»Ennen?» kysyi Streith.
»Niin, ennen kihlausta.»
Streith nauroi: »Järjestämme kyllä asian niin, ettei kihlaus häiritse
meitä.»
Rouva von Syrman palasi huoneeseen, jälessään Trine, joka kantoi
vatia. Trine oli pukeutunut sinipunervaan pyhäpukuunsa ja koetti
vääntää kasvonsa, jotka muistuttivat häijyjä, vanhoja miehenkasvoja,
ystävällisen näköisiksi.
»Pyydän, illallinen odottaa», kutsui rouva von Syrman, »morsiuspari
istuu yhdessä minua vastapäätä.» Trine asetti vadin pöydälle, siinä oli
munaviipaleita sinappikastikkeessa tuoreiden salaattien kera. »Pieni
eturuoka», sanoi rouva von Syrman, »olkaa hyvä. Meidän illallisemme on
maalainen ja yksinkertainen, ja miten se voisi muuta olla.»
»Ne ovat parhaita illallisia», huomautti Streith kohteliaasti.
»Sitä mieltä oli myöskin aina kreivitär Erdödi», kertoi rouva von
Syrman. Aikaisemmin tapasin kreivittären melkein joka vuosi joko
Kissingenissä tai Franzensbadissa. Voin hyvin sanoa, että olin
kreivittären ystävä. Kreivitär kertoi mielellään siitä, miten
hän kerran Unkarissa ratsastusmatkalla eksyi, hän tuli pienelle
talonpoikaistalolle, astui alas hevosen selästä, ja kun hänen oli
nälkä, pyysi hän jotakin syödäkseen. Hän istui karkean puupöydän
ääreen, ja hänelle tuotiin sinisellä fajanssilautasella kappale
mustaa leipää; pala juustoa ja senlisäksi lasillinen sameata viiniä,
tämä ateria, sanoi hän, oli paras, minkä hän elämässään oli syönyt.
Hän muisti sen myöskin, kun hän seuraavana talvena oli sairas
ja ilman ruokahalua; kaupungista oli hankittava hänelle sininen
fajanssilautanen, hän meni keittiöön, istuutui keittiöpöydän ääreen,
antoi tarjota itselleen fajanssilautasella mustaa leipää ja juustoa,
sekä lasin viiniä, »mutta», oli hänellä tapana sanoa, »se ei sittekään
ollut sama».
»Me emme milloinkaan koe kahta kertaa samaa», huomautti Streith.
»Se on totta», sanoi rouva von Syrman.
Trine ilmestyi jälleen ja tarjosi vasikanpaistia tuoreitten vihannesten
kanssa.
»Maan hedelmiä», selitti rouva von Syrman, ja kun kaikki olivat
saaneet, jatkoi hän taasen keskustelua: »Kreivitär kertoi minulle
myöskin paljon Wienin hovista, ankara etiketti on varmaan hyvin
kiusallinen.»
»Joka sen tuntee, hänelle se on miellyttävää, niinkuin kaikki
järjestys», vastasi Streith hiukan terävästi.
»Siinä olette varmaan oikeassa», kiiruhti rouva von Syrman myöntämään,
»tehän tunnette niin hyvin hovielämän. Hovielämä on varmaan hyvin
mielenkiintoista.»
Mutta sekään ei näyttänyt Streithia miellyttävän, hänen äänensä
oli ärtynyt, kun hän vastasi: »Hovissa tapahtuu monenlaista, mutta
mielenkiintoinen on tuskin oikea sana, kun on kysymys elämästä siellä.»
»Tietysti», virkkoi rouva von Syrman, »se ei voi tyydyttää teidän
henkisiä tarpeitanne.»
Streith ei vastannut tähän mitään, ja keskustelu pysähtyi joksikin
aikaa. Trine tuli, vei paistin ulos ja tarjosi pientä kakkua,
jäähdytysastiasta otti hän pullon samppanjaa, avasi korkin ja kaatoi
viinin korkeihin, suippoihin laseihin.
»Jääkylmää se ei ole», sanoi rouva von Syrman anteeksi pyytäen, »ja
varmaan se on myöskin liian makeata. Ennen join mielelläni samppanjaa,
mutta sen täytyi olla hyvin sec. No, à la guerre comme à la guerre,
maljanne. Onneksenne, rakkaat lapseni.»
Lasit kilahtivat vastakkain, rouva von Syrman tuli liikutetuksi, hän
nojautui tuolissaan taaksepäin, löyhytteli viuhkalla viileyttä ja sanoi
valittaen: »En olisi uskonut, että elämässäni saisin enään elää näin
onnellista hetkeä.»
Britta maistoi hiukan lasistaan ja nauroi, hän väitti, että viini
kutkutti hänen kurkkuansa. »Rakas lapsemme on niin äänetön tänään»,
jatkoi rouva von Syrman, »suuri onni tekee hiljaiseksi.»
