Tohtori nauroi: »Hyvä, hyvä, filosofeeraaminen käy vielä. Pistäydyn
taas illalla. Hyvää huomenta.» Näin sanoen hän lähti.
Streith sulki silmänsä ja alkoi taas tarkkaavasti seurata sairauden
tekemää hiljaista työtä ruumiissa. Kun pulverit tulivat ja hän oli
ottanut yhden, nukkui hän vähän.
Hän heräsi pienestä hälinästä vuoteensa vieressä. Hän avasi silmänsä,
Britta istui tuolilla hänen vuoteensa vieressä, hyvin suorana, ja
tummat, loistavat silmät olivat tuskallisina ja jännittyneinä suunnatut
häneen. »Minkä näköinen mahdan olla», ajatteli Streith, koska hän minua
noin katselee. Hän koetti hymyillä; »Sinäkö se olet, lapsi?»
»Tohtori Ruck sanoi, että sinä olit sairas», alkoi Britta, »senvuoksi
olemme tulleet. Miten sinä nyt voit?»
»Huonosti», vastasi Streith.
Brittan silmät tulivat suuremmiksi ja tuskallisemmiksi: »Olen hyvin
pahoillani siitä.»
»Sitä ei voi auttaa», virkkoi Streith. »Mitä olet muuten tehnyt?»
»Minä? Oh, en mitään, en tiedä.» Hän punastui, hän tunsi, että hänen
täytyi nyt jotakin kertoa, pitääkseen seuraa sairaalle, mutta hän ei
keksinyt mitään. Varovasti avattiin ovi, ja rouva von Syrman astui
huoneeseen. Lyhyin askelin ja rannerenkaiden hiljaa helähdellessä astui
hän aivan vuoteen ääreen, pysähtyi ja heristi sormeaan: »Vävypoika,
vävypoika, mitä surua te olette tuottanut meille. Kun me kuulimme, että
te olitte sairaana, ei pienokaistani voinut mikään pidättää. Teidän
täytyy sallia hänen olla luonanne. Enkö minä voi jotakin tehdä? Enkö
saa pöyhiä pieluksianne? Sairaat ovat sanoneet minulle, että minulla on
heihin nähden hyvin onnellinen käsi.»
»Kiitän», sanoi Streith torjuen, »Oskar tekee sen oikein hyvin.»
»Sehän on hyvä», jatkoi rouva von Syrman ja katseli ympärilleen
huoneessa, »mutta enkö sulje ikkunaa, ulkona tuulee vähän.»
»Pyydän, antakaa ikkunan olla auki», vastasi Streith painokkaasti.
»Vai niin.» Rouva von Syrman kävi epävarmaksi. »Sinä jäät kai vielä
tänne, lapsi? Luulen, että kaksi on liian paljon sairashuoneessa.
Toivon pikaista parantumista, rakas vävypoika.» Sen sanottuaan hän
lähti.
Streith ja Britta vaikenivat hetken. Streith vääristi tuskallisesti
kasvojaan, ja vihdoin hän sanoi: »Puutarhassa kuuluu yksi ruusu
puhjenneen, paroonitar Rotschild. Etkö halua mennä ulos sitä
katsomaan?» »Kyllä», vastasi Britta kuuliaisesti, nousi ja meni ulos.
Nyt kuunteli Streith ääniä ja askeleita viereisestä huoneesta, hän
kuuli rouva von Syrmanin kapeiden korkojen kopisevan lattialla
edestakaisin. »Nyt hän kulkee ja tunnustelee tavaroitani», ajatteli
hän julmistuneena. Puutarhassa alkoi Roller äänekkäästi haukkua.
Streith soitti. Kun Oskar tuli, kysyi hän kärsimättömästi: »Mitä Roller
haukkuu?»
»Armollinen neiti juoksee hänen kanssansa ruohikon ympäri», selitti
Oskar.
»Roller on huudettava sisään», käski Streith, »ja minun luokseni ei saa
enään päästää ketään, minä nukun.» Sitten kääntyi hän seinään päin.
