Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja
istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli
toisia lomalta tulevia reserviläisiä.
Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta
eikä silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka
muistutti sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen
tahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat
maalaisveljiänsä vastaan.
Kaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä,
takalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa
vasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.
Mutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin
koiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä
jahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä
joku pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten
seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun
sydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana
vääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus
asuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.
Ahonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja
maille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen
salaperäinen sini vietteli mielen kauas pois.
Luutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan.
"Tunnetko tuota koiraa?"
"Ei ole minulla kunnia tuntea."
"Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa."
"Elähän loukkaa meidän vääpeliä!"
"En, mutta oikein todella: kyllä se Hektor on vahva. Eikö ole?"
"Taitaapa olla."
"Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka
kymmenen, kyllä se puolensa pitää. Eikös sillä ole oikein kaartilaisen
ryhti?"
"Kaikkia sinä ihailetkin kun tappelevia koiria!"
"Jaa, mutta tuollaista koiraa --! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan
musti. Se on Hamulan Vahti. Pois käännyttää Hektor senkin."
"Ennen minä sentään ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin näitä
hyvästi syötetyitä herraspiskiä."
"Elä sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! Näet nyt, eikö vaan luiki
Vahti takasin portin taa."
"Rauhan mies."
"Sepä sen on. Saattaisi se Hektorille riittää voimiltaan, mutta näes,
kun ei ole sitä luontoa."
"Eikä tarvista."
"Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pidäthän sinä muulloin kiini
kunniantunnosta."
"Vietäisiinpäs karhun pesälle tuo pörhökarva, niin eiköhän siitä vaan
löytyisi enemmän luontoa ja kunniantuntoa kuin näistä kaupungin
hienorotuisista.
"Näyttää sillä olevan ihan tarpeeksi jäntterät jäsenet, ja karvanjuuri
sähisee sitkeää kiukkua."
"Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen
opetettu."
"Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? -- Vaikuttaa ehkä
kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan
tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin.
Menköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!"
Jo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille
päin. Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä
kahdesta koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen
Hamulan Vahtia.