Jos köyhä väki ei missään muualla pidä puoliaan, niin ainakin
rippikirjoituksissa. Siellä on heillä ehdoton enemmistö, ja siellä he
ovat melkein kuin kotonaan. Mutta varakkaammat ja ylhäisemmät tuntevat
niissä tilaisuuksissa olevansa jotenkin vieraita, niinkuin ei heidän
paikkansa olisi siellä. Sentähden he harvoin sinne tulevatkaan itse,
vaan ilmoituttavat muilla ripin tarpeensa.
Antti Hentusen ja hänen rouvansa puolesta esimerkiksi oli vaan renki
läsnä rippikirjoituksessa, vaikka he eivät olleetkaan ihan ensimäisen
luokan herrasväkeä.
Viraltaan ja arvoltaan Antti Hentunen oli maakauppias, ja meille lienee
jotenkin yhdentekevä, millä lailla hän oli päässyt siihen asemaan.
Kenties tämä seikka enemmän liikutti erästä herrassa nukkunutta entistä
maakauppiasta, jonka puotipalvelijana Antti oli ollut nuoruudessaan.
Mutta muulle maailmalle ei ole tarpeellista tietää, millä hetkellä ja
mistä lähteestä Antti sai kutsumuksen ruveta omantakeiseksi
kauppiaaksi. Hän on _nyt_ maakauppias, ja sillä hyvä. Elää omillaan ja
elättää muitakin, joka on vielä parempi.
Ensimäiseksi, luulen minä, huomasi Antissa näitä edistyksen
mahdollisuuksia ja ylöspäin pyrkimisen oireita edellämainitun herrassa
nukkuneen entisen maakauppiaan Liisa niminen sisäneitsyt. Ja arassa,
puhtaasti neitseellisessä sielussaan hän päätti ottaa osaa näihin
pyrinnöihin, tukea niitä ja olla myös mukana, jos ne joskus hedelmän
kantaisivat. Kerran hämärissä, kun ei ollut muita kotona, se asia
päätettiin, sillä tavalla ettei sitä käynyt enää purkaminen. Oli siinä
syytä kummassakin. Alku oli Liisan tekemä, ja sentähden minusta oli
hänessä enemmän syytä. Mutta kukapa minua uskoo? Jos tapaus olisi
semmoisenaan tullut valkeuteen, olisivat kaikki päättäneet sen Antin
syyksi, ja kaikki olisivat katsoneet kieroon häneen. Siihen kait Liisa
olikin perustanut laskunsa.
Ei auttanut muu kuin ruveta yksiin leipiin eli, kauniimmasti sanoen,
"yhdistää kohtalot." Vanhukset arvelivat, että tottapa lie jumala
valinnut heidät toisilleen. Ja miks'ei olisi jumala valinnut näitä
aviopuolisoja niinkuin muitakin? Itse he vaan olivat, mahdollisten
erehdyksien välttämiseksi, vähä ohjailleet tätä valintaa. Ja
jouduttaneet.
* * * * *
Kymmenen vuoden kuluttua vasta oikein voi nähdä, kuinka hyvästi Antti
ja Liisa soveltuivat toisilleen. Silloin heillä jo oli neljä lasta,
joista vanhin kahta viikkoa nuorempi kuin heidän kirkollinen
avioliittonsa. Heillä oli myös Mikko niminen puotilainen, josta ei
kukaan olisi osannut arvata, aikoiko hän koskaan avata omaa kauppaa,
vai eikö.
Kauppias Hentunen oli tähän aikaan hyvin paksu ja hyvin pyöreä.
Lyhyempi hän luultavasti ei ollut nyt kuin ennenkään, vaikka näytti
semmoiselta kerältä. Silmät olivat kutistuneet hyvin pieniksi, ja
kasvoilla oli kukoistava väri. Kuitenkaan hän ei ollut terve. Kävi joka
kesä Kuopion kuuluisassa kylpylaitoksessa, istui savessa ja kiipesi
kylvyn jälestä Puijon rinnettä -- kaikki lääkärin määräyksen mukaan.
Syynä sekä hänen pyöreyteensä että kylvyn tarpeeseensa oli hänen
käyttämänsä omantakeinen kirjanpito. Hän ei näet tyytynyt siihen, että
Mikko hoiti hänen tavallisia kauppakirjojaan, vaan sen ohessa hän itse
omakätisesti hoiti neljää erikokoista nassakkaa, ehkäpä vielä
huolellisemmin kuin Mikko puotikirjoja. Muut olivat pyöreäkylkiset,
paitsi yksi, jota voisi sanoa "muistikirjaksi." Se oli litteä, veti
kaikista vähimmän ja kulki aina taskussa. "Kassakladi" oli puotikamarin
uunin takana, "pääkirja" vaatekaapin nurkassa ja "varastokirja"
kellarissa. Näitä kirjoja hän "vei" vähä toisin puolin kuin varsinaisia
kauppakirjoja kuletetaan. Siirsi näet vähitellen varastokirjan sisällön
pääkirjaan, josta taas tarpeen mukaan täytti sekä kassakladin että
muistikirjan. Yhtä uuttera kuin Mikko oli täyttämään hänelle uskottua
kladia ja muistikirjaa, yhtä uuttera oli kauppamies tyhjentämään
omiaan. Mahdollisesti hän luuli tämän olevan sitä aina mainittavaa
"kaksinkertaista kirjanpitoa."
