Neiti von Dachsberg nauroi ja väitti, että sellaista paikkaa ei
olekaan. Äänettöminä kulkivat palvelijat pöydän ympärillä, kaasivat
viiniä laseihin ja tarjosivat jälkiruokaa.
Marie saattoi olla rauhallinen; nuo kaikki eivät huomanneet mitään
siitä, että nuori tyttö, joka istui niin hyvinkasvatetun suorana heidän
keskellään, vavisten vartioi sielunsa tuskaa, jotta ei kenellekään sitä
paljastaisi.
Päivällisen jälkeen jäi seura puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof ja
parooni Fürwit pelasivat halmaa, neiti von Dachsberg luki »Revue des
deux Mondesia», ruhtinattaren tehdessä käsityötä.
Marie istuutui jonkun matkan päähän toisista pimeään nurkkaan; hän veti
polvet allensa, kyyristyi väristen suureen nojatuoliin ja istui siellä
aivan hiljaa. Mutta hänen sisällään valitti: »Mitä minä teen? Mitä minä
teen? Felix on hädässä, Felix on kaikkien hylkäämä ja poistyöntämä,
Felixin täytyy lähteä ainaiseksi pois, mitä minun on tehtävä? Ja
tämän kauheuden tapahtuessa voivat he istua täällä, ikäänkuin he
eivät tietäisi mitään. Neiti von Dachsberg lukee syvällä, opettavalla
äänellään, parooni Fürwit mäkättää hiljaista nauruaan, jonka aina
kuulee, kun hän on voittanut pelin.
Miten Marie vihasi kaikkia näitä sydämettömiä, järkähtämättömän tyyniä
ihmisiä.
Unettoman yön kuluessa teki Marie päätöksensä. Hänen täytyi puhua
Hildan kanssa, ja hänen täytyi nähdä Felix.
Seuraavana aamuna lausui Marie toivomuksen lähteä Schlochtin'iin.
Ruhtinatar ei ollut siihen tyytyväinen. »Mitä sinä teet tuon levottoman
perheen luona?» sanoi hän. Kun hän kuitenkin näki tyttärensä tuskaiset
kasvot, lisäsi hän: »Hyvä, hyvä, voit lähteä; paroonitar Dünhof seuraa
sinua.»
Iltapäivällä lähtivät Marie ja paroonitar Dünhof Schlochtin'iin.
Vierailu ei näyttänyt olevan tervetullut. Paroonitar Üchtlitz ei itse
tullut näkyviin, tyttäret vastaanottivat vieraat kasvot kalpeina ja
hämmentyneen näköisinä, ja kun seura istui yhdessä puutarhakuistilla,
tuotti luontevan keskustelun aikaansaaminen huomattavaa ponnistusta.
Hilda istui syrjässä ja vaikeni.
Marien täytyi ihaillen katsella häntä, sillä ylpeän päättäväisyyden
ilme kaunisti ihmeellisesti hänen kalpeita kasvojansa.
Vihdoin tuli paroonitar Üchtlitz, hän istui vierastensa luo, otti
hajamielisesti osaa keskusteluun ja pyysi sitten paroonitar Dünhofia
kanssansa arkihuoneeseen.
»Ja me menemme puutarhaan», sanoi Marie Hildalle. Tämä nousi vaijeten
ja tarjosi Marielle käsivartensa. Niinpiankuin molemmat tytöt olivat
yksin puutarhassa, alkoi Marie: »Miten on Felixin laita?» »Felix»,
vastasi Hilda rauhallisena, »Felix on tehnyt suuren tyhmyyden. Tiesin,
että näin oli käyvä. Hän on tuhonnut elämänsä täällä, mutta mitä se
merkitsee? Maailma on suuri ja elämä on pitkä.»
»Täytyykö hänen lähteä pois?» kysyi Marie jälleen.
Hilda katseli ylös kastanjanoksiin, joiden alitse he kulkivat, ja sanoi
juhlallisesti: »Felix lähtee pois, ja minä lähden hänen kanssansa.»
»Sinä?» Marien silmät kävivät suuriksi ja kirkkaiksi hämmästyksestä.
»Niin, minä lähden hänen kanssansa», jatkoi Hilda, »sillä muuten on hän
hukassa. Hän on niin heikko ja kevytmielinen; minä olen auttava häntä
alkamaan uutta elämää ja tulemaan mieheksi. Olemme menneet kihloihin.»
»Ja sinun vanhempasi?» tiedusteli Marie.
Hilda kohautti olkapäitään: »Minusta on hyvin ikävää, että vanhempani
eivät ole samaa mieltä, mutta minä olen siinä ijässä, että itse voin
päättää itsestäni. Minähän en kuulu vanhemmilleni, vaan itselleni ja
Felixille.»
Marie vaikeni hetken, ja sitten tuli liikutettuna: »Rakastatko sitten
häntä?»
Hilda hymyili: »Miten sinä kysyt, pienokainen. Tietysti minä rakastan
häntä.»
»Ja hän?» kysyi Marie. »Rakastaako hän sinua?»
»Kyllä», vastasi Hilda miettien, »kyllä hän rakastaa minua, mutta
niinkuin miehet rakastavat, epävarmasti ja levottomasti, kunnes me
aikaansaamme järjestystä.»
»Sitä minä en ymmärrä», huudahti Marie silmät salamoiden, »se ei toki
ole mahdollista!»
»Minkätähden se ei olisi mahdollista?» arveli Hilda. »Ah, sinä
ajattelet kevättä. Hyvä Jumala, sellainenhan on toki ohitse, kun elämän
vakavuus alkaa. Te istuitte yhdessä sireenimajassa, mitä se merkitsee?
Ajanvietettä lupa-aikoina, leikkiä, jota miehet tarvitsevat. Voitko
sinä sitten auttaa häntä, voitko pelastaa hänet? Voitko olla hänelle
jotakin? Sinähän et linnassasi edes tiedä, mitä elämä on. Kun kerran
ilman lupaa menet puistoon, luulet, että olet jo paljon tehnyt hänen
tähtensä. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia lapsellisuuksia,
nyt on kysymys elämästä.»
Marie tuli aivan punaiseksi, ja itku oli lähellä. »Tiedän, sinä olet
aina puhunut niin», sanoi hän, »sinä olet aina esiintynyt kuin olisi
naurettavaa, että joku rakastaa minua, kuin olisi se lapsellisuutta ja
leikkiä ja tyhmyyttä. Mutta jos joku rakastaa sinua, on se vakavaa.
Sinä olit aina mustasukkainen ja tahdoit hänet itsellesi.»
Hilda hymyili säälivästi: »Pikku raukka, älä kiihdytä itseäsi. Se oli
väärin Felixiltä, mutta miehet ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Se
tekee kenties hiukan kipeätä, mutta sinä unohdat sen pian. Sinä löydät
kyllä toisen, joka istuu kanssasi sireenimajassa.»
Tämän loukkauksen kuullessaan taivutti Marie päänsä ja vaikeni. Tämän
itsetietoisen, ylpeän tytön rinnalla tunsi hän itsensä heikoksi
ja avuttomaksi, ja kun hän alkoi puhua, kuului se hiljaiselta
valitukselta: »Tahdon tavata Felixin.»
»Minkätähden?» virkkoi Hilda, »mitä teillä voi vielä olla toisillenne
sanottavaa!»
He olivat kulkeneet alas kastanjakujaa ja saapuivat lammikon luo.
Siellä seisoi Felix vaaleassa kesäpuvussa, olkihattu päässä, ja
heitteli litteillä kivillä voileipiä.
»Tuolla hän on!» huudahti Marie. Felix oli nähnyt tulijat ja kulki
hitaasti heitä vastaan. Hän tervehti ja hymyili hämillään.
»Minulla on kunnia, hyvät naiset.»
»Minkätähden olet täällä?» kysyi Hilda ankarasti.
Felix nauroi. »Minkätähden en saisi olla täällä? — Te näette,
prinsessa», kääntyi hän Marien puoleen, »miten minut täällä otetaan
vastaan. Saanko kysyä, miten voitte?» lisäsi hän kohteliaasti.
»Kiitän», vastasi Marie ja kalpeni huulia myöten.
»Tänään on taas kovasti kuuma», jatkoi Felix. »Merkillinen vuosi; jo
toukokuussa alkoi mätäkuu.»
»Kyllä, on tosiaankin hyvin kuuma», myönsi Marie. Äkkinäinen heikkous
valtasi hänet, niin että hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmiensä
edessä alkoivat puiden lehdet ja auringon säteet tanssia ja pyöriä,
sitten kävi kaikki pimeäksi, ja hän vaipui äänettömänä ruohikolle.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, tunsi hän, että kostea liina oli
pantu hänen otsallensa. Hän oli vielä liian heikko avatakseen silmiänsä
tai liikkuakseen, mutta hän kuuli, miten Hilda ja Felix hiljaa
juttelivat keskenänsä.
»Hän tointuu jo», sanoi Hilda.
»Pikku raukka», kaikui Felixin säälivä ääni.
»Sääli ei maksa mitään», huomautti Hilda terävästi. »Minkätähden teet
sellaista?»
»En tiennyt, että hän ottaa sen niin syvästi», virkkoi Felix. »Kunhan
hän vaan kestäisi sen.»
Hilda nauroi hiljaa: »Siinä esiintyy taaskin teidän turhamaisuutenne,
sinä kai vielä toivoisit, että hän kuolisi sydän särkyneenä sinun
tähtesi? Voit olla levollinen, hän tulee aivan rauhallisesti
kuluttamaan prinsessa-elämänsä ilman sinua.»
Marie aukasi silmänsä, Hilda kumartui hänen puoleensa ja kysyi:
»Tuntuuko paremmalta, pienokainen?»
Kyllä, se oli jo ohitse, ja Marie koetti nousta. Felix ja Hilda
auttoivat häntä. »Menkäämme kotiin», sanoi hän ja nojasi Hildan
käsivarteen.
»Se on tämä kova kuumuus», virkkoi Felix, »toivon nopeata parantumista.»
Marie kumarsi hieman päällään, sitten palasivat molemmat tytöt vaijeten
taloon.
Siellä odotti heitä paroonitar Dünhof, ja vaunut seisoivat valmiina
lähtöön.
Aurinko laski juhlallisesti, punaiset pilvet leimusivat kuin suuret
liekit taivaalla, kylätie oli täynnä lapsia, jotka punaisen valon
hurmaamina melusivat ja tanssivat villejä tansseja. Marie katseli
välinpitämättömänä menoa, hänen sisällään oli kaikki tyhjää ja
kuollutta. Mitä tuli hänen ajatella, mitä tuli hänen tuntea?
Linnassa meni paroonitar Dünhof heti ruhtinattaren luo kertomaan, mitä
Schlochtin'issa oli tapahtunut, ja kun Marie astui huoneeseen, huusi
ruhtinatar valittaen hänelle: »Lapsi parkani, onko sinun täytynyt
kuunnella kaikkia näitä juttuja, sinä olet aivan kalpea.» Hän tarttui
Marien käsiin. »Luulen, että sinussa on kuumetta», sanoi hän. »On kai
parasta, että hän menee vuoteeseen.»
