Se maakauppias, jonka Viipuriin mennessäni Savon radalla tapasin,
kertoi Kuopiossa joutuneensa pieneen vekseliasiaan. Ja ne ovat niitä
vihoviimeisiä näin huonona aikana.
"Yks maakauppias" ei saisi koskaan mennä kovin laajoihin asioihin.
Hänen olisi otettava esimerkkiä pienemmistä "liikkeenharjoittajista"
kaupungissa. Kun Kuopiossa pannaan kauppa pystyyn, niin ensiksi tehdään
aukko seinään, sitte haetaan leipurilta kolme kappaletta "10 pennin
korvapuustia" ja kuusi kappaletta piparkakkuja -- 5 penniä pari --
kuuden kuukauden myynti- ja maksuajalle. Vielä tuotetaan tehtaalta 1
kori olutta sillä puheella, että maksu seuraa joka kerran kuin "kuoret"
vaihdetaan uuteen koriin. Jos nyt epäsuotuisat liikeolot tekevät
asianomaiselle mahdottomaksi täyttää sitoumuksiaan ja hänen täytyy
ilmottautua konkurssitilaan, niin ei kellekään siitä tule kovin
tuhoavaa iskua. Suurimmalla saamamiehellä, nikkarilla, on ensimäinen
kiinnitys tärkeimpään omaisuuskohtaan: puodin oveen; oluttehdas ei
koskaan menetä enempää kuin yhden korin, josta kuitenkin on toivo saada
takasin tyhjät ja myymättömät pullot; leipurin ei tarvitse pelätä, että
olisi mitään myyty noista kuusi kuukautta sitten valmistetuista
leivoksista -- hän saa aina takasin sen osan, mikä ei mene velallisen
ja hänen perheensä ylläpidoksi valvontapäivään asti eikä uskottujen
miesten palkaksi. Enimmän kärsii tämmöisestä konkurssista seppä, joka
on takonut kyltin, sillä hänen täytyy maalauttaa siihen uusi nimi,
ennenkuin se kelpaa jollekulle toiselle yhtä yritteliäälle
liikemiehelle. Näin oli eräskin seppä viime elokuusta marraskuuhun
mennessä "valvonut" samaa kylttiä neljässätoista eri konkurssipesässä
ja toivoo sen avulla pääsevänsä ennen vuoden loppua osamieheksi vielä
moneen "pesään"; sillä liikesuhteet kallistuvat yhä arveluttavammalle
kannalle.
Oli se ennen Kuopiossakin toinen aika. Rahaa oli ja sitä läksi. Vielä
viime kevännä oli kertojani saanut Yhdyspankista vekselillä 1,500
markkaa ja sitä hän nyt oli käynyt selvittämässä. Rahansa hän oli
jättänyt kotiin parempain tarpeiden varalle, sillä nykyinen aika ei ole
mikään pankkien täyttämisen aika. Oli aikonut saada saman summan
jostakusta toisesta pankista ja sillä maksaa Yhdyspankkiin. Vekseli oli
langennut jo lauantaina, mutta meni pyhän yli maanantaihin, jolloin hän
vasta joutui kaupitsemaan uutta vekseliään. Koska hänellä oli kaksi
vankkaa nimeä apunaan, luuli hän paperinsa varmasti kelpaavan Suomen
pankkiin. Odotettuaan sikäläisen "rippitunnin" kello 11-12, meni hän
nostamaan rahoja.
"Jassoo -- niin -- kyllä -- tuota --", juttelee pankin kirjuri,
etsiessään vekseliä kaikenlaisten paperien joukosta; sitte hän kuiskaa
niin hiljaa, etteivät toiset rippivieraat kuulisi: "Kyllä ne eivät
hyväksyneet sitä ostettavaksi!"
No, ollaan sitte kuitit, ajatteli kauppamies. Yhdyspankki suletaan
kello 1 -- ennätti siis vielä käydä Kansallispankissa. Hänellä oli
kymmenkunta osaketta tähän kansalliseen yritykseen; jos eivät osta
sinne hänen vekseliään, niin hän myy osakkeensa juutalaisille vaikka
puolesta hinnasta. Niin hän päätti. Saisivat sitte juutalaiset äänestää
vaikka koko pankin nurin tulevassa yhtiökokouksessa.