Streithillä oli vaikea yö. Päivällä uinui hän kevyesti tai tarkkaili
tuskiaan. Hän pani merkille, miten ne tulivat, kasvoivat, vähenivät
ja taas uudella voimalla alkoivat; tämän vihollisen tutkiminen oli
kiusallinen ja väsyttävä tehtävä. Kuumeisessa mielikuvituksessa saivat
nuo tuskat muodon, hän näki harmaan koiranpään vaaleine silmineen ja
keltaisine hampaineen raivoten käyvän kiinni hänen jäseniinsä.
Iltapäivällä, kun Streith makasi puoliunessa, tunsi hän, että joku
istui hänen vuoteensa vieressä. Hän tiesi, että se oli Britta; hän
tiesi, että tyttö nyt katseli häntä suurin, tuskaisin silmin, tuoli,
jolla hän istui, narisi hiljaa. Hetkeen ei hän voinut päättää avata
silmiään, hän oli liian väsynyt hymyilemään ja puhumaan. Vihdoin avasi
hän kuitenkin silmänsä, Britta istui hänen vuoteensa vieressä, hänellä
oli päällään punainen pyhäpukunsa. Hän oli varmaan nopeasti kävellyt,
sillä hänen kasvonsa olivat aivan ruusuiset mustan, kiharan tukan alla;
hänen polvillaan lepäsi suuri kimppu kulleroita, joista levisi mieto
hunajan ja kosteiden lehtien tuoksu.
»Hyvää päivää, lapsi», sanoi Streith hiljaa.
»Hyvää päivää», vastasi Britta, »miten sinä voit?»
»Huonosti», virkkoi Streith. »Miten kauniita kukkia.»
»Niin, olen tuonut sinulle vähän kulleroita.»
»Niinkö, kukkivatko ne vielä?»
»Kyllä, ne kukkivat vielä.»
Streith kävi levottomaksi, tytön koreat värit, silmien loisto, tämän
nuoruuden, tämän elämän voimakas kukoistus painostivat häntä ja tekivät
hänelle kipeätä. Hän katseli ylös kattoon, hänen laihat kasvonsa
kalpeine kyömynenineen näyttivät ankaroilta ja tyytymättömiltä. »Rakas
lapsi, tahtoisin sanoa sinulle jotakin», alkoi hän.
»Ah, niin», huudahti Britta ja kumartui eteenpäin, valmiina tekemään
jotakin hänen hyväkseen.
»On hyvin rakastettavaa, että sinä ja äitisi tulette minun luokseni»,
jatkoi hän, »hyvin rakastettavaa, ja olen hyvin kiitollinen siitä.
Mutta näetkö, kun ihminen on sairas, on hän toisenlainen kuin
tavallisesti; hän on oikeastaan vain puolinainen ihminen, vähemmän
mielenkiintoinen ja rakastettava olento. Myöskin olen tottunut olemaan
yksin, kun olen sairaana. Sairaus on nyt kerta kaikkiaan yksinäisyyteen
kuuluvaa, rauhaa minä tarvitsen, en mitään muuta. Ja sinä, mitä sinä
teet sairashuoneessa? Sinä kuulut metsään ja auringonpaisteeseen. Kun
tulen paremmaksi, lähetän noutamaan sinua, mutta siihen saakka —»
Britta peitti molemmin käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.
Kärsimättömänä rypisti Streith kulmakarvojaan: »Minkätähden sinä
itket?» kysyi hän. »Eihän siinä ole mitään itkettävää.»
Mutta Britta solui alas tuoliltaan, polvistui vuoteen viereen, kumartui
hänen kätensä yli ja valitti: »Sinä et enään välitä minusta.»
»Oi lapsi», sanoi Streith väsyneesti, »miten olenkaan nuoruuttasi,
kauneuttasi ihaillut. Nyt toivoisin, että ympärilläni olisi hiukan
hiljaisuutta. Myöhemmin kuljemme kenties taas yhdessä metsässä tai
tanssimme yhdessä sinisessä huoneessa. Kenties, kukapa sen tietää.»
Britta kohotti päätään, hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja
äänellä, joka oli käheä itkusta, sanoi hän suuttuneena: »Minkätähden
sinun täytyy olla sairas!»
