Ryhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli
sotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki
salaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut.
Kunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi
mainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.
Oltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen
pylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri
äänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan
selkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.
"Elä sinä perkele lyö!" kiljasi Ryhänen.
"Ei saa kiroilla", muistutti aliupseeri rannalta.
"Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita
puhuteltavan arvonimi."
Mitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä
kieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin
kiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä,
terottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata
muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla -- ja juuri
sitä julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata
puhdistuspumaadaa.
Ryhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän
koleana aamuna hän laski kaikki luotinsa "isänmaan poveen." Oli saanut
kauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja salaisin
puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri
tietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee."
"Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan _yhdet_ housut", selitti
Ryhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.
"Mihenkäs se nyt taasen meni?" kysyi kapteeni.
"Kyllä se eteenpäin meni, herra kapteeni."
Siivo mieshän se Ryhänen oli itse asiassa eikä ollut juonnilla pilattu.
Mutta minkäpä hän sille taisi, etteivät häneltä luodit sattuneet
niinkuin sanat?
* * * * *
Korpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. Häntä juoksutettiin kaikki
loma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja äkseeruutettiin monella
muotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sitäpaitsi hän joutui
tuontuostakin "kiiniottoon", sai kotiarestia ja työvuoroja, seisoi
"kiväärin alla", istuipa putkassakin, sekä valoisassa että pimeässä.
Ruumiinsa puolesta hän kyllä tänvertaiset vaivat kesti, sillä hän oli
vahvimpia miehiä mitä löytyy, eikä missään pidetty niin hyvällä ruualla
kuin täällä -- ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan hänellä ei
olisi ollut mitään. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies,
monta kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmielämä ei soveltunut hänen
verilleen -- tämä kuri, järjestys ja nämä temppujen teot. Hän ei siitä
puhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sitä oikein ymmärsi itsekään. Vaan se
näkyi kaikista hänen viitteistään, etupäässä siitä uhkamielisyydestä,
millä hän otti rangaistuksia, täpösen tahallaan -- ottipa niskaansa
toistenkin syitä. Arestihuone oli hänen mieluisin olopaikkansa, koska
edes siellä sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.
Hän halusi vapautta, niinkuin sydänmaalainen sitä halaa. Olipa häntä
vaikka hevosrosvona ja viinankeittäjänä, kunhan saa olla vapaudessaan!
Kerran kuitenkin oli Korpelainen hyvällä tuulella sotaväessä: kävellä
veipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliinsä jokaisen, joka vaan
vastaan tuli, eikä tahtonut missään saada sijojaan. Kasvot paistoivat
pullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielistä kihosi ruskea tupakan
mehu. Ylimielisyydessään rohkeni mennä hyväilemään Ahostakin, mutta
tämä pudotti häntä korvalle minkä jaksoi. Tyytyväisesti hymyillen otti
Korpelainen hänet uudestaan kiini, painoi sulavimman suutelonsa
ylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.
Mistä oli Korpelaisella näin hyvä mieli?
Oli nähnyt lääkärin tulevan kasarmille ja toivoi nyt pääsevänsä täältä
pois.
Harjoituksiin mentyä ilmestyi lääkäri kentälle kapteenin kanssa.
Keskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte
lääkäri kertoi, kuinka eräs reservimies oli iltahämärässä tuonut
hänelle kaksikymmentä markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon,
että pääsisi pois sotapalveluksesta.
"Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse
ilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä."
Helppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko
Annaliisan poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät hänessä
taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä tavallaan
jutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä kokoontuneelle
komppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.
Rahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli
mennyt.
Iltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita
pilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki.
"Vahingossa" tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin
oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan
jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.
Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta
sotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä
arvannut sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.