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä,
vaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein
"Tähteä", niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin
edestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja,
joilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan "Kainoja",
"Neitiä", "Lempiä", "Sukkelia" ... ahaa, tuolla pilkistää "Tähti"
toisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.
"On kierrettävä lammakon taite", kuulin jonkun sanovan.
Toisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä
puikkia selälle, mutta onneksi seisoi "Tähti" paikallaan niin kauan,
että ennätin kiertää "lammakon taite." Se näet kuuluu aina lähtevän
muita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia
laivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo
"Sukkela", ja nyt jää "Lempi" ... ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi
kääntymään toiselle reitille.
Ähkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä.
Järvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt
jäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy
kiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen.
Ukkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan
kannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja
ottavat vettä niskaansa.
"Kun tulis antamaan piletit!" huokaa vieressäni istuja niin hartaasti,
että se herätti uteliaisuuteni. "Mikäpä kiire sillä asialla on?"
kysäsin. "Pääsis tästä paleltumasta", oli vastaus. Tarkemmin asiaa
tutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on
kannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p.
-- ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan
tapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella
missä tahansa.
Mutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon.
Näkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti
ajatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä
erehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää.
Satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat
kansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman
suurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle.
Ainoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän
mukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä
säästettyä rahaa.
Ilomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi.
Salongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään
meistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen
kehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.
Tiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja
koetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja
tullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä
kosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä
75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä
salongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte
kestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.
Mutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän
ruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen
edessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä
tötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi
pannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.
Silloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon
kipinä.
"Myydäänkö pilettiä edestakasin?" kysyin. "Minä en muuta kuin käväsen
Korkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa
alennusta?"
"Onkos herra _huvimatkailija_?"
"Kyllä -- kun vaan ilma myötenantaisi."
"Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50 p. edestakasin,
salongissa."
Ja minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja
ehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut
vapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa
ilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt
ainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta
"antaa tietoja kippari aluksella."
Nyt minulla taas oli hyvä olla. Lämmin tuntui niin suloiselta.
"Lämmintä ja leipää" -- nehän ovat ihmiselämän perussävelet. Leivän
arvon kyllä jokainen muistaa kolmasti päivään, mutta lämpimän tärkeys
tahtoo unohtua, ellei siitä joskus saisi tällaisia muistutuksia.
Jaksoin taas ruveta odottamaan pysäyspaikkaa, jos semmoista ollenkaan
oli tulossa. Vihdoin tuli Kehvo, jossa kuului olevan orpokoulu, ja
kohta senjälkeen Hirvilahti kansakouluineen. Sivistykseen pyrkivää
väkeä siis täällä Kuopion takana.
Kun sitte lähestyttiin Ruokovirran matalarantaisia seutuja ja
pujahdettiin samannimisestä kauniista kanavasta, alkoi tulla
pysäyspaikkoja oikein tulemalla. Muuan tukevan näköinen, jyrkkäpuheinen
Pielaveden isäntä selitti syyksi, että nyt oli saavuttu Maaningan
pitäjän rajoihin, ja maaninkalaiset kuuluivat niin riitauneen
kunnallisissa asioissaan, että korkeintaan kolme henkeä sopii samaan
laituriin; ja vaikka laitureita on niin tiheässä, täytyy paraita
pukareita viedä veneellä laivaan keskiselälle saakka. Sellaista se
tuntui sielläpäin olevan kunnallisen itsehallinnon vaikutus
laivaliikkeeseen.
Seudut olisivat ehkä olleet hyvinkin viehättävät, jos olisi ollut
kaunis ilma ja täysi kesä. Mutta nyt vielä niistä puuttui viimeinen
voitelus: lehti oli vasta alulla, ruoho kulonkirjava, ja kukkia tuskin
olisivat monta löytäneet luonnontutkijatkaan. Näin ollen voi olla aivan
totta, mitä arvoisa pielaveteläinen opastajani lausui näistä
maisemista, että nimittäin "ne eivät ole niin rumat kuin näyttää" --
vaikka se vähä oudolta kuului.
