Sillä tavalla kuin Ahonen sovitti luutnantin tähtitieteellisiä
sunnuntaiopetuksia sotilasmaailmaan, oli reservikomppanian kiinteänä
keskipisteenä _kapteeni_. Niinkuin luutnantti sanoi meidän taivaallisen
aurinkomme sentään hitaasti kiertävän jotakuta kaukaisempaa ja vielä
mahtavampaa taivaankappaletta, jolla taas vuorostaan on oma isäntänsä,
niin noudattaa reservikapteenin elämänrata piiriesiupseeria, tämän taas
asianomaista pataljoonan päällikköä j.n.e. aina uusien avaruuksien läpi
niin korkealle kuin tässä matoisessa maailmassa voi ajatella. Mutta
kapteenilla itsellään oli myös joukko eriarvoisia kiertotähtiä
ympärillään, niinkuin luutnantti, kolme- ja kaksinauhaiset eli
vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit ja yksinauhaiset jefreitterit eli
korpraalit.
Tyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin hän toteutti
keskipisteen ensimäisen velvollisuuden: liikkumattomuuden aatteen. Hän
ei turhan tähden hievahtanut huoneestaan eikä sohvaltaan, sanomalehden
alta. Ja sen hän teki oikein, sillä eihän nykymaailmassa kaikki mahdu
reuhaamaan.
Vuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman länsisuomalaisen
nuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu isänsä
ammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli hänet temmannut ja nostanut
kokonaisen reservikomppanian päälliköksi, se ei kuulu maantieteellisen
Suomen eikä reservikasarmiemme historian rajojen sisäpuolelle. Hän oli
näet ylennyt Venäjän väessä.
Matalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli hänen hätäilemättömän henkensä
ajallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekkäät, ja yhä miehekkäämpi
sankka parta, mutta punainen. Nenän kupeessa oli arpi, sotilaan paras
kaunistus. Hän oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut -- mutta oli
jälleen noussut ylös, nostanut vielä hevosen ja rattaatkin pystyyn. Se
oli tapahtunut jo ennen hänen sotilaaksi menoaan.
Hän ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin.
Silloin hän katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita
niistä hengistä, joiden nuolet päivällä lentävät ja pimeässäkin
sattuvat pilkkaan.
Jos kapteeni on aurinko, on _vääpeliä_ verrattava kuuhun, joka saa
valonsa auringosta ja jakaa sitä ihmisten lapsille. Vääpelin kautta
kulkevat kaikki kapteenin käskyt miehistölle.
Mutta nähdessä meidän vääpeliä Tervasharjua olisi tuskin kenellekään
ihmiselle johtunut mieleen kalpea kuun haltijatar. Hän oli luiseva,
pitkä, hartiakas ja jumalattoman vahva mies, päässä tuikeat silmät ja
niiden välissä uljas kotkannenä. Melkein tuntui todelta, mitä hän
joskus harjoituskentällä meille sanoi pohjalaismurteellaan, että nim.
"Olen minä tommosia rääpyksiä syönykkin!"
Hänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin ainoastaan
siinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut katalassa
aikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi kuin se,
jonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti puheesensa. Vaikka
ei aina tarpeettomasti, sillä hän oli ollut Turkin sodassa, taistellut
muhamettilaisia vastaan -- ja hänen kertomuksiansa niistä otteluista
monasti kyllä sieti tukevalla tavalla vahvistaa.
Yrjön ristin oli hän saanut, sen voi jokainen nähdä. Omien laskujensa
mukaan hän oli yksin painetilla tappanut enemmän kuin puolen
pataljoonaa turkkilaisia; ammutuista oli mahdoton kenenkään saada
selvää. Vaikea hänen enää oli palautua näihin rauhallisiin oloihin.
Sentähden hän sydämensä pohjasta odotti sotaa joka kevät. Hän oli koko
komppaniassa ainoa, joka sodasta puhui muulloin kuin palvelustoimissa.
Kapteeni ei puhunut paljo mitään; luutnantti kertoeli hyönteisistä,
tähtisikermistä y.m.s.; alempiarvoiset vertailivat kellojaan tai
henttujaan. Vääpelin kertoelmat olivat terveellisenä suolana tässä
rauhanmakuisessa sotilaselämässä, ja vaikka niiden tieteellinen
tarkkuus voitaisiinkin panna epäilyksen alaiseksi, oli niillä kuitenkin
se suuri ansio, että niitä kuullessa ei nukuttanut.