»Sitä en tiedä», vastasi Streith, »mutta mene nyt, lapsi.»
Britta nousi ja poistui huoneesta, pää alaspainuneena kuin lapsella,
joka on saanut toria.
Hän meni ulos metsään, suoraan eteenpäin, ja hänen kulkiessaan
juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, hän itki Streithia, hänen
kalpeita, huolestuneita kasvojaan, jotka olivat näyttäneet niin
vierailta ja vanhoilta, mutta hän itki myöskin vihasta, mieluimmin
olisi hän ääneensä huutanut metsälle soimauksiaan: »Minkätähden
tämä, minkätähden tämä? Sairaus, kuolema, sehän turmelee kaiken,
sehän hävittää kaiken. Minkätähden?» Hän kulki kunnes väsyi, sitten
heittäytyi hän sammaleelle, makasi siinä liikkumattomana ja kuunteli
outoa, valittavaa ääntä sisimmässään, koko olennossaan.
Hän oli varmaan maannut siinä kauan, sillä hänen tukkansa ja pukunsa
olivat käyneet kosteiksi yökasteesta. Hän hypähti ylös, syvä hämärä
vallitsi puiden alla, metsä oli aivan hiljainen, ja sumu hiipi suon
yli Britta pelkäsi, ensi kerran pelkäsi hän metsässä ja alkoi nopeasti
käydä, hän ei tiennyt mihin, mutta ei ainakaan kotiin. Istua nyt
sinisessä huoneessa lampun ääressä ja kuulla äitinsä puhuvan, sitä hän
ei voinut. Pienellä aukealla katsoi hän ympärilleen, harmaana harmaassa
hämärässä seisoi siellä vanhan Annlisen pikku mökki, sinne hän tahtoi.
Britta tunsi Annlisen hyvin, hän oli Andreen äiti ja Marguschin
iso-äiti. Aikaisemmin, kun rouva von Syrman lähti matkalle, täytyi
Annlisen tulla hoitamaan pikku Brittaa.
Britta astui mökkiin. Matala tupa oli pimeä, vain hehkuvat hiilet
takassa loivat punaista hohdetta hämärään. Täällä tuoksuivat savu ja
kaikenlaiset yrtit, joita Annlisen oli tapana koota. Yhdestä nurkasta
kuului hiljaista kuorsausta, Margusch nukkui siellä, Annlise istui
joutilaana takan ääressä. »Mitä nyt, neiti tulee näin myöhään?» sanoi
hän.
»Niin, Annlise», vastasi Britta, »minä tulen sinun luoksesi, kotiin en
tahdo, jään sinun luoksesi.»
»Vai niin», murisi vanhus, »tulkaa sitte lähemmäksi.»
Britta istuutui pallille Annlisen luo; täällä takan suloisessa lämmössä
hän tunsi, että oli väsynyt ja kylmissään.
»Pikku neitihän on märkä», sanoi Annlise ja siveli kädellä hänen
tukkaansa, »mitä on sitten tapahtunut? Herrasi on sairaana, olen
kuullut, onko hänen tilansa niin huono? Eihän hän tosin enään ole
nuori.»
Silloin Britta kiivastui: »Miksi puhut noin, Annlise? Luulin, että
sinun luonasi olisi rauhallista ja suloista, ja nyt sinä puhut
tuollaisia asioita.»
»Enhän sano mitään, ole nyt vain rauhallinen», virkkoi vanhus.
Britta vaikeni hetken ja tuijotti hiillokseen, sitten hän kysyi:
»Pelkäätkö sinä kuolemaa?»
»Mitäpä minä pelkäisin», murisi vanhus. »Minulla on ollut tarpeeksi
vaivoja elämässäni, mitäpä kuolema voisi minulle tehdä?»
Tuo kuului niin rauhoittavalta, melkein hyväntahtoiselta. »Minun on
nälkä», sanoi Britta.
»Olemme leiponeet tänään», vastasi Annlise, nousi, toi kupin maitoa ja
palan leipää: »Syö, lapsi, syö», sanoi hän.