Kalpeana otti Kansallispankin johtaja paperin käteensä, ja yhä enemmän
kalpeni, kun näki sen kulmassa niin pelottavan suuren summan kuin "Smk.
1,500:-". Aijai, kuinka pahoissa asioissa miesparka liikkuu!
Kovasti epäili johtaja, voisiko pankki ostaa noin suurta vekseliä edes
kuukauden päästä. Tällä hetkellä ei puhettakaan. Meni kumminkin
"sakaristoon" hankkimaan vahvistusta käsitykselleen.
Mutta yhä toivottomampana hän palasi.
"Ei voi, hyvä veli, aivan totisesti ei nyt voi! Ei muuta kuin uudistaa
entisiä. Helsingistä tulee myötäänsä kovia kirjeitä, eikä ole rahaa.
Ihmiset ottavat ulos kaikki talletuksensa -- olisitpas nähnyt sitä
vilskettä tänäkin päivänä! -- Ei, ei voi mitenkään, ei millään tavalla.
Nimiä vastaan ei ole mitään, mutta kun ei voi! Anna nyt, hyvä veli,
anteeksi!"
Täytyihän se uskoa.
Mutta viikon sisään tulee kymmenen juutalaista Kansallispankin
osakkaiksi. Ei hän muuten olisi niin kiirettä pitänytkään Helsingin
matkallaan. Kuopion juutalaiset ovat kaikki kääntyneet kristinuskoon,
jonkatähden hän ei heitä hyväksynyt. Piti saada oikeita israeliittoja.
Nyt olisi kauppias voinut mennä kumartamaan vaikka Pohjoispankkia.
Mutta se oli sulettu jo kello 12, ja nyt kello pitkillä askelilla
harppaili jo lähemmä yhtä.
Kun on oikein hätä, niin se tuopi ajatuksia ja neuvoja, joita ei
tavallisissa oloissa keksisi, ei kuolemakseen. Kuin salama, iski
kauppiaan mieleen, että hänellä on tässä kaupungissa vanha, hautaan
kaatuva täti, jonka luona hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, se kun
oli niin kirotun jumalinen. Ei muuta kuin sinne ja heittäytyä
katuvaiseksi syntiseksi.
Täti ei tainnut häntä ensin tuntea. Alkoi kertoa, että hänellä kerran
nuoruutensa aikana oli ollut rahoja aina neljäänsataan markkaan, mutta
ei saanut pidetyksi niitäkään. Olivat menneet.
Viimein täti kumminkin pääsi asian perille.
"Vai Aatu se on! Niin kovin muuttunut! -- Minulla käypi rahankysyjiä
joka päivä. Ainahan minulla toki on Aatulle antaa. Kun, näet, vielä
muistaa tätiään! -- Istuhan nyt, että saan tämän vellipadan pois
tulelta, ei sen enää tarvitse kauan kiehua."
Aatu oli kuin tulisilla hiilillä. Hänelle oli joka silmänräpäys kallis.
Viimein täytyi hänen ruveta hämmentämään velliä, siksi aikaa kuin täti
haki rahoja kätköistään. Siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli seissut
tätinsä vellipadan ääressä, pikku poikana ollessaan.
Mutta nytpä hän olikin pelastettu. Suuteli vielä tätiä puhtaasta
kiitollisuudesta.
Juuri kellon yhtä lyödessä miehemme astuu Yhdyspankkiin ja alkaa
rauhallisesti selittää asiaansa:
"Sivukulkiessa muistin, että minulla on täällä vekseli, jonka pitäisi
näinä aikoina langeta. Olen unhottanut päivämäärän."
"Se jo lankesi lauantaina. Tänään sen vielä voi maksaa."
"Vai niin! Olipa hyvä, että poikkesin sisälle. -- Kuinka iso se
olikaan?"
"Puolitoista tuhatta."
"Niille paikoin se kyllä oli."
Yhdyspankki lie ollut vähä paremmilla pohjilla kuin toiset, koskapa
eivät siellä sentään pyörtyneet, nähdessään yhdellä miehellä sellaisen
rahasumman. Hyvin totisiksi vaan menivät.