Muuten Tervasharju oli kaikin puolin rehti mies, ei tyhjän jurnottaja
eikä saivartelija. Miehistön vahvin tuki liian korkealle lentäviä
aliupseereja vastaan.
Komppanian piirissä oli vielä yksi hyvin tärkeä henkilö, jota ei
ollenkaan mainita "käsikirjassa Suomen reservimiehelle". Hän ei ollut
täällä asevelvollisuuden ja arvan perusteella, vaan oli tullut
tarjokkaana.
Eikä hän noudattanut sääntöjä kunnianteosta.
Hellu hän oli nimeltään, parinkymmenen vuotias ja viraltaan _kapteenin
piika_.
Vieläkin olen näkevinäni tuon pitkänhuiskean tytön vaaleine
palmikkoineen -- niin tarkoin se tuli katsottua. Kaikkein silmät
vartioitsivat häntä, kun hän milloin liikkui ulkosalla, Korpelaisesta
aina Ahoseen saakka, ja vielä sitäkin ylemmäksi. Ne olivat juhlahetkiä,
kun hän joskus aitaan nojaten katseli harjoituksia kentällä. Joka mies
teki silloin parastaan: komentajat huusivat haletakseen, ja
komennettavilta oikesi selkä kuin jos olisivat äkkiä seipään nielleet.
Ei parooninkaan tarkastus tehnyt suurempaa vaikutusta. Mutta koko tässä
yhteiskunnassa ei ollutkaan muuta ihailtavaa naista kuin Hellu.
Keittäjätär tosin oli -- vanha vaimo -- ja pidettiin hänenkin kanssaan
hyvää väliä, että olisi saatu vatiimme niin monta lihapalasta kuin
mahdollista.
Mutta Hellun seikka oli ihan toista. Ahonen esimerkiksi tuli jo ensi
päivänä heikkorintaiseksi, hankki kapteenilta maitotingan ja joi litran
lämmintä maitoa aamuin illoin. Joi Hellun kädestä. Lypsyajat hän aina
noudatti täsmälleen, vaikka ei muuta mitään.
En koskaan kuullut hänen sovittavan Hellua tähtijärjestelmäänsä. Mutta
jos minä saisin koettaa, panisin hänet mielukkaimmin pyrstötähdeksi.
Nehän kuuluvat kulkevan suuria soikeita ratoja, joiden toisessa päässä
on aurinko. Niin oli Hellunkin radalla pienemmässä päässä kapteeni,
jota hän palveli, se meidän aurinkomme. Mutta sitte kulki rata kautta
alipäällikkökunnan ja miehistön ties kuinka kauaksi.
Luonnollisena syynä pyrstötähtien ratojen soikeuteen sanotaan olevan
se, että toiset taivaankappaleet vetävät niitä pois auringosta mikä
mihinkin päin. Niinpä jo alkukesästä lähetettiin varusmestari takasin
pataljoonaan, kun kapteeni oli löytänyt varushuoneesta -- huivin.
Mutta kyllä oli Hellussakin vetovoimaa. Monta kertaa täytyi ajattomalla
ajalla vaihtaa yövahtia ja viedä entinen arestiin, kun eivät pysyneet
kasarmin portilla, vaan turhanpäiten vahtasivat kapteenin keittiön
ovea. Kerran oli vetovoima ottanut niin ankarasti, että vääpeli --
"itte Tervasharju" -- oli lähtenyt ulos saappaistaan, joita maa veti
puoleensa. Onneksi vääpelille, ettei kapteeni niitä tavannut keittiön
portailta. Olisi voinut tulla auringonpimennys.
Pyrstötähtien lopullinen kohtalo on surullinen, sanoi
luutnantti luennoissaan. Aurinko voittaa aikojen kuluessa toisten
taivaankappaleitten vetovoiman ja sulkee hehkuvaan syliinsä avaruuden
vallattomat tyttäret, pyrstötähdet. Niin kuuluu lopuksi Hellunkin
käyneen: hänestä on tullut "kapteenska".