Muuten hän oli erinomaisen hyväluontoinen niinkuin aina lihavat miehet,
ja peräti vähä välitti muista asioista kuin omasta kirjanpidostaan.
Mikkoa kohtaan hän oli enemmän toverin ja ystävän kuin isännän
kannalla. Aina kun Mikko jostakin syystä oli työlästynyt ja uhkasi
muuttaa pois, rukoili kauppamies itkusilmin häntä jäämään.
"Minun tulee niin ikävä sinua", hän nyyhki, "minä kun vielä olen niin
akkavallan alainen..."
Viimemainitulle asialle Mikko tietysti ei mitään voinut. Mutta eipä hän
lähtenyt, jos lie koskaan oikein aikonutkaan.
Liisa rouva taas oli kehittynyt herransa ja miehensä täydelliseksi
vastakohdaksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Koska vastakohdat
sanotaan avioliitossa parhaiten sopivan yhteen, olivat he siis
ihanteellinen aviopari.
Liisa rouva oli pitkä ja laiha, niin laiha, että "luut sinertivät
nahkan alta ja tuuli vinkui kylkiluiden välissä", kuten Mikon oli
tapana sitä kuvata. Laihuutensa syyksi rouva valitti huonoa ruokahalua,
vaikka hän useinkin pahimmin valitellessaan puri kuin tuskainen, ja
Mikko puolestaan arvioi hänen syövän ainakin neljän hengen edestä.
Mutta mikä lie ollut, ettei hänessä jumalanvilja ottanut asuakseen.
Sisällisesti oli Liisa rouvassa tapahtunut se muutos, että hän nyt oli
peräti hurskas. Viljeli pyhänseutuna jumalansanaa, veisasi viikollakin
aamuin illoin ja kävi uutterasti "seuroissa." Jos asian ottaa
puolueettomasti, oli hän jumalisin ihminen koko kihlakunnassa. Naisista
ei kukaan uskaltanut ajatella itseään hänen vertaisekseen, ja miehistä
taas siinä suhteessa ei ole koko kilpailuun. Ei löytynyt yhtään
virhettä hänessä eikä hänen vaelluksessaan. Ei ainakaan hän itse
löytänyt. Ja muut eivät tohtineet ruveta etsimäänkään. Jos joku olisi
semmoista yrittänyt, olisi paikalla ollut hukassa. Kadotettu sekä
ajassa että ijankaikkisuudessa. Niin häntä suojeli vanhurskauden maine.
Sitäkään vanhimman lapsen syntymisjuttua ei enää kukaan uskaltanut
muistaa. Aina vaan säälitellen puhuttiin, kuinka työlästä on olla
"juopolla miehellä niin hurskas vaimo."
* * * * *
Oli lauantaipäivä paria viikkoa ennen joulua ja ensimäiset rekikelit.
Väkeä kiehui kylä täynnä, ja puodissa oli kauhea kiire. Mikko liikkui
kuin kärppä, ja kauppamies itsekin pyörähteli ja hikosi. Riitti hänellä
kuitenkin aikaa silloin tällöin kääntyä nurkkaan päin ja kopeloida
taskuaan.
Vasta puolisen jälestä asettui tungos vähäksi aikaa, kun kirkkomiehet
läksivät eväilleen. Kauppamies oli päivälliselle kutsunut muutamia
varakkaimpia isäntiä, joiden huoleton toimeentulo selvästi näkyi sekä
kasvojen muodosta että ruumiin rakennuksesta. Vanhan hyvän ja
kunniallisen tavan mukaan otettiin syödessä riittävät ruokaryypyt.
Kotielannossa Liisa rouva oikeastaan oli enemmän myöten kuin vastaan
miehensä juopottelua. Mutta vieraitten ihmisten nähden hän aina oli
hyvin tarkka ja huolekas siitä asiasta. Nytkään hän ei mitenkään saanut
rauhaa muualla kuin ruokailuhuoneen oven takana. Ja ryypynottoaikoina
hän aina raotti ovea, aterian alkupuolella pikkusen vaan, niin että
toinen silmä ja puoli nenää näkyi päivällisvieraille, mutta sittemmin
rako yhä laajeni. Kauppamies istui selin oveen eikä huomannut mitään.
Puheli ylen rohkeasti, kehui suurilla asioillaan, alkoipa lopulta
laulahdellakin. Silloin kuului oven takaa, kuin raskaan painon alta
päästen, kuiskaus:
"A-antti-i!"
Kauppias kääntyi sinnepäin, mutta tunsi olevansa tällä kertaa
turvattuna, kun oli näin aikamiesten matkassa. Sitäpaitsi oli hänellä
nyt tarmoa luonteessaan tavallista enemmän. Ja kun hänellä kerran
luontoa oli, niin päätti hän sitä myös käyttää.
"Mene tiehesi, akka!" sanoi hän ja katsoi jäykästi yli olkansa. Nauroi
vielä käheästi päälle, ja vieraatkin vetivät suutaan vinoon isännän
mieliksi.
Tämmöistä loukkausta ei Liisa rouva muistanut saaneensa nieltäväkseen
koko avioliittonsa ajalla. Ei, vaikka kuinka olisi muistellut. Mutta
hän ei tehnyt niinkuin moni maailmallinen, parannuksen tekemätön ja
synnillisellä luonnolla varustettu heikompi astia tällaisessa
tapauksessa hänen luullakseen olisi tehnyt. Hän ei karannut miehensä
kimppuun eikä raapinut häneltä silmiä päästä, ei edes uhannut raapia,
ei sanalla sanoen näyttänyt olevansa milläänkään. Hiljaa vaan painoi
oven kiini, huokaili hetken aikaa ja alkoi sitte etsiä lohdutusta
jumalansanasta.
* * * * *
Iltapäivällä alkoi taas entinen touhu sekä puodissa että muualla
talossa. Mutta emäntää ei nähty ollenkaan. Piiat juoksivat kuin
päättömät; paljo olisi ollut tehtävää, vaan eivät tienneet, mihin
ryhtyä. Emännältä ei saatu mitään neuvoja, ei edes aitan avainta. Hän
ei sekaantunut mihinkään "maallisiin"; luki vaan postillaansa ja lomaan
veisasi väräjävällä äänellään.
Kun iltasella kiire oli puodista hälvennyt ja viimeinen ostomies
pyyhkinyt kaupantekijäisryypyn jälet suupielistään, sulki Mikko oven,
pani luukut akkunoihin ja rautakangen ulkopuolelle oven poikki.
Sitte ruvettiin talossa illallispuuhiin. Lapset saivat syödä yksin, ja
piiat sumppusivat heidät maata niinkuin parhaiten taisivat. Kauppamies
söi Mikon kanssa kahden -- vaikka ei heillä paljo syötävää ollut: leipä
oli homehtunutta, voi talinsekaista, sillinpalat kovia ja kuivia,
perunat ihan kylmiä. Näistä merkeistä alkoi kauppamies vähitellen
vainuta ukkosen olevan ilmassa, ja jos tunnustaa suoran totuuden, niin
heräsi hänessä jotain epäselvää pelon tapaista, jota asiantuntijat
sanovat tunnonvaivaksi, omantunnon kolkutukseksi y.m. Hän muisti joskus
ennenkin tehneensä melkein yhtä uhkarohkeita temppuja, kun oli ollut
vähä "toisella kymmenellä", vaikka tosin ei muuta kuin kolme kertaa
koko heidän avioliittonsa ajalla. Eikä yhdelläkään niillä kerroilla
hänen asiansa ollut niin paha kuin nyt.
Hän koetti ajatella, että miltähän tuo oli kuulunut vieraista. Kaiketi
ne luulivat häntä hyvinkin tylyksi vaimolleen. Ja miltähän se oli
tuntunut Liisasta? Olikohan tuo kovinkin pahasti suuttunut? -- Mutta
nämä ajatukset eivät häntä ollenkaan huvittaneet. Päätä tahtoi
muutenkin pakottaa, kun oli tullut pitkin päivää naukatuksi tavallista
ahkerammin.
Illallisen jälestä tuli piika kutsumaan kauppamiestä rouvan puheille.
Kutsu ei ollut odottamaton, sillä semmoinen oli asian meno ollut
ennenkin. Ensi työkseen kauppamies tiristi muistikirjan uurteista mitä
siellä vielä oli. Sitte hän otti käsille kassakladin uuninraosta, mutta
ei hän siitäkään sanottavasti kostunut. Täytyi käydä vaatekaapilla,
toisessa huoneessa. Pääkirjassa piti olla ainetta vielä pariksi
päiväksi. Mutta vaatekaapista ei löytynyt koko kapinetta, ei mistään
nurkasta. Ja aikaa oli etsiessä tuhrautunut niin paljo, että
kauppamiehen täytyi kiiruhtaa rouvansa luokse, voimatta asianmukaisesti
vahvistaa itseään.
Kamarinsa keinutuolilla hän istui, rouva Liisa Hentunen kaikessa
laihuudessaan. Silmät punertivat kuin itkun jäleltä, ja postilla oli
hänellä käsissä. Kauppamies astui varovasti huoneesen ja istui tuolille
ovenpieleen. Hiljaisella, nuhtelevan tuskan painamalla äänellä alotti
rouva keskustelun:
"Antti! -- Kuuletkos?"
Antti ei virkkanut mitään.
"Kuinka sinä sanoit minulle tänäpäivänä?"
Ei vastausta.
"Etkö sinä sanonut näin: mene tiehesi, akka? -- Oliko se niin?"
Kauppamies ei vastannut sanaakaan. Hän oli kerta valinnut sen
taistelutavan, eikä siitä hellittänyt. Mutta rouva jatkoi hiljaa ja
tyvenesti niinkuin ennenkin:
"Sillä lailla sinä sanoit, vierasten kuullen... Muistatko sinä entisiä
aikoja, Antti? Muistatko koskaan luvanneesi minulle ikuista rakkautta
ja uskollisuutta?"
Ei vaan kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi.
"Muistatko sinä sitä kallista hetkeä, kun meidät vihittiin pyhään
kristilliseen avioliittoon? Mitenkä sinä silloin sanoit? Sanoitko sinä:
mene tiehesi, akka? -- Etkö sinä silloin luvannut rakastaa minua
myötä- ja vastoinkäymisessä? Ja muistatko sinä papin sanoja?"
Mutta kauppamiehen ajatukset lienevät liikkuneet muualla, koska hän ei
vieläkään antanut minkäänlaista ääntä.
"Sanoihan pappi niin, että miehen ei ole sallittu pahasti vaimonsa
kanssa menetellä, oman häijyn mielensä jälkeen, niinkuin sen pahempi
nyt usein nähdään ja kuullaan; mutta pitää häntä rakastaman ja
kunniassa pitämän ja antaman, niinkuin pyhä Pietari sanoo,
vaimolliselle astialle niinkuin heikommalle hänen kunniansa. Tokko sinä
enää muistat sitä? -- Ja sitte sanoi pappi vielä, että niinkuin mies on
lahjoitettu suuremmalla viisaudella ja vahvemmalla luonnolla kuin
nainen, niin pitää hänen myös käyttämän sitä hänelle avuksi ja ei
sortamiseksi. -- Niin se pappi sinua neuvoi, Antti, eikä neuvonut
sanomaan vierasten kuullen: mene tiehesi, akka!"
Kun Antti puolestaan ei antanut aihetta pitempiin alustaviin
keskusteluihin, täytyi rouvan nyt jo ryhtyä pääasiaan. Hän kertoi
ilmoituttaneensa samana iltapuolena pidettyyn rippikirjoitukseen sekä
itsensä että kauppamiehen. Rouva kyllä omasta puolestaan ei tiennyt
tehneensä mitään pahaa, joka olisi painanut hänen tuntoaan. Mutta
lohdutukseksi kärsimästään loukkauksesta ja sisälliseksi
vahvistuksekseen hän tahtoi tulla miehensä mukaan, ikäänkuin tukemaan
häntä. Hän oli valmis antamaan anteeksi puolisonsa raskaan
hairahduksen, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Oli sovittava myös
jumalan kanssa.
Tätä juuri oli kauppamies enimmän pelännyt. Hän ei ollut luonnostaan
mikään kirkonkävijä, eikä häntä semminkään haluttanut mennä
rippikirkkoon, jossa se ryyppy pahanen oli niin pitkän odotuksen
takana. Täytyi ensin puolen päivää istua kuivin suin. Mutta minkäpä
sille taisi? Olihan sinne mentävä, kun kerran oli kirjoitettu. Eikä hän
sanallakaan vastustanut Liisan esitystä. Ei muuta kuin hiukan
tuskaisena kynsäsi korvallistaan ja mutisi melkein kuin itsekseen:
"Viitasaarelaisten kun piti tulla jauhon ostoon huomenna --"
"Jääpihän Mikko kotiin", huomautti Liisa rouva sävyisästi. Näytti
aikovan jatkaa postillan lukemista. Siitä arvasi kauppamies ajan
tulleen hänelle lähteä omaan huoneeseensa. Mutta kellarissa täytyi
hänen sinä iltana vielä pistäytyä, kylmässä ja pimeässä.
* * * * *
Aikaseen sunnuntaina oli talossa aamiainen valmiina, vaan siihen ei
talon rouva koskenut. Olisihan ollut synti raskauttaa itseään
syömisellä juuri ennen herran ehtoolliselle menoa. Ei kauppamieskään
uskaltanut istua pöytään. Mutta rouvalta salaa hän teki kaksi kookasta
voileipää, asetti kourallisen muikkuja niiden väliin, pisti taskuunsa
muutamia keitettyjä munia ja katosi sitte vähäksi aikaa omaan
kamariinsa.