Ahkiolahden eli Viannan kanavasta ei enää menty. Ihan ovelta
käännyttiin ja alettiin etsiä Tuovilanlahden suuta. Olisipa ollut ihme,
jos sitä ei olisi löydetty. Niin erilainen se on muista Savon lahdista.
Se ei ollut hymyilevä eikä välkkyvä, ei ruohikkorantainen eikä
lehdikkoreunainen -- eikä taas pilalle asti jylhäkään, vaan se oli vähä
kutakin. Enimmän se muistuttaa kauniita Laatokan lahtia. Alastomat
kallioseinät nousevat jyrkkinä vedestä, mutta niiden hartioilla
vihannoivat nurmikot ja oraspellot talojen tienovilla. Lahti on sangen
pitkä ja kaita. Kun peremmältä silmäilee suullepäin, näkee maisemia,
jotka -- sanoipa heitä nyt reiniläisiksi tai alppimaisiksi -- ovat
suorastaan juhlallisia näin kotioloissa.
Eräässä kallion kylessä on, vähän matkaa vesirajan yläpuolella,
miehenmentävä reikä, jonka sanotaan syvemmällä vuoressa leviävän
avaraksi huoneeksi. Tämä paikka on nimeltään "Pirun pesä."
Pielaveteläinen, joka nyt oli oman kuntansa piirissä, pyysi kipparin
ajamaan lähitse pesän suuta, koettaakseen tarttuuko ukko laivaamme
kiini. Mutta ei se tarttunut. Ei liene ollut kotosalla, koska ei
kuulunut näyttäyneen moniin vuosiin.
"Jos lienevät papit karkottaneet?" arvelin pielaveteläiselle.
"Ei se näistä oman pitäjän papeista -- on se niihin ennättänyt
perehtyä. Enemmän minä sitä Kuopion uutta piispaa -- olisiko sitä
pakoon muuttanut toiseen hiippakuntaan."
Tuovilanlahti on vahva liikepaikka. Ranta täynnä makasiineja, lotjia ja
tynnyrikasoja; kylällä kauppapuoteja ja meijereitä; syksyisin voin osto
kova. Ahaa, ajattelin, ei ole ihme, jos semmoisen liikkeen keskellä ei
vuoren ukko joudakaan makailemaan pesässään. Pitää heilua, jos mieli
jotain saada toimeksi.
Rannalle päästyä oli ensin saatava kievarista aineellista voimaa matkan
jatkamista varten. Sillä vielä oli astuttava noin kolme kilometriä. Ja
sitä saatiin, kun joutui. Savossa saadaan vaikka mitä "kun joutuu".
Syödessä kertoi kievarin isäntä, ettei Matkailijayhdistys vielä ollut
alottanutkaan rakentaa aikomiaan mukavia portaita Korkeakosken alle.
Hän, joka kehui olevansa innokas matkailuasian ystävä -- mahdollisesti
tosin ei ilman aineellisia sivutarkoituksia --, sanoi omalla
kustannuksellaan pitäneensä siinä portaat jo kaksikymmentä vuotta.
Mutta miehen sekä ikään että silmänluontiin katsoen en voinut uskoa
sitä aikaa ihan niin pitkäksi.
Maat täällä ovat mäkiset, ja kaukaisuudessa siintää yhä korkeampia
kukkuloita. Se joki tai virta tai oja -- miksi hänet tahtoo
sanoa -- jossa Korkeakoski on, kulkee pitkin matkaa sangen syvän ja
jyrkkä-äyräisen haudan pohjaa. Kosken kohina kuuluu, tarkkaan ottaen,
vajaan kilometrin päähän, eikä sen lähellä heikosta puhelusta saa
selvää.
Ja nyt sitä sitte ollaan Korkeallakoskella. Suurella vauhdilla syöksyy
vesi kallion kielekkeeltä alas kivikkorinnettä synkkään syvyyteen. On
aikoinaan särkenyt myllynkin niskastaan, koska pari myllynkiveä ja
joukko seinähirsiä törröttää paraassa nielussa. Onhan siinä vilskettä:
vesi valkeana vaahtona, ja hieno huuru kohoaa kohden korkeutta. Astumme
siinä portaita myöten kosken alle, toivoen joka askeleella, että
Matkailijayhdistys jo olisi tehnyt aikomansa paremmat portaat. Raskas
pielaveteläinen sitä varsinkin toivoi, sillä hän sanoi pelkäävänsä
kuolemaa, kun oli huonoissa väleissä papiston kanssa kunnanesimiehen
vaalin takia.