Britta joi ja söi, nyt tunsi hän olonsa täällä turvalliseksi ja
varmaksi, ja kun hän oli kylläinen, tuli hän iloisemmaksi. »Nyt,
Annlise», sanoi hän, »täytyy sinun kertoa, mutta ei mitään surullista.
Kerro jotakin rakkaudesta. Millaista oli silloin, kun Andreen isä
rakastui sinuun?»
»Siitä ei ole paljoakaan kerrottavaa», vastasi Annlise, mutta Britta
ahdisti häntä: »Kerro, kerro.»
»No, Peter oli täällä kreivin luona hevosten hoitajana», alkoi vanhus,
»minä olin pesijänä. Siihen aikaan olivat työhevoset kesällä öisin
laitumella apilamaassa. Hänellä oli pieni pyörillä kulkeva puuvaja,
aivan koirankopin näköinen, jota hän kuljetti mukanaan pellolla, ja
siihen hän saattoi ryömiä, kun satoi. No niinkuin tyttöjen on tapana,
menin silloin usein öisin Peterin luo pellolle.»
»Niin hauskaa», pisti Britta väliin.
»Kirkkaina öinä oli kylläkin hauskaa», jatkoi vanhus, »mutta
myöhemmin, kun yöt kävivät pimeiksi, oli pahempaa. Alituisesti täytyi
Peterin pitää hevosia silmällä, mustalaisia kuljeskeli siihen aikaan
ympäristöllä, ja helposti saattoi hevosen kuljettaa pois ilman että
Peter tai koira sitä huomasivat. Kun nyt Peter oli poissa hevosia
katsomassa, istuin minä yksin vajan edustalla, ja silloin minä joskus
pelkäsin, etenkin eräällä pellolla, joka on lähellä lammikkoa, johon
pitkä Jakob hukkui. Humalaisena hän eräänä yönä siihen hukkui, vain
hänen hattunsa ja keppinsä löytyi, häntä itseään ei ole löydetty,
niin syvä on tuo musta vesi. Niin istun kerran vajan edustalla, yö
on pilkkopimeä ja oloni tuntuu niin omituiselta. Silloin huomaan,
että joku seisoo edessäni, ajattelen, että se on Peter. »Oletko se
sinä, Peter?» kysyn minä. Hän ei vastaa, mutta minä tunnen, miten
jotakin kylmää uhkuu vastaani, ikäänkuin tuuli puhaltaisi sumua veden
pinnalla, ja tunnen myöskin väkevän liejun ja mudan tuoksun. Silloin
tiedän, että se on pitkä Jakob. Pelosta en voi puhua, ja vapisen koko
ruumiiltani. Silloin kuulen; miten hän kerran huokaa hyvin syvään, ja
sitten en kuule enään mitään. Kun Peter tulee, kysyn häneltä: Olitko
juuri täällä? En, sanoo hän. Silloin se oli pitkä, Jakob, sanon minä.
Tyhmyyksiä, sanoo hän, tule, ryömikäämme vajaan, ja niin ryömimme me
vajaan.»
»Siellä oli turvallista», huomautti Britta, »kun on lähellä toisiaan,
silloin on turvallista, vaikka kummitukset juoksisivat ympärillä.»
»Se on totta», virkkoi Annlise, »minä en sillä kertaa myöskään lähtenyt
kotiin, ennenkuin tuli valoisa. Niin, ne olivat aikoja. Mutta mitä se
auttoi? Peter joutui sotaväkeen, ja minä jäin istumaan.»
»Ei, ei niin», kiivastui Britta, »ei sillä tavalla. Minkätähden kaikki
loppuu niin surullisesti?»
Vanhus huokasi: »Sitä en voi auttaa, lapseni, emme ole maailmassa
nauraaksemme.»
Molemmat vaikenivat nyt, Britta nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvot
käsiinsä ja tuijotti hiillokseen, joka kuiskaten sammui.