Liisa rouva oleskeli myös tänä aamuna epäiltävän paljo omassa
huoneessaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa, rukoiliko hän, vai
laitteliko hänkin tehokkaammalla tavalla itseään siihen kuntoon, että
saattoi ottaa vastaan herran pyhiä armovälikappaleita.
Oli navakanlainen pakkanen näin alkutalven ilmoiksi. Hanget helottivat
puhtaimmillaan, puut huurteisine oksineen olivat lähes yhtä kauniit
kuin kesäpuvussaan. Muodot, piirteet olivat kauniimmatkin; se vain,
että värejä puuttui.
Kauppamiehen talosta ei ollut kirkolle matkaa täyttä kilometriä. Mutta
karhunnahka oli kuitenkin pantava rekeen, sillä kirkon tienoilla oli
paljo katsovia. Nuori raudikko ori oli myös sennäköinen, että sillä
ilkesi ajaa.
Melkein puolimatkassa oli jyvärengin Aatu Julkusen mökki. Koira istui
sen ovella ja haukahteli. Mutta ei se kauan malttanut siinä istua, vaan
läksi vilistämään hevosta kohti, että lumi pölisi. Haukkuen ja reuhaten
hyppeli kahden puolen hevosta ja aikavälistä yritti haukata reessä
olijoita. Renki koetti ohjasperillä lyödä koiraa, vaan ei tavannut.
Ärähtäen se aina silloin peräytyi tiepuoleen ja oli kohta taas valmiina
hyökkäykseen. Ori alkoi tuosta jo tulistua.
Juuri mökin kohdalle tullessa ilmestyy jostakin nurkan takaa pieni,
tuskin kymmenvuotias tyttönen, juoksee avojaloin ja paitasillaan ajajia
kohti, huudellen: "Musti seh, Musti seh! Etkös tottele?"
Sellaista ilmiötä ori vasta oikein säikähti, hyppäsi syrjään ja kaatoi
reen. Kauppamies vierähti raskaasti tielle ja rouva hänen päälleen.
Rouvalle ei tullut mitään vahinkoa, vaan kauppamies valitti kylkeensä
koskeneen. Kuitenkin häiritsi tämä tapaus rouvan yksinäisiä, hartaita
mietelmiä. Sentähden hän katsoi asianlaadun vaativan huomauttaa
rengille, kuinka hänen, Paavon, on huoneentaulun mukaan oltava
"kuuliainen ruumiillisille isännillensä, pelvolla ja vapistuksella,
sydämensä yksinkertaisuudessa, niinkuin Kristukselle", ja ettei hänelle
tilinteon päivänä tule olemaan hyvä palkka, kun hän näin
huolimattomasti menettelee isäntäväkeänsä kohtaan, panemalla heidän
henkensä tahi ainakin heidän ajallisen terveytensä vaaraan.
Sitte rekeen päästyään hän kutsui tytön luokseen ja sanoi hänelle:
"Sinun isäsi, tyttö parka, on tehnyt kovin pahasti ja sydämettömästi,
kun on ottanut elättääkseen rumaa ja vihaista koiraa, vaikka hänellä ei
kaikin ajoin ole leipää liiaksi lapsillensakaan."
"Mustipa on aina isän toverina metsällä", väitti tyttö vilkkaasti.
"Kuuleppas, lapsi, elä sinä opi vastustelemaan vanhempia ihmisiä.
Nuoret olkaat vanhoille alamaiset, sanotaan sanassa, ja pitäkäät
itseänne kiinteästi nöyryyteen. Mutta sinulle on tainnut mennä
perinnöiksi isäsi ylpeyttä. Minä olen jo ennen käskenyt hänen ampua
koiransa, jos tahtoo olla meidän leivässä. Mutta hän ei ole minua
totellut. Elä sinä, lapsi kulta, vaan tule hänen kaltaisekseen!" --
Sitte tarttui hän tytön otsahivuksiin ja jatkoi: "Olkoon tämä nyt
pieneksi muistutukseksi pahanilkisyydestäsi, kun juoksit hevosta
säikyttämään."
"Enhän minä kuin Mustia tulin kieltämään", väitti tyttö, itku kulkussa.
"Tässä saat vielä vähä lisää siitä, että yhä vain olet uppiniskainen ja
väität vanhempia ihmisiä vastaan."
Tyttö tuli saamaan kelpo tukkapöllyn, sillä rouva puhui harvaan ja pani
painoa joka sanalle. Jalkojakin tytön jo palelti hangessa seistessä.
Irti päästyään hän hiljaa nyyhkyttäen pakeni kotinsa ovelle, josta
Musti säälivin silmin hänen onnettomuuttaan katseli.
