Viralliset kilpa-ajopäivälliset olivat aikoja sitten päättyneet, mutta
Seurahuoneen "juhlasali" oli vielä täynnä väkeä. Äskeinen juhlallinen
mieliala oli muuttunut suureksi innostukseksi. Tunteet lainehtivat
hevosmiesten povissa. Koko sali näytti lainehtivan tupakansavussa ja
nousuviinassa.
Käräjäkirjurien ja lääninkanslistien pöydässä olivat sentään hevosasiat
jo saaneet väistyä roskaisten oikeusjuttujen tieltä. Ainoastaan joku
nuorempi koetti vielä saada sanotuksi jotain "Jormalaisen
Liinaharjasta", vaan hänen ei onnistunut siihen kiinnittää huomiota.
Keskeyttämättä vanhemmat vain jatkoivat juttujaan.
Maalaisten pöydissä taas jokainen puhui omasta tai "setänsä" hevosesta,
eikä yksikään välittänyt toisen puheista. Itsekukin tahtoi kuulla omaa
säveltään yhteisessä törinässä. Välistä kuitenkin joku löi nyrkkiä
pöytään ja sai kuuluville: "Semmoinen p----leen tamma kuin sillä
Jorm----", mutta törinä nieli lopun.
Itse hevosystäväinkin pöydässä, jossa etevimpäin hevosten omistajat
sekä palkintotuomarit istuivat, oli jo muuan kaskuniekka kertomassa,
kuinka hän kerran oli peijannut saituri Liimataisen syöttämään
sahajauhoja hevoselleen.
Se oli valitellut viljan kalleutta hänelle. "Senpätähden minä olen jo
pari viikkoa syöttänyt sahajauhoja", oli hän sanonut. "Oikeinko
totta?" -- "Ensi kerranko sinä sitä kuulet? Laita vain Koskelta
hakemaan muutamia kuormia. Mutta elä käske pyytää sahajauhoja, vaan
priima _sirkkelijauhoja_, niissä ei ole mustia." Ja se haetti kolme
kuormaa ja sekotti appeeseen. Mutta hevoset katsoivat niin h----tin
pitkään...
"Hei, Jormalainen! Tulithan toki takasin. Se mies ei ole syöttänyt
sahajauhoja hevosillaan."
"Eikä ole itse syönyt."
Jormalainen oli paksu, lihava mies. Kasvot vaalahtavat, kylmät,
riippuvat.
"Hyvä tammarotu meidän on ensikädessä saaminen", alotti valtion
asiamies taas yhtä vakavasti kuin ennenkin. Samasta asiasta hän oli
puhunut koko illan, ja päivällisillä siitä pitänyt innokkaan puheen
Suomen tammoille. "Vahva ja hyvälahjainen kotimainen tammarotu, se on
pohja, jolle sitte voidaan rakentaa. Ja ensimäinen askel siihen
suuntaan on tamma-emansipatsiooni."
"Eläköön tamma-emansipatsiooni! Eläkööt Suomen tammat!"
Tamma-emansipatsiooni -- tuo uuden ajan virtaus oli saanut paljo yltyä
näistä kilpa-ajoista. Jormalaisen Liinaharja oli juossut palkintonsa 5
minutissa 49 sekunnissa, kun taas ensimäisen oripalkinnon ottaja oli
viipynyt 5 minuttia 49 ja yhden viidesosan sekuntia. Miksi siis oriista
annettiin 400 markan palkinto, mutta tamman täytyi tyytyä 200 markkaan?
Mikä verinen vääryys!
Oli kiitollinen aine puhua tosissaan ja laskea leikkiä. Muutamia
orivallan puolustajiakin oli, mutta he olivat nyt pienenä vähemmistönä.
"Vankka kotimainen tammarotu" -- sitä oli niin pulska sanoa, äänen
ollessa karkeana, ja sentähden enemmistö oli sillä kannalla.
Jormalaiselle ehdotettiin kunnianimeksi: "suomalaisen tammarodun isä".
Huomio kääntyi hetkeksi muutamaan sarkatakkiseen, lapikasjalkaiseen
maamieheen, joka jo oli ruvennut reuhaamaan. Hän istui yksin
olutpullonsa ääressä, rallatti torvisoiton mukaan ja löi tahtia sekä
jaloillaan lattiaan että juomalasilla pöytään. Hihkasikin väliin.