* * * * *
Oli hetkiä, jolloin Streith nautti sairaan onnea, väsynyttä onnea,
jolloin tuskat hetkeksi jättivät hänet, ja hän makasi väsyneenä kuin
raskaasta työstä ja ajatteli: »Miten helppo on toki elämä ilman
tuskia.» Silloin antoi hän avata huoneensa oven voidakseen nähdä koko
huonerivin; hän tahtoi nähdä, miten valo ja lehtivarjot lankesivat
kiiltävälle parketille, miten Roller nukkui aurinkoisella paikallaan,
miten huonekalut juhlallisina seisoivat pitkin seinävieriä ja taulujen
kullatut kehykset välkkyivät. Ikkunat olivat avoinna, puutarhasta
virtasi sisään lämpimiä tuoksuja, joskus eksyi mehiläinen huoneeseen
ja kertoi surinallaan auringonvalaisemista ruusuista ulkona. Jos uni
valtasi hänet sellaisina hetkinä, näki hän ihania unikuvia, kuvia
aikaisemmilta matkoiltaan. Hän istui gondoolissa, kirkas auringonvalo
lankesi kanavaan, ja valoheijastukset värisivät kuin pienet, liikkuvat
kultapallot palatsien punaisilla muureilla. Taikka hän seisoi Hollannin
vihertävän taivaan alla sinisen hyasinttivainion vierellä, tummaa,
täyteläistä sineä, minne ikinä hän katsoi. Silloin tällöin tuli rouva
Buche valkea esiliina edessä, harmaat, silmät rauhallisina, ja ojensi
hänelle kupin lihalientä. »Kananpoikalientä», sanoi hän, »joitakuita
parsannuppuja olen pannut sekaan, noita pieniä, tummia. Suuret ovat
tosin makeampia, mutta pienissä, karvaissa on vielä jotakin maan
voimasta.»
»Ehkä olette oikeassa», virkkoi Streith, pisti parsannupun suuhunsa
ja katseli rouva Buchea sairaan avuttomalla katseella. »Voitte olla
oikeassa, se maistuu joka tapauksessa voimalta.» Ja sitten hän kysyi,
niinkuin hän viime aikoina niin usein oli tehnyt: »Eikö kukaan ole
tullut?»
»Ei kukaan, herra kreivi», oli vastaus.
»Ketähän hän odottaa», sanoi rouva Buche Oskarille. »Näinköhän taasen
herrasväkeä metsänhoitajan asunnosta?»
»Ei, ei heitä», vastasi Oskar salaperäisesti.
Vaunujen vierintä talon edustalla pani Streithin jännittyneenä
kuuntelemaan. Vaunut pysähtyivät, ovi kävi, ääniä kuului. Oskar tuli
kiireesti Streithin huoneeseen ja ilmoitti: »Hänen korkeutensa
ruhtinatar on täällä ja kysyy saisiko hän nähdä herra kreiviä.»
»Pyydä häntä käymään sisälle», vastasi Streith ja järjesti kädellä
partaansa ja tukkaansa.
Ruhtinatar astui huoneeseen, hän jäi vuoteen viereen seisomaan ja
sanoi: »Tahdoin niin mielelläni nähdä teidät, rakas kreivi.»
»Hyvin rakastettavaa», vastasi Streith ja koetti pään nyökkäykseensä
saada jotakin juhlallista.
»Sitten istuudun tähän viereenne», jatkoi ruhtinatar ja istuutui
tuolille, joka oli Streithin vuoteen vieressä. Mutta kun hän istui
siinä, ei hän heti keksinyt, mitä sanoisi. Hän katseli Streithia
kirkkailla, rauhallisilla silmillään; posket olivat ulkoilmassa saaneet
kevyen punan ja huulet hymyilivät hämillään.
Streith tunsi ohuen, vaalean kesätakin, puvun kevyellä silkillä
oli mieto heliotroopin väri, ja keltaisessa olkihatussa oli valkea
lokinsiipi. Tämän olennon lempeän juhlallisuuden edessä tunsi Streith
taas tuota harrasta hellyyttä, joka kerran oli tuntunut hänestä niin
hyvältä.
»Oletteko iloinen?» kysyi ruhtinatar, ja hänen äänessään värisi heikko
mielenliikutus.
»Kyllä, olen iloinen», vastasi Streith totisena, »toivoisin vain
itselläni olevan enemmän voimia iloitakseni.»