Tämän pysäyksen jälkeen jatkoivat rippivieraat taas matkaansa. Ori
juoksi verraten rauhallisesti, vaikka Musti yhä seurasi rekeä,
tuontuostakin haukahdellen. Jäleltäpäin kuului tytön itkunsekainen
kutsu: "Musti seh! Musti seh!"
Vähän matkaa ajettua tunsi kauppamies kylkeään omituisesti lämmittävän.
Ja kun hän sitä koetteli, olivat vaatteet siltä kohdalta kosteat. Hän
oli vähällä parkasta, luullen saaneensa kylkeensä suuren verihaavan.
Mutta tarkemmin koeteltua hän huomasi, että "muistikirja" oli
särkynyt taskussa ja sen sisältö imeytynyt vaatteisiin. Puhdas
kirkkonenäliinakin oli likomärkänä. Hiljaa kiroten kaivoi kauppamies
pullon sirut taskustaan ja pudotti ne reen viereen. Seurasi häntä
sentään kirkkoon miehen haju -- ja nenäliinasta voi imeä vähä makuakin.
Kirkolla nousivat kauppamies ja hänen rouvansa reestä, ja renki
pyöräytti tyhjiltään kotiin.
Rippisanoissa nuori kirkasääninen pappi puhui kelvollisista ja
kelvottomista ehtoollisvieraista. Piti tälle aterialle tullessaan
elävästi tuntea syntinsä ja niitä katkerasti katua sekä vahvasti uskoa,
että ne nyt anteeksiannetaan. Ja vakaa aikomus piti olla elämänsä
parantamiseen. Sitäpaitsi oli oltava sovinnollisella mielellä kaikkia
lähimäisiään kohtaan; sillä ken ei kanssaihmisilleen anna anteeksi
heidän virheitään, hän älköön myös toivoko jumalalta anteeksiantamusta.
Ne, jotka täyttivät nämä vaatimukset, olivat kelvollisia
ehtoollisvieraita. Kelvottomia taas olivat kaikki katumattomat ja
uskomattomat, jotka vain tavan vuoksi olivat saapuneet herran
armopöytään ja joilla kyti viha ja vaino povessaan toisia ihmisiä
vastaan. Niiden sanoi pappi syövän ja juovan itselleen tuomion ja
kadotuksen.
"Ettehän te, ystäväiseni, ole sellaisia ehtoollisvieraita? Ette
suinkaan te ole katumattomalla ja paatuneella sydämellä tulleet tälle
pyhälle aterialle, saapuneet herran pitoihin ilman häävaatteita?"
Eihän toki! Ei kukaan. Sen vastauksen olisi voinut lukea kaikkien
tyvenistä kasvoista. Ei kellään näyttänyt olevan vähintäkään pelkoa
siitä, että tässä olisi kadotukseen ja helvettiin meno niin veitsen
terällä. Vanhemmista vaimoista sentään moni hiljaa nyyhki ja peitti
nenäliinalla kostuneet silmänsä. Liisa rouva oli siinä asiassa edellä
muista, niinkuin pitikin. Hän ei enää nyyhkinyt, vaan uikutti hiljaa,
hartaasti. Tietysti hän, jos kukaan, oli kelvollinen. Epäilemättä
kaikkein kelvollisin. Suntion kukkaroonkin pudotti 2-markkaisen -- sen
näki jos kuinka moni ja kuuli heläyksen. Puolipäiväsaarnan piti rovasti
itse. Evankeliumissa sattui olemaan kehotus "kavahtamaan, ettei teidän
sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta ja
elatuksen murheesta". Sen johdosta oli rovastilla tilaisuus tavallista
laveammin puhua mieliaineestaan, "ristin koulusta". Ne, joilla ei
mitään ole, saavat kärsimyksistään monenkertaisen palkan tulevaisessa
elämässä, jossa ei enää ole köyhyyttä, ei kurjuutta, ei nälkää eikä
janoa, ei vilua eikä väsymystä. Sitä aikaa odotellessa hän kehotti
maallisesta tavarasta osattomaksi jääneitä kärsivällisyydellä kantamaan
kuormaansa eikä toisilta, onnellisemmilta, kadehtimaan ja himoitsemaan
sitä, mitä herra kaikkinäkevässä viisaudessaan ei ollut katsonut
otolliseksi antaa heille. Heidän piti päinvastoin olla kiitolliset
siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä vapaampi
tie heillä oli taivaaseen. Mutta varsin hankala pääsy sinne on niillä,
jotka ovat paljon koonneet tämän maailman hyvyyttä ja henkensä
raskauttaneet mammonan palveluksessa. Se on tiukempaa kuin kamelilla
meno neulansilmän läpi. Ja kuta enemmän he ovat tavarata koonneet, sitä
ankarampi tili heidän kerran on tehtävä. Sillä tämä maallinen tavara ei
oikeastaan ole ihmisen omaa, vaan herran antama laina, jota ihmisen
tulee käyttää, niinkuin hänen haltuunsa uskottua leiviskää.