"Mitenkäs teidän pitäjässä on paljo laivalaitureita?" kysäsin.
"On niitä siksi kuin laivojakin,"
Korkeankosken alle on metsäiseen maahan aikojen kuluessa syöpynyt syvä,
laaja kattila, josta ainoastaan vesi pääsee pois ilman siipiä tai
portaita. Tämän kattilan pohjasta on koskea katseltava. Siihen näkyvät
kaikki sen kuohut ja tummat paadet. Seutu on jylhän kaunis, tekee
miltei kolkon vaikutuksen, niin oudon Savossa.
Olisi siinä mainio kosken paikka, kun vaan olisi vettä. Korkeutta on
yli tarpeenkin, mutta vettä on vähä.
"Piti tulla kahta viikkoa aikasemmin, silloin vesi oli ylimmillään",
lohdutteli pielaveteläinen.
Kyllä kai! Tuskin tarkenin nytkään.
Maalareille tämä on erinomainen tauluntekopaikka. Heidän kankaalleen on
helppo lisätä vettä, ja muuta tässä maisemassa kyllä riittää. Niin
rauhaisa vielä istua siellä kattilan pohjassa ja maalata.
Silloin juolahti mieleeni rohkea ajatus. Jos minun teknillinen kykyni
olisi yhtä suuri kuin luontainen kekseliäisyyteni, tekisin
Matkailijayhdistykselle seikkaperäisen ehdotuksen Korkeankosken
laittamisesta vierasten varalle. Eikö voisi sulkulaitosten avulla
säästää keväistä tulva- ja kesäistä sadevettä suureen säiliöön kosken
yläpuolelle ja sitte vaikka kerran viikossa, esimerkiksi sunnuntaisin,
määrätuntina laskea tulemaan oikein hurjasti? Se olisi suurenmoista.
Sitä kannattaisi tulla kaukaakin katsomaan, eikä kiellettäisi pientä
pääsymaksua kustannusten korvaukseksi. -- Kenties on ollut yhtä
viisaita ennen minua, ja kenties on tuuma huomattu epäkäytännölliseksi
-- mutta hyvä tuuma se olisi sittenkin,
Pielaveteläinen oli myös kekseliäs. Kesäiseen aikaan oli hänestä paras
lähteä Kuopiosta aamusella Iisalmeen menevässä laivassa ja jäädä Ahkion
kanavalle. Sen läheisyydessä on Viannan koski, jossa on viljalta vettä.
Seutu ihmeen kaunis siinäkin. Sitte vasta olisi maisin tahi veneellä
Tuovilanlahtea myöten tultava Korkeallekoskelle ja _ajateltava_, että
"ollappa tässä Viannan vesi!" -- Ai, ai, sinä Heikki ystäväni, kun et
tuota neuvonut!
"Tähti" lähti Tuovilanlahdesta takasin Kuopioon aamulla ani varahin.
Hyvä vain, että ennätti mukaan. Nyt vasta oikein voi nähdä tuon lahden
kaikessa loistossaan. Nyt se oli sekä hymyilevä että välkkyvä nousevan
auringon kullassa, kun rannat kuvastuivat syvälle tyyneen veteen, eikä
mitään sen jylhyydestä ollut kadonnut. Verraton lahti.
Kuopioon mennään samoja jälkiä kuin sieltä tultiinkin. Se erotus vain
matkanteossa, että nyt kun kauniin ilman vuoksi hyvin olisi voinut
istua kannella ja ihailla luontoa, nyt oleksittiin enimmäkseen
salongissa, josta noustiin pois vasta viimeisellä pysäysvälillä.
Paluumatkalla näet kannettiin rahat ja annettiin liput aivan kaupunkiin
päästessä.