Ravintolan puolesta oli jo käyty kieltämässä, vaan siitä ei ollut apua.
Sitte koetettiin saada häntä sievästi pois, mutta se ei onnistunut,
eikä raaempaan väkivaltaan vielä näin alkuillasta haluttu ryhtyä. Mies
vain jatkoi ilonpitoaan.
Silloin kääntyi Jormalainen häntä kohti ja sanoi tiukasti:
"Pehkonen, mene nyt kortteeriisi!"
Mieheltä luonto heti laskeusi. Epävarmoilla askelilla hän meni ovelle
ja aukasi sen jo. Mutta kääntyi sentään vielä takasin, tuli Jormalaisen
luo ja alkoi, kieli kömpelönä, puhella:
"Isännän ei nyt pidä pahastua, jos minä vähä... Se on niinkuin meidän
perettä, se Liinaharja. Meiltähän se isäntä --"
"Mene nyt vaan!"
"Ei siitä minulla olisi tullut juoksijaa... Siihen pitää niin paljo
lyödä, eikä minulla olisi ollut sydäntä --" Ääni kävi itkunsekaiseksi.
Jormalaista alkoi kyllästyttää. Hän nousi, tarttui miehen kaulukseen ja
saattoi hänet ulos. Eikä tuo vastustellutkaan, vaan itsekseen väitti:
"Kyllä se on siinä lyönnin paljoudessa ... siinä se on..."
"Ole huoleti! Minun pidollani siitä on hevonen tullut eikä sinun",
sanoi Jormalainen, enemmän salissa olijoille kuin Pehkoselle. "Humalaan
juonut itsensä", jatkoi hän pöytään palattuaan, "vaikka siivo mieshän
se on muuten."
Kuului olevan Jormalaisen torppari. Siltä oli ostanut Liinaharjan
varsana, eikä olisi silloin luullut siitä tulevan hevosta
minkäänlaista.
Ulos tultua kylmä talvinen viima koko joukon selvitti Pehkosen päätä.
Ensimäinen tunne hänellä oli ilkeä, rintaa jumottava katumus, että oli
ollenkaan mennyt tuonne herrojen käymäpaikkaan, kun kerran ei osannut
olla siivosti. Ei ollut juonut muuta kuin pullon olutta, mutta tupakan
katku, väen sorina ja ytimiä vihleksivä torvisoitto, ne olivat
huumanneet hänet ja saattaneet niin kiihkoihinsa. Tottumaton hän oli
kapakkamieheksi. Kerran ennen oli ollut, ja nyt Liinaharjan takia
toisen kerran.
Mitä tekemistä hänellä oli täällä? Eihän Liinaharja ollut hänen, se oli
aikoja sitten myyty Jormalaiselle. Mutta vaikka hän sen hyvin ymmärsi,
tuntui hevonen kuitenkin vielä hiukan niinkuin häneen kuuluvalta.
Pakosta hän sen oli myynyt, kun isäntä väenväkeen oli sitä tahtonut.
Eikä hän nyt malttanut olla käymättä puhuttelemassa Liinaharjaa, joka
kauroja pureskellen seisoi Seurahuoneen pihalla. Se oli erinomaisen
lauhaluontoinen ja älykäs hevonen; lapset ja naisethan sitä olivat
hoitaneetkin heillä ollessa. Entisen isäntänsä se nyt heti tunsi ja
hirnahti iloisesti. Pehkosta vähä hävetti tulla kapakasta niin älykkään
hevosen puheille. Vaikka se oli nuori, oli se yhtä viisas kuin
emonsakin, joka Pehkosella vielä oli. Se oli myös liinahtava, vaan ei
enää vanhoillaan niin puhdasjouhinen kuin tämä.
Kehumatta se oli kaunis hevonen, tuo Liinaharja: rinta leveä ja kaula
pysty, melkein kuin oriilla; karva vaalean punerva, hieno ja kiiltävä;
kaikkein kauniimmat kuitenkin olivat jouhet: harja pitkä ja tuuhea,
puhtaan valkoinen, ja häntä samanlainen, lähes maata viistävä. Soma oli
ollut nähdä sen juoksua kilpa-ajoradalla. Sivakat jalat, kuin sorvatut.
Kuinka notkeasti ne nousivat. Ja harja, kuinka se hulmusi, varsinkin
vastatuulen puolella. Sieramet puhkuivat menonhalusta, ja silmät
paloivat, nuo lempeät silmät. Kun sitte palkintotuomarien taululle
ilmestyi "5 min. 49 sek.", ja kun väkijoukko ratkesi hurjiin
eläköönhuutoihin, silloin oli käynyt niin oudosti Pehkosen sydämeen,
että hän päätti mennä Seurahuoneelle ja juoda putelin olutta, niinkuin
muutkin hevosmiehet. Olihan hän Liinaharjan kasvattaja, vaikk'ei
omistaja. Paremmin toki hän olisi mielestään sopinut Liinaharjan
ajajaksi kuin Jormalainen, joka lihavana, velttona, puolihumalaisena
istua jähötti reessään ja ärjyi ajaessaan kuin karhu. Ei viitsinyt
nousta reestä sittenkään, kun oli ajanut pois radalta. Lyödä se ei toki
tohtinut radalla, eikä ihmisten näkyvissä muutenkaan ilennyt. Mutta
kyllä hän tiesi sen kurin. Monasti oli hevosparka vaahtoon pieksetty,
ennenkuin oppi rikkomatta ravaamaan tuollaista tuulispään vauhtia. Nyt
ajon edellä oli sitä rääkätty päivät päästään. Olisi sillä
pieksämisellä saanut pakenemaan minkälaisen kaakin tahansa.
Yht'äkkiä välähtää pihalle valoa, ja palanen törinää läiskähtää
avaruuteen. Ulos tulee puolikymmentä päihtynyttä herrasmiestä,
Jormalainen keskellä, pullo kummassakin kädessä. Hoippuroivat lyhdyn
kanssa Liinaharjan luokse. Asiana näkyi olevan katsoa, kuinka
Jormalainen tyhjensi pullot kauravasuun.
"Syö sinä samppanjaa, Liinaharja, hih! Mutta me juodaan", hihkui
Jormalainen ja löi hevosta kämmenellään lautaselle, että se vavahti.
Liinaharja peloissaan ei suostunut edes haistamaan koko herkkua. Seisoi
vain korvat luimussa.
"Eikö passaa ryökkinälle samppanikalja, häh?" Ei tullut apua
uudestakaan läimäyksestä.
"Ei se ole sahajauhoa tuo", koetti taannoinen kaskuniekka huomauttaa.
Mutta kukaan ei sille kallistanut korvaansa. Nyt oli Jormalaisen päivä,
ja häntä vaan nyt huomattiin, sillä hänen palkintorahansa olivat
liossa.
"Eläköön suomalaisen tammarodun isä!" sai muuan mokeltaneeksi, ja
toiset alkoivat mölytä: "eläköön!"
Herrat jäivät vielä toikkaroimaan pihalle, kun Pehkonen pimeässä salaa
pujahti ulos portista ja lähti astumaan majapaikkaansa. Hän oli jo ihan
selvä.
* * * * *
Vasta loppuviikolla oli Jormalainen ajanut kotiinsa, hurjasti kuin aina
ja kovin pahalla päällä. Palkintorahoista ei ollut mitään jälellä; ne
olivat luistaneet kapakoihin ja kaikkeen pahuuteen joka penni. Mutta
joutivat mennä -- helposti nuo olivat tulleetkin, vajaan kuuden minutin
ajosta. Oli hän tosin saanut myös kiitoslauseen "hevosen hyvästä
hoidosta", vaan se ei taskua paljon lämmittänyt.
Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Päätä pakotti kovin, suu
maistui pahalta, koko elämä tuntui ilkeältä. Jormalainen ei ollut
ensimäistä kertaa tässä tuskassa. Aina hän oli siitä jollakin neuvolla
päässyt. Varmimmaksi keinoksi hän oli havainnut liikkumisen
ulkoilmassa, varsinkin jos pääsi vähä hikoomaan. Sentähden nähtiinkin
Jormalaisen usein kohmeloaamuinaan lähtevän ulkotöille, vaikka hän
muulloin tarkasti varoi työntekoa. Sitä keinoansa hän päätti käyttää
nytkin. Otti tuuran olalleen ja meni sytemään ranta-avantoa. Pulskalta
se näytti, kun isäntä itse löi jäätä; ihmetellen sitä katselivat
pihasta rengit ja piiat. Kyllä siinä pian sai lämpimänsä.
Tämä työ kuitenkin tunnosti lukeutuvan vähäksi tällä kertaa.
Päivällisellä ei vielä ruoka maittanut. Saadakseen elämänsä oikein
korjautumaan, päätti isäntä mennä työhön iltapuoleksikin.
Pehkonen oli tekemässä torppansa päivätöitä hevosineen. Aikoi juuri
lähteä heinänhakuun Suontaus-niityltä, kun isäntä käski hänen ruveta
halonvetoon ja sanoi itse menevänsä heinään. Valjasti Liinaharjan
heinähäkin eteen, jossa se ei ollut seissut moniin aikoihin.
Isäntä väänsiin häkkiin ja läksi ajaa vilistämään. Pitihän niitä
Liinaharjan juoksulahjoja käyttää. Ilma oli raikas, jotensakin kylmä.
Miehen mielialakin korjautui vähitellen. Tuntui niin hyvältä, kun taas
monesta ajasta oli työssä. Huurteinen metsä oli niin raittiin, kohmeloa
parantavan näköinen, ja lumi niin puhdas, valkoinen. Eikä sitä vain
joka mies tämmöisellä hevosella ajele heinässä, ensimäisen palkinnon
ottajalla. Tuskin muut kuin hän, suomalaisen tammarodun isä.
Maantieltä erottua oli Jormalaisen mieli jo niin ylhäällä, että hän
arveli laulaa. Eihän tuo mitä tekisi, kun ei ketään ollut kuulemassa;
olipa hän myöhemmällä laulanut Seurahuoneen salissakin. Saman laulun
hän nytkin viritti, ensin alavasti ja hiljaa, sitte yhä kovemmin ja
kiiveten yhä korkeampiin ääniasteihin:
"Isä se hevosen valjasti
ja käskipä pojan luistaa,
hei, ajella sen hellun luo,
jonka rakkaimmaksi muistaa.
Kahdeksan sataa on tarjottuna
mun liinakkotammastani.
Jos ei tuhatta anneta,
niin vetelen ma helluani.
Seitsemänsataa ja seitsemänkymmentä
helluni hevonen maksaa.
Sepä se sitte linjaarirattaita
heilutella jaksaa."
Ladolla oli aika hauska kelliä hyvänhajuisissa heinissä ja verkalleen
täyttää häkkiä, poleksia sitä ja hakea taas lisää. Oikein oli isäntä
tuohuksissaan, ennenkuin häkki oli täysi. Sitte hän rupesi loikomaan
kuorman päälle ja läksi kotimatkalle. Mutta äskeisen lämpimän jäleltä
pyrki kylmä ennen pitkää ahdistamaan häntä. Täytyi nousta kävelemään.
Sitoi ohjaksenperät häkin nurkkaan ja jäi astua juppasemaan kuorman
jälkeen.
* * * * *
Maantielle tultua kuului takaapäin aisakellon helinä. Kohta alkoi
erottaa kulkusiakin. Olivat kai matkustajia ja ajoivat aika vauhtia.
Lähemmäksi tultua kävi Liinaharja rauhattomaksi ja yritti puhaltautua
juoksuun, mutta kuorma oli raskas ja keli kireä. Liinaharjaa suututti:
silloin tulevat kiusaamaan kilpajuoksuun, kun hänellä on työtä
tosissakin! Hän koetti kääntää päätänsä ja katsoa, minkänäköisiä nuo
olivat, mutta silmälaput estivät näkemästä sivulle. Kellot ja kulkuset
raikuivat yhä lähempänä. Matkustajilla kun näytti olevan kiire, juoksi
Jormalainen hankea myöten hevosensa rinnalle, aikoen kääntää
tiepuoleen. Mutta yht'äkkiä Liinaharja hypähtää taaksepäin, ja
Jormalainen parkasee pahasti.
Liinaharja oli luullut häntä sivupyrkiväksi hevoseksi ja purra
hotassut. Lakin läpi oli haukannut päänahkaa kämmenen kokoisen
lämpäreen keskeltä päälakea. Vasta purtuaan huomasi sen käyneen
ihmiseen ja alkoi vavista. Värisi kuin haavan lehti.
Matkustavaiset hautoivat lumella haavaa, joten verenvuoto pian taukosi.
Mutta sitä kivisti ja vihloi kauheasti.
"Hyvä hevonen, vaan pahat tavat", sanoi muuan matkustajista. "Ei ole
hennottu kurittaa."
"Eikö tuosta pahat tavat eronne!" murahti Jormalainen hampaittensa
raosta.
Katkeralla mielellä hän vihdoin kiipesi kuormalleen ja kiroillen ajoi
loppumatkan täyttä laukkaa kotiinsa. Päähän pantiin hauteita ja
kääreitä. Pehkonen laitettiin hevosellaan noutamaan lääkäriä
kaupungista. Talossa näet ei ollut muuta kunnollista hevosta kuin
Liinaharja; sitä oli hoidettu, muut jätetty omaan huonouteensa, kun ei
niistä aikanaan millään keinolla tullut juoksijaa, vaikka kyllä oli
koetettu. Liian vanhoja olivat enimmäkseen olleetkin, nykyiselle
isännälle tullessaan.
Liinaharja ei nyt joutanut kaupunkimatkalle. Sitä oli kuritettava
verekseltään. Pahat tavat oli saatava pois. Oikeastaan ei Jormalaisella
ollutkaan muuta tärkeätä elämäntehtävää kuin suomalaisen tammarodun
kehittäminen ja kasvattaminen, "vahvan ja _hyvä_lahjaisen tammarodun",
niinkuin valtion asiamies oli sanonut. Tätä tehtävää ei hänen
arvoisensa mies voinut hetkeksikään unhottaa, varsinkaan nyt kun hän
itse sai tuntuvasti kärsiä pahantapaisen hevosensa tähden. Eipä sillä
koskaan ennen oltu tuollaisia kureja nähty.
Liinaharja vietiin talliin pilttuuseensa ja kaksi renkiä vuorotellen
lyömään, ensin piiskalla, sitte rautariimuilla ja seipäillä. Kun yksi
väsyi, sai toinen jatkaa. Se oli isännän käsky, että katkeamaton läiske
piti kuulua tallista hänen sairasvuoteellensa. Ensin Liinaharja potki
ja hypähteli, mutta lopulta seisoi liikkumatta kuin seinä. Oli hän
ennenkin tässä talossa saanut kokea hevosen kuria, vaan ei koskaan
tämmöistä. Vasta kun eläin raukka alkoi hoippua ja molemmat rengit
olivat väsyksissä, katsottiin riittävän. Lääkärin tuotuaan sai Pehkonen
kuulla Liinaharjan pieksämisestä ja meni heti talliin katsomaan.
Lautaset, selkä ja reidet olivat makkaroilla. Muutamista repeämistä
tihkui verta. Ruokaan se ei koskenut eikä ollut tietävinäänkään
hyväilystä. Silmät olivat sameat ja tyhmän näköiset. Oikein kävi
ikävästi Pehkosesta, vaikka ei se enää hänen omansa ollut. Katui
katkerasti, että sitä sittenkään oli myynyt, ja päätti mielessään,
ettei kenenkään pitäisi mistään hinnasta myydä kotikasvatteja tietyille
kilpa-ajureille.
Taitavasti kuroi lääkäri umpeen Jormalaisen päälaen. Kun tukka kasvoi,
ei haavaa paljo huomannutkaan.
Kaunis hevonen oli Liinaharja vielä jälestäkinpäin ja juoksi myös aika
hyvästi. Mutta vaikka se näytti polkevan voimainsa takaa, ei sen
juoksussa enää ollut tuota entistä tuulispään vauhtia. Muiden "pahain
tapojen" mukana oli siitä piesty pois tuokin voiton ja kunnian himo,
joka sille kilparadalla oli tuottanut palkintoja, mutta vihdoin
aiheutti niin tunnottoman kurituksen. Nyt se kiistämättä antoi toisten
mennä sivutsensa, jos näyttivät haluavan.
Jormalainen toivoi kuitenkin vielä saavansa kiitoslauseita, jos ei vaan
rahapalkintoja, "hyvästä hoidosta."