Tässä saarnassa oli eräitä lauseita, joiden kohdalla Antti Hentunen
vähä alkoi höröstellä. Mutta kun rovasti jatkoi puhettaan ja meni
muihin asioihin, rauhottui hän, huomatessaan, ettei ollut puhe hänestä.
Mitäpä se rovasti häntä -- olihan heillä siksi paljon ollut asioita
keskenään.
Sitte jatkuivat kirkonmenot tavallista kulkuaan.
Mutta kesken ehtoollisen jakoa kuului alttarikaaren vaimopuolelta ensin
kova parahdus, sitte yhä kestävää liikutusta. Kaikkein katse kääntyi
sinne, sekä rippivieraitten että muiden kirkossa olijain. Kauppamiehen
katse oli ensimäiseksi ehtinyt siellä käydä ja jo siirtyä poiskin.
Hänen Liisansa näet ei ollut voinut hillitä liikutustaan. Ei se muuta
ollut.
Vähä tuo hävetti kauppamiestä -- vaikka oikeastaan hän luki synniksi
itselleen tuon hävettämisen. Kyllä hän sen ymmärsi, että olisi pitänyt
tehdä samalla lailla hänenkin, ennenkuin olisi oikein kelvollinen.
Kovinhan papit armollisesti katselivat Liisaa, vaikka tämä ei ollut
mikään syntinen. Muuten vaan otti asian niin tunnolleen. Kuinka paljoa
enemmän kauppamiehen olisikaan pitänyt...!
* * * * *
Kirkosta päästessä oli jo renki hevosineen vastassa. Ilma oli
kirkkoaikana lauhtunut. Sateli harvaan ja verkalleen isoja, pehmeitä
lumihiukaleita. Aurinko vähä kumotti alaalta läntiseltä taivaalta,
vaikka tuskin oli päivällisaika.
Ori sai astua kotimatkan. Niin tahtoi rouva aina kirkosta tullessa,
varsinkin rippikirkosta.
Edellä kulki pari miestä, joita ei viitsitty sivuuttaa. Toinen näkyi
olevan se kauppamiehen jyvärenki Aatu Julkunen, kotiinsa menossa,
toinen hänen veljensä, joka oli mökkiläisenä jossain salokylillä.
Molemmat laihoja, puutteen ja huolten painamia; silmät olivat kuopalla,
ja niissä asui aina omituinen nälkäinen katse.
Lähemmäksi tultua voi kuulla miesten puhetta, jos tarkasti kuunteli.
"Meille kait tulet syömään ennen kotiin menoasi?" kysyi Aatu
veljeltään. "Eihän siellä suuria vieraanvaroja ole. Kipeänä on
eukkokin, vaan koetetaan katsoa jotain. Ei suinkaan sulla ole evästä
muassa?"
"Ei tuota tullut pannuksi. Minua varten ei suinkaan rovastin tarvinnut
saarnata elatuksen murheesta."
"Hyväpä sen on siitä saarnailla, kun ei ole sitä murhetta itsellään.
Mutta olisipas meidän sijassa... Leikkuuaikana kertoivat painaneen 15
vanhaa leiviskää."
"Antelias se kuitenkin on saarnoissaan, vaikka muuten moittivat
ahneeksi. Meille lupaa siellä tulevaisessa niin pulskan elannon, eikä
itse tunnu pyrkivänkään osille. Eihän se miten mene neulansilmästä
semmoinen."
"Jospa se onkin tarkottanut imeä itseensä koko pahan mammonan, että
meillä olisi sitä helpompi pääsy. Hyvänä paimenena uhrautuu sillä
tavoin lammastensa edestä."
Näin epäuskoista puhetta kuullessaan rouva käski rengin ajamaan sivu.
Mutta juuri sivuuttaissa sanoi salolainen Aatulle:
"Noin laihaksiko se teidän rouva on ujunut? Mitähän se siellä kirkossa
niin ulisi, ihan kuin hännälle polettava koira?"
Mitä lie Julkunen vastannut, on vaikea varmasti sanoa, sillä hän puhui
hyvin hiljaa. Mutta rouva kuunteli siksi herkällä korvalla, että sai
selville ainakin suuntia.
Vähän matkaa ajettua hän sanoi miehelleen:
"Erottaa täytyy meidän töistä tuo Julkunen. Niin paatunut ja jumalaton
raukka, että oikein tulee sääli. Ja muutenkin se on osottanut
tottelemattomuutta minulle, kun et sinä ole ollut mailla."
"Kovinpa sillä on paljo huonoa joukkoa", sanoi kauppamies. "Jos tuota
sentään vielä koettaisi pitää."
"Ei, ei sitä voi eikä uskalla, jos tahtoisikin. Jumalattoman työllä ei
ole siunausta, vaan kirous seuraa hänen askeleitansa. Ei sitä
mitenkään..."
Samassa tultiin Julkusen mökin kohdalle. Tyttö oli taas ovella
torumassa Mustia, joka haukkui ja raapi ovea, päästäkseen ulos. Mutta
tyttö ei laskenut.
Kauppamiehelle silloin juohtui mieleen, mikä vahinko hänelle oli
kirkkoon mennessä tullut, osaksi tuon tytön takia. Hän oli ollut
vähällä ihan suuttua. Mutta nyt tuntui kuin olisi jotain lämmintä
noussut hänen poveensa. Vyörähtivät mieleen papin puheet
sovinnollisuudesta, leiviskästä, tilinteosta j.n.e. Hän käski rengin
seisauttaa hevosen, viittasi tyttöä luokseen ja alkoi kaivella
taskuaan. Pani sitte jotain tytön käteen ja sanoi hiljaa:
"Anna se isompi raha äidillesi!"
Tyttö kiitti sievästi ja meni taas vartioimaan ovea.
"Vieläkö sinä sille...!" alotti rouva puheen, kun taas lähdettiin
ajamaan. "Paljoko sinä annoit?"
"Eihän tuota paljoa --. Ei tullut multa kirkossa pannuksi
kukkaroonkaan."
"Vai sillä lailla sinä käytät sitä leiviskää, minkä herra on meille
uskonut! Tuommoisille jumalattomille jakelet. Pois olisit käskenyt
Julkusen joukon koko meidän alueelta, jos sinulla olisi vähänkään
rakkautta jumalaan ja omaan vaimoosi. Kyllä sinä et Julkusen käske
menemään tiehensä, niinkuin käskit vaimoasi. Vai oletko jo unhottanut
sen kauniin lauseesi? Tokko sinä enää muistatkaan, mitä varten
tänäpäivänä kävit herran armopöydässä, koska jo sieltä palatessa
pahotat vaimosi mielen? Kunhan sinä, polonen, et vain olisi ollut ilman
häävaatteita; kunhan et, Antti kulta, olisi ollut kelvoton vieras!" --
Ja rouva alkoi taas tuntea liikutusta, pyyhki kosteita silmiään ja
nyyhkäsikin muutamia kertoja.
"Antaa tuon Julkusen asian nyt olla edes tuonnemmaksi", sanoi
kauppamies arastellen. "Eihän sitä ilkiä ihmisiltäkään, keskellä talvea
ja joulun alla."
"Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä, Antti. -- Vaikka olkoon
vain tuonnemmaksi, mutta ei kesän yli. Silloin vetäisit päällesi sen
kirouksen, joka on jumalattomille valmistettu. Ja jos sinä muuten et
tätä asiata muista, niin minun tuntoni vaatii rovastille ilmoittamaan,
että sinä sanot vaimollesi: mene tiehesi, akka! Ja että sinä
rippikirkosta tullessa oman vaimosi nähden ja kuullen lähettelet rahaa
toisen miehen vihitylle vaimolle. Luuletko, ettei minua siinä asiassa
uskottaisi? Kyllä papit hyvin tietävät, kuinka nuhteettomasti sinä
muuten olet elänyt. Sitäpaitsi, kuulihan sen Paavokin."
Kauppamies yritti sanoa jotain, mutta ei kuin rykäsi. Mitäpä puolta
hänellä oli? Liisa oli kelvollinen, hän kelvoton ja pahanlainen
ryyppymies.
Lähempänä kotia ei oritta enää voinut hallita. Se riuhtasiin väkisin
juoksuun. Kauppamiehelle se oli mieleen, eikä rouvakaan siitä tällä
kertaa virkkanut mitään, sillä kotona odotti ehtoollisvieraita
valmiiksi katettu päivällispöytä.
* * * * *
Kenties minun on senverran onnistunut herättää lukijan mielenkiintoa,
että hän tahtoisi tietää, missä Liisa rouva _nyt_ on.
Hän on jo kymmeniä vuosia ollut siellä, jonneka me kaikin toivomme
pääsevämme. Ennen lähtöään hän jo oli toimittanut siunattuun maahan
miehensäkin, Antti Hentusen.
Hänelle itselleen pidettiin kirkossa ihana ruumissaarna, jonka mukaan
seurakuntalaisten, sekä nuorten että vanhain, oli otettava esikuvakseen
"tämän kristisisaren nöyrä ja hiljainen, mutta jalolta uskolta
läpitsetungettu vaellus; yksivakaisesti oli hän itselleen kilvoitellut
sen kaikkein kirkkaimman kruunun, ja uskollisemmasti kuin kenkään
meistä, päähän asti."
En siis voi lukijan uteliaisuutta tyydyttääkseni muuta vastata kuin
että rouva Elisabeth Hentunen nykyään on enkelinä taivaassa.
Ehkä voitte, jos haluatte, häneen siellä tutustua.