Mariestakin oli oikein, että hänet vietiin vuoteeseen, hän makasi
siellä hiljaa kesähämärässä; myöhemmin tuli lamppu, Alvine tuli, istui
lampun ääressä ja kutoi, ja hänen varjonsa kuvastui suurena ja harmaana
seinälle, ja kun Marie tarkasteli sitä puoleksi suljetuin silmin,
näytti se kasvavan, yhä vaan kasvavan. Ei ollut mitään muuta kuin tuo
suuri, harmaa varjo, joka nieli kaikki.
* * * * *
»Siis olen sairas», sanoi Streith, kun hän tuskia täynnä olleen yön
jälkeen makasi aamulla lopen uupuneena vuoteessaan. Sitä hän ei ollut
ottanut huomioon. Aina tällaisia tarpeettomia yllätyksiä. Nyt odotti
hän kärsimättömänä lääkäriä. Vihdoin kuului etuhuoneesta tohtori Ruckin
kirkas, voimakas ääni: »Mitä? Herra kreivillä on tuskia? Mitä te nyt
olette keksineet? Sellaisia tyhmyyksiä!» Sitten tuli hän Streithin
luo, posket punaisina, pyöreä pää lyhyeksileikatun, vaalean tukan
peittämättä, likinäköiset, ruskeat silmät välkkyen suurten silmälasien
takana.
»Mitä, kreivi, tuskia?» huusi hän jo ovelta, »mistä ne olette saanut?»
»Sitä en tiedä», vastasi Streith suutuksissaan, »ja se on yhdentekevää
hoitoon nähden.»
»Soo, soo, olemme huonolla tuulella», huomautti tohtori.
»Jos teillä, rakas tohtori», sanoi Streith, »olisi sellainen tunne kuin
repisivät koirat teidät kappaleiksi ja samalla olisitte niin heikko,
että oma nahkanne painaisi teitä kuin huonosti tehty talvitakki,
silloin ei teidänkään tuulenne olisi parhain.»
»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori, »no, katsokaamme.»
Hän kumartui sairaan puoleen tutkiakseen häntä. »Tyhmä juttu», marusi
hän, »reumaattinen kuume, että teillä on tuskia, sen uskon. Ja meidän
sydämemme sekaantuu myöskin asiaan, sen täytyy aina olla joka paikassa
mukana. Kirjoitan teille jotakin.»
Hän meni ja kirjoitti reseptinsä, puhui Oskarin kanssa hoidosta, rouva
Buchen kanssa ruokajärjestyksestä, ja kun hän taas seisoi käsiään
hieroen Streithin vuoteen vieressä, puhui hän tälle toivorikkaasti:
»Me suoriudumme kyllä tästä jutusta, pulverit poistavat tuskat, ja
sydämemme pakotamme järjestykseen.»
»Sanokaa, tohtori», alkoi Streith miettivästi, »valitetaan yleisesti,
että ihmisillä nykyään ei ole sydäntä, ja kuitenkin se on sydän, joka
nopeimmin kuluu.»
»Totta kyllä», virkkoi tohtori, »mutta pelkään, ettei se ole
lähimmäisenrakkaus, joka sitä kuluttaa.»
»Soo, niinkö luulette», sanoi Streith. »Mahdollisesti. Istukaa vielä
hetki, tohtori. Teissä on jotakin niin virkistävää.»
Tohtori istuutui ja hymyili imarreltuna. »Virkistävää?» toisti hän, »no
niin, se kuuluu myöskin ammattiini.»
»Ihana ammatti», virkkoi Streith. »Mitä uutta kuuluu?»
Tohtori mietti: »En tiedä, kuitenkin: vanha ylhäisyys linnassa
on myöskin sairaana, keuhkoviottuma. Hänen korkeassa ijässään
arveluttavaa.»
»Siis vanhuskin», mumisi Streith. »Katsokaa, tohtori, kun ajattelee,
kutka kaikki kuolevat, kadottaa kunnioituksen kuolemaa kohtaan.»
»Kuolema ei ole yksinoikeus», vastasi tohtori hieman kiihtyneenä.