»Mutta hyvältä kai se on maistunut?» kysyi Streith ja asetti kätensä
Brittan käden päälle. Hän katui kuitenkin heti kysymystään, se kuului
aivan vanhan sedän hyväntahtoiselta kysymykseltä veljentyttärelle.
Rouva von Syrman vastasi tyttärensä puolesta: »Hän on syönyt niin
vähän, onni tekee kylläiseksikin. Kerrohan meille kuitenkin, lapseni,
mitä sinulle kaupungissa tapahtui.»
»Kaupungissa soitin ensin huonosti pianoa», kertoi Britta, »myöhemmin
tanssitunnilla sanoi herra Hilte, että minussa ei ole siroutta.»
»Mitä herra Hilte siroudella tarkoittaa», huomautti Streith, »ei
kenties ole helppoa käsittää.»
»Ei, minä tanssin todellakin huonosti, se ei yksinkertaisesti käy.
Mutta te, herra kreivi, te tanssitte varmaan hyvin.»
»Tanssi kuului aikaisemmin ammattiini», vastasi Streith. »Nyt en ole
pitkiin aikoihin harjoitellut sitä taitoa.»
»El, ei», huudahti, Britta, »teidän täytyy tanssia ihanasti, teidän
kanssanne osaisin tanssia.» Ja hän hypähti ylös, huusi Trineä, pöytä
oli työnnettävä syrjään, sillä hän halusi tanssia Streithin kanssa.
»Sellainen lapsi», sanoi rouva von Syrman hymyillen ja suoristi nauhat
Brittan puvussa: »No, nyt voit mennä, pikku kreivitär.» Itse istuutui
hän pianon ääreen ja soitti valssia. Streith ja Britta tanssivat.
Avonaisista ikkunoista kuului kuusien humina, se sekaantui kuin suuren
bassoviulun ääni valssin säveleihin. Ikkunan ulkopuolella seisoivat
Trine, Andreen, Annelise, Andreen äiti ja Margusch, Andreen tytär,
ja katselivat tanssia. Britta ei saanut tarpeekseen, mutta Streithia
pyörrytti, ja täytyi hänen istua. Britta istui hänen vieressään, huulet
puoli avoinna, silmät loistaen. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja nojasi
kuumia kasvojaan Streithin olkapäähän, »luulen, että niin tanssitaan
taivaassa.»
Rouva von Syrman soitti nyt hiljaista, suloista säveltä, Streith
kumartui Brittan puoleen. »Itketkö sinä?» kysyi hän hämmästyneenä.
»Se on kyllä tyhmää», vastasi Britta ja pyyhki kyyneleet silmistään,
»en tiedä miksi, mutta minusta tuntui yhtäkkiä kaikki niin
surulliselta.»
Huolestuneena kiiruhti rouva von Syrman heidän luoksensa. »Lapsi on
hermostunut», sanoi hän, »liian paljon onnea yhtenä päivänä tekee
hermostuneeksi. Nukumme hyvin yön ja huomenna näytämme ystävällemme
iloiset kasvot.»
Streith sanoi hyvästit ja läksi. Ulkona katsoi hän vielä taakseen,
ikkunassa näki hän Brittan vartalon kuvastuvan tummana valoisaa taustaa
vasten, tuuli leikki hänen tukassaan ja antoi kiharoiden liehua
pienten, tanssivien varjojen lailla hänen päänsä ympärillä.
Britta halusi, että Streith jonakin iltana lähtisi hänen kanssansa
purolle rapuja pyytämään. »Hyvä», sanoi Streith, »Oskar voi panna
evästä koriin ja seurata mukana.»
»Ei», pyysi Britta, »ei tuo vanha, ankara herra, silloin emme voi pitää
hauskaa, Margusch tulkoon kantamaan koria.»
Niin kantoi Margusch koria eväineen ja Andree kantoi pieniä, pyöreitä,
pitkiin sauvoihin kiinnitettyjä haaveja. Kun he tulivat niitylle,
lepäsi sen yllä vielä rauhallinen kirkkaus, jommoinen kesäiltoina
tavallisesti heti auringonlaskun jälkeen peittää maan. Britta auttoi
Andreeta ja Marguschia sitomaan syöttejä haaveihin ja pistämään niitä
veteen. Streith oli istuutunut ruohomättäälle, ilma oli tukehduttava ja
painostava, mutta purosta nousi kosteata kylmyyttä. Streithin edessä
levisi maa tasaisena ja avarana, peltoja, maanteitä, poppelikujanteita,
siellä täällä talo, jossa jo himmeä valo tuikki, kaikki jonkunverran
väritöntä ja elotonta laskeutuvassa hämärässä. Taivaanrannalla oli
sinertävä pilviseinä, jota silloin tällöin valaisi kultainen salama.
»Satumaista, uskomatonta», ