Ennen Ruotsin vallan alkuaikana sanotaan Suomessa olleen pappeja niin
harvassa, että useimmat ihmiset näkivät niitä ainoastaan kerran
eläissään, nimittäin silloin kun menivät kastettaviksi. Sillä siihen
aikaan ei ihmisiä viety, kannettu kasteelle, vaan he menivät itse.
Kesällä ei päästy kulkemaan kymmenpenikulmaisten soiden takaa, ja
talvella taas olisivat lapset niin pitkällä matkalla paleltuneet. Vasta
sitte kun itse kykenivät hiihtämään parikymmentä penikulmaa yhteen
menoon ja siitä saivat lämpimänsä, vasta sitte he pääsivät hakemaan
ristinmerkkiä otsaansa ja partaisiin kasvoihinsa. Muuta etua ei tästä
ollut kuin etteivät suinkaan sen ajan miehet itkeneet kummien
käsivarsilla ja sillä tavoin häväisseet sukupuoltaan.
Nykyään on meidän maassamme piispoja melkein yhtä harvassa kuin silloin
oli pappeja. Mutta nykyinen aika on kuitenkin entistä paljoa
onnellisempi, siitä syystä että tavallinen ihminen tarvitsee piispaa
paljoa harvemmin kuin pappia. Monta ihmistä on elänyt ja kuollut,
näkemättäkään piispaa. Vieläpä elänyt niin, että kelpaa muille
esikuvaksi, ja kuollut kadehdittavan "kauniin" kuoleman. Eikä piispa
saata tuntea kuin pienen osan hiippakuntalaisistaan. Suurimman osan
sieluista hänen täytyy tehdä tili kirkonkirjain perusteella.
* * * * *
Minä en ole nähnyt muita piispoja kuin Kuopion piispan. Ja siitäkin on
jo vuosia.
Oli syksy myöhä, rannat jäässä. Väinölännientä lakasi jääkylmä tuuli,
ja vaikka oli sunnuntai-ilta, ei siellä ollut kävelijöitä muita kuin
minä. Kauan en siellä kestänyt minäkään, kun jo piti kääntyä pois.
Palatessani näin eräässä niemen puoleisessa talossa pidettävän jotain
kokousta. Väkeä oli paljo. Läksin joutessani katsomaan, mutta
huoneeseen ei ollut yrittämistäkään. Kaikki paikat olivat ihan täydet,
etehistä ja ulkoportaita myöten. Useita näkyi kääntyvän takasin ovelta,
semmoisiakin, jotka olivat tulleet jo ennen minua. Tuossapa täytyi
kääntyä meidän talonrouvankin. Hän ei ollut ollenkaan sovinnollisen
eikä kristillisesti kärsivällisen näköinen, niinkuin olisi voinut
odottaa hänen uskonnolliseen maineeseensa nähden. Murahti vaan
hammastensa raosta katkerat sanat: "Lie tuota kumminkin taivaan
valtakunnassa tilaa!"
"Mikä kokous täällä on?" kysyin häneltä.
"Piispa pitää selitystä."
"Saapiko sinne mennä?"
"Saa kyllä, jos sopii. Vaan ette Te sinne sovi, enemmän kuin minäkään.
-- Mutta joutaisitteko, Jääskeläinen, huomenna meitä soutamaan
Vaajasaloon? Minä lähden sinne Stenströmin vanhan rouvan kanssa, ja
Koivusaaren ryökkinät tulevat mukaan, ja ehkä Ahlgrenin vanha rouva.
Joudatteko, kuulkaapas?"
"Joudanhan minä muuten, mutta ei nyt ole enää mikään venekulun aika.
Saattaa yöllä jo jäätää selän umpeen."
"Ei suinkaan se vielä ensi yönä mene. Näin tärkeässä asiassa ei auta
katsoa, jos saa kärsiä vähä vaivaakin. Siitä saa kuitenkin
satakertaisen palkinnon. Lähdettehän Te?"
"No, miltä aamulla näyttää."
"Kiitoksia, kiitoksia!"
Sen varmemmaksi minä en luvannut, mutta rouva pakotti minun heti
viemään sanaa Stenströmin ja Ahlgrenin vanhoille rouville sekä
Koivusaaren vielä vanhemmille neidoille, joita oli kolme kappaletta.
Heidän piti kokoontua meidän talonrouvan luokse huomenaamuna kello 10.
Tuli huomisaamu. Selkä ei ollut mennyt jäähän, vaikka oli kylmä. Tuuli
tavattoman tuimasti, niin että soutamaan lähtö minusta oli ihan
hullutusta. Mutta nuo määrälleen kokoontuneet kolme rouvaa ja yhtä
monta neitoa eivät ottaneet kuullakseen mitään estelyitä. Ja vähä alkoi
tuntua minunkin povessani siltä, että tämä matka saattaa olla hyväksi.
Kun ottaa nähdäkseen noin paljo vaivaa jumalansanan tähden, niin ehkä
sen kerran vielä ilolla löytää edestään. Eikä minun, vanhan syntisen,
elämässäni tähän asti suinkaan ollut liian paljo tällaisia valokohtia.
Myönnyin siis, ja lähdettiin rantaan. Vene oli jäätynyt teloilleen,
että tuskin sain sitä irti. Työnsin sen jään reunalta veteen.
Peränpitäjäksi rupesi Stenströmin vanha rouva, joka yleensä oli
tunnettu miehekkäästä luonteestaan. Hän ajoi tavallisesti itse hevosta,
ja kuului tappaneen lampaitakin nuorempana ollessaan. Nyt hänet täytyi
kumminkin sitoa nuoranpätkällä perälautaan kiini, sillä hän pelkäsi
voivansa nukahtaa; oli kuullut, että semmoisessa tapauksessa joskus oli
perämies pudonnut venheestä.
Näin varustettuina lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hyvästi, sillä
meillä oli myötätuuli. Veneessä tietysti puhuttiin yksinomaan
uskonnollisista asioista. Niihin olivat matkatoverini hyvin
perehtyneet. Sentähden en oikein voinut käsittää, miksi he vaativat
kuullakseen yhä lisää tältä alalta. Eihän useimmilla ollut puoltakaan
sitä tietoa, mikä heillä oli. He olivat hyvissä perheissä syntyneitä ja
erinomaisen huolellisen kasvatuksen saaneita. Eikä kukaan heistä ollut
tehnyt mitään mainittavaa syntiä, sillä siihen heillä ei ole ollut
tilaisuutta, jos joskus olisi haluttanutkin.
Kuta kauemmaksi tultiin, sitä raskaammaksi kävi soutaminen. Vesi jäätyi
airoihin, jotka siitä syystä yhä paksunivat. Maantieteen oppikirjoissa
tosin sanottiin, että yksi Suomen piispoista asuu Kuopiossa. Mutta
siihen aikaan se asui Vaajasalo nimisessä Kallaveden saaressa, joka
juuri näkyi Kuopioon. Nyt soutaissani minä vasta oikein tunsin, kuinka
suuri virhe niissä oppikirjoissa oli.
"Että niitä voipi olla semmoisia, jotka eivät usko!" siitä tärkeästä
asiasta keskusteltiin koko loppumatka, ja päätettiin se ongelma esittää
piispan, ratkaistavaksi. "Hän sen kuitenkin osaa selittää paremmin kuin
kukaan muu."
Vihdoin tultiin Vaajasalon rannalle jään reunaan. Sain siinä murtaa
jäätä ja tehdä jos jotakin, ennenkuin sain matkatoverini maihin. Kun
vielä päästin peränpitäjän siteestään, oltiin valmiina lähtemään
maamatkalle. Piispa näet ei asunut rannalla, vaan keskellä saarta
tornissa, joka ulottui puiden latvojen yläpuolelle.
Tornin juurella oli piispa vastaanottamassa vieraitaan. Ja silloin minä
hänet näin. Toiset menivät sisälle piispan puheille, minä vetelin
renkituvassa unia, kootakseni voimia paluumatkan ponnistuksiin.
* * * * *
Ilta alkoi jo hämärtää, kun rupesimme lähtöpuuhiin. Piispa saattoi
meidät rannalle ja omin käsin auttoi venettä irti. Toivotti vielä onnea
matkalle.
Pakkanen oli vähän kiihtynyt entisestään, ja tuuli oli senverran
kääntynyt, ettei ollut ihan vastainen, vaan vastalaitainen. Se
heilautteli venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto;
milloin se pääsi kaikilta soudettaviltani yht'aikaa, milloin taas vaan
parilta hengeltä kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin
hänet nuorittanut niinkuin mennessäkin.
Minua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen. Nythän heidän
piti olla valmiimmat kuolemaan kuin koskaan muulloin, kun juuri olivat
tulossa jumalansanan luota. Jos he todella luottivat jumalan
varjelukseen, niin mitä hätäilemistä tässä sitte oli? Enhän minäkään,
paatunut syntinen, joutanut hätäilemään. Päinvastoin olisin hyvin
halusta lähtenyt maailmasta näin valitussa seurassa, sillä tuskin
semmoista tilaisuutta taas piakkoin sattuukaan minun kohdalleni.
Kun alettiin päästä Itkonniemeen, josta olisi ollut vielä pari
kilometriä soudettavana kaupunkiin, oli jo niin pimeä, että tuskin näki
mitään eteensä. Tuuli yhä hurjemmin, ja aironlehdet olivat muodostuneet
pyöreiksi jääpölkyiksi. Kulku kävi huonosti. Sentähden ehdottelivat
matkatoverini, että lasketaan Itkonniemeen, ja he menevät siitä
jalkasin kaupunkiin. Mieleenhän se oli minulle, kun vaan peränpitäjä
osaisi laskea rannalle eikä "Akkaluodolle", joka on laaja kari lähellä
Itkonnientä. Koetin häntä opastaa minkä pimeässä osasin.
Mutta yht'äkkiä karahtaa vene kiville. Ja siihen se jäi. En saanut
irtautumaan, en mitenkään. Huudettiin, vaan eihän se sellaisessa
tuulessa mihin kuulunut. Rantasella tosin oli kesähuviloita, mutta
tuskin siellä olikaan enää ketään asukkaita näin myöhällä.
Kaikeksi onneksi oli luodolta lähtein melkein yhtä matalaa rantaan
saakka. Silloin minä tein elämäni ehkä jaloimman teon. Tarjousin
kantamaan heidät yksitellen veneestä rantaan. Ja kun ei ollut muuta
neuvoa, täytyi heidän suostua siihen. Vettä oli puolireiteen, jääkylmää
vettä. Kuuteen kertaan sain kahlata sen matkan edestakasin. Viimeistä
kuormaa asetellessani rannalle, sanoin helpotuksen huokauksella:
"Jos, hitto vie, minulta vaan ei tässä kestissä jää pois muutaman
vuotiset synnit --"
"Ai, ai, Jääskeläinen, ei saa puhua sillä lailla!" sanottiin minulle.
He olivat kaikki kuivina. Mutta minun täytyi märissä vaatteissani vielä
soutaa juppasta vene kaupungin rantaan. Nyt se kyllä lähti karilta, kun
ei ollut painoa sisässä.
Rantaan päästyäni vielä vilkasin piispan tornia kohden. Siellä ei
näkynyt muuta kuin tähden lailla tuikkava tuli itäisellä taivaalla,
toisten tähtien joukossa.
Kuinka muutamat jo täällä ajassa saavat asua tähtien joukossa! Ja
kuinka muutamat ovat hartaat kuulemaan jumalansanaa! Mutta toiset taas,
vaikka ovat paljoa syntisemmät, eivät viitsi ihan kirkon vierestä mennä
kirkkoon sitä kuulemaan. Ei edes poutapyhinä.