»Niitä tulee kyllä», lohdutti ruhtinatar, »saatte nähdä, pian taas
kääntyy parempaan päin.»
»Pian», toisti Streith, »pian sen täytyy tapahtua, sillä muuten
kadottaa rohkeuden parantumiseen. Usein minä ajattelen, kenties on jo
tarpeeksi, jos kohta», hänen äänensä kävi heikoksi ja hiljaiseksi,
»onkin tuhlannut niin paljon aikaa, esiintyäkseen edukseen.»
»Mitä tarkoitatte», kysyi ruhtinatar ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Tarkoitan», jatkoi Streith äänekkäämmin, »että emme voi elämästämme
kuitenkaan sitä tehdä, mitä haluamme siitä tehdä, elämä tekee aina,
mitä itse tahtoo.»
»Ah Streith, niin käy meidän kaikkien», virkkoi ruhtinatar, ja
mielenliikutus saattoi hänen silmänsä säteilemään, »me luulemme kaikki,
että jos saisimme uudelleen elää elämämme, tekisimme sen paremmin.
Jospa löytyisi oikaisuvedoksia, niinhän niitä kutsutaan, eikö totta? —
oikaisuvedoksia elämästä.»
Streith hymyili: »Oikaisuvedoksia, aivan oikein, joissa me kaiken, mikä
ei meitä miellytä, voisimme pyyhkiä pois paksuin, mustin viivoin.»
»Ja kuitenkin», sanoi ruhtinatar miettivästi, »hyvinä hetkinä, jolloin
olemme taipuvaisia antamaan anteeksi, silloin annamme myöskin anteeksi
elämämme.»
»Muuta kai emme voi tehdä», vastasi Streith, »etenkin, kun olen
alkanut epäillä, että emme elä ensinkään itsemme tähden. Isoäitini
kertoi meille lapsille sadun ylpeästä Rosinesta, joka luuli että kakku
leivottiin vain sentähden, että hänellä olisi pehmeä ja lämmin vuode.»
Streith nauroi, ja myöskin ruhtinatar nauroi; hänelle teki hyvää voida
taas kerran, kuten ennen, nauraa Streithin kanssa. Mutta äkillinen
heikkous teki Streithin kasvot aivan kalpeiksi, ja hän sulki silmänsä.
»Puhuminen rasittaa teitä», huudahti ruhtinatar huolestuneena, »teidän
täytyy maata hiljaa, teidän täytyy koettaa nukkua. Istun vielä vähän
aikaa täällä, jos se tekee teille hyvää.»
»Kyllä, se tekee hyvää», sanoi Streith hiljaa.
Nyt istui ruhtinatar äänettömänä paikallaan, kädet ristissä helmassa,
hän katseli ulos ikkunasta, ja hänen katseensa kävi tuijottavaksi,
niinkuin se käy, kun ei se tarkkaa ympäristöä, vaan uneksien
kiintyy johonkin etäiseen muistokuvaan. Kun Streith todella näytti
rauhallisesti nukkuvan, nousi ruhtinatar ja poistui hiljaa huoneesta.
Punainen iltarusko heijastui jo seinälle, kun Streith heräsi. Tohtori
Ruck seisoi vuoteen vieressä ja hieroi käsiään. »Nukkunut, siitä
pidän», sanoi hän ja koetti potilaan pulssia. »Mutta en ole oikein
tyytyväinen pulssiin. No, annamme pienen ruiskeen.» Hän meni pöydän
luo, pannakseen ruiskun kuntoon. Streith kohousi hieman tyynyjen
varassa; iltasin lisääntyvä kuume elähytti häntä, hän halusi senvuoksi
puhua ja kuulla muiden puhuvan. »Miten voivat teidän lapsenne,
tohtori?» kysyi hän.
»Kiitos, hyvin», vastasi tohtori, »kaikki mallipoikia.»
»Kuinka monta?» kysyi Streith edelleen.
»Toistaiseksi neljä.»
»Toistaiseksi?» kertasi Streith, »odotatteko useampia?»
»Niinpä luulisin», vastasi tohtori, »lapsethan kuitenkin ovat parasta,
mitä voimme maailmalle lahjoittaa, nehän ovat niinsanoakseni meidän
kuolemattomuutemme.»
»Vai niin, teidän kuolemattomuutenne», sanoi Streith, »minä en tiedä
houkuttelisiko minua sellainen kuolemattomuus; mutta ne ovat kuitenkin
todellisia elämäntehtäviä, ja minä en nykyään ole pätevä niistä
puhumaan.»
Tohtori astui Streithin vuoteen viereen: »Mitä vielä», sanoi hän,
»kun olette saanut ruiskeen ruumiiseenne, silloin olette taas pätevä
puhumaan kaikesta.» Hän kumartui sairaan puoleen, antaakseen ruiskeen,
ja kun hän oli valmis, istui hän Streithin vuoteen reunalle ja sanoi
tyytyväisenä: »No. Nyt tunnemme itsemme kohta paremmaksi.»
»Niin, ehkä», myönsi Streith viivytellen. »Mutta, sanokaapa tohtori,
te puhutte kuolemattomuudestani ne. Te uskotte siis, että tämän elämän
päätyttyä kaikki on lopussa.»
»En tiedä», vastasi tohtori ja katseli hämillään poispäin, »näyttää
melkein siltä.»
»Hyvä, hyvä», jatkoi Streith, »riippuu vain siitä, onko sanalla »loppu»
vielä merkitystä meidän elämämme päätyttyä, vai onko kenties vain
maallinen keksintö, että jokin loppuu.»
»Niinkuin sanottu...» änkytti tohtori.
»Te ette sitä tiedä», keskeytti hänet Streith, »mistäpä te sen
tietäisittekään. Minä tarkoitan vain, että jos elämämme jälkeen
täällä vielä tulee jotakin muuta, pitäisi meidän kai havaita siitä
jotakin, kun lähenemme sitä. Kun kaikki täällä alkaa vaaleta, eikö
meidän pitäisi kaukaisimmassa etäisyydessä erottaa toisia värejä?
No, yhtäkaikki, kuulkaapa, tohtori, oletteko milloinkaan matkustanut
sisämaasta merenrannalle?»
»Ei, en muista», vastasi tohtori.
»Minä olen kerran Pommerissa», jatkoi Streith, »matkustanut metsän läpi
merenrannalle. Se oli kuumin päivä, minkä muistan. Männynrungot, joiden
ohi ajoin, hehkuivat kuin liiaksi kuumennetut uunit, ilma painoi minua
kuin villainen peite. Hengittäminen ei tällaisissa olosuhteissa ollut
mikään nautinto, ja niin annoin minä kuljettaa itseäni äänettömänä
ja ajatuksettomana kuuman hiekan läpi. Silloin tunsin äkkiä kuin
olisi paine, joka lepäsi päälläni, keventynyt, hengittäminen tuli
helpommaksi, kevyt tuulenhenki tuli ja leikitteli huulten ympärillä ja
maistui niin hyvälle, kuin ei mikään pitkään aikaan ollut maistunut,
ja mitä kauemmas me ajoimme, sitä helpommaksi kävi hengitys, ja kevyt
tuulenhenki tuli yhä useammin ja voimakkaammin. Se alkoi jo kuiskailla
männynneulasissa ja muuttui hiljaiseksi huminaksi, ja minä levitin
suuni ja sierameni ja vedin sisääni tätä tuulta, sillä se maistui
lakeuksilta; se tuoksui ihanasti äärettömiltä lakeuksilta. Ja sitten
kuulin äänen, hyvin kaukaisen, aivan hiljaisen, ja kuitenkin oli siinä
jotakin suurta, jotakin vapauttavaa, virvoittavaa; tässä hiljaisessa,
kaukaisessa äänessä oli jotakin, joka muistutti äärettömyyden äänen
kohinaa. Katsokaa, tohtori, se oli meri.» Streith vaikeni ja sulki
silmänsä, myöskin tohtori vaikeni hetken, ja kun hän alkoi puhua,
täytyi hänen rykäistä, hän pelkäsi, että hänen äänensä kuuluisi
epävarmalta. »Nyt teidän tulee nukkua, rakas kreivi», sanoi hän, »ja
nähdä mieluisia unia, kenties tuosta suuresta äänestä.»
»Niin, kenties tuosta suuresta äänestä», vastasi Streith unisena,
»hyvää yötä, tohtori.»
* * * * *
Kreivi Donald Streith oli kuollut. Linnassa kuultiin, että kreivin
veli oli saapunut, antaakseen viedä ruumiin Streithien perintötilalle,
aamupäivällä kulkisi vaunu arkkuineen maantietä linnan ohitse.
Nähdäkseen tämän antoi parooni Fürwit, toipilas ja vielä heikko,
asettaa nojatuolin linnan portaille; siellä hän istui ja odotti.
Hänen vieressään seisoi majuri ulkonevat, siniset silmät tuijottivat
surullisina eteensä »Jalo, ylevä ihminen oli meidän Streithimme, sääli
häntä», sanoi hän.
»Tietysti oli hän jalo ja ylevä», virkkoi parooni, ja hänen äänensä
kuului hieman riidanhaluiselta, »minä olen varmaan viimeinen, joka
sanon jotakin pahaa kuolleesta hyvästä tuttavasta, mutta hän ei
tiennyt, mitä tahtoi. Milloin tahtoi hän tätä, milloin taas jotakin
aivan toista. Hänellä oli levoton sydän ja, katsokaa, majuri, levoton
sydän ei kelpaa, ei ole terveellinen, levottomat sydämet eivät kestä
kauan.»
»Kenties», vastasi majuri, »me erehdymme kaikki. Minä olen
kunnioittanut Streithiamme.»
Tämä näytti suututtavan paroonia: »Niin, niin, kuka väittääkään muuta?
Mutta sitä ei voida kieltää. Katsokaapa, majuri, löytyy ihmisiä, jotka
ymmärtävät järjestää olonsa, ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Streith
oli yksi niitä, jotka eivät ymmärrä.»
Toisella puolella linnaa puutarhakuistilla makasi prinsessa Marie
korituolissa, ja pyöreät, siniset silmät katselivat päiväpaisteeseen,
rauhallisina ja hiukan surullisina, silmät, jotka eivät enään odota,
että tuolla häikäisevässä valossa mitään kaunista ja liikuttavaa voisi
näyttäytyä niille. Prinsessan vieressä istui neiti von Dachsherg ja
alotti valkoista villamyssyä, joka prinsessan piti kutoa eräälle
köyhälle naiselle kylässä.
Mutta ruhtinatar oli mennyt alas puutarhaan, hän kulki aina
puutarhaveräjälle saakka, jäi sinne seisomaan, varjosti käsin silmiään
ja katseli pitkin maantietä. Toisella puolen tietä, metsän reunassa,
seisoi kaksi naista mustissa surupuvuissa, rouva von Syrman ja hänen
tyttärensä. Britta piteli suurta kedonkukka-seppelettä, joka loisti
ketoneilikoiden, suokämmeköiden ja muiden kukkien väreistä. Nyt kuului
hevosten kavioiden kapsetta, ja ruumisvaunu tuli, neljän hevosen
vetämänä. Arkkua peitti mustan- ja hopeankirjava peite ja sen päällä
oli palmunoksia ja suuria seppeleitä vaikeista ruusuista. Kun vaunu
hitaasti kulki metsänreunan ohitse, astuivat molemmat naiset esille, ja
Britta asetti seppeleensä arkulle. Sitten istuutui Britta tienreunalle,
peitti kasvot käsiinsä ja itki. Ruhtinatar seisoi yhä liikkumattomana
paikallaan ja katseli poistuvia vaunuja, niiden vieriessä pitkin
puukujaa kevyen tomupilven vaalean kimmellyksen ympäröiminä, ja käyden
yhä pienemmiksi mustaverhoisine arkkuineen ja valkeine seppeleineen,
joiden keskellä Brittan seppele lepäsi, iloisena väriloistossaan kuin
helähtävä nuoruuden nauru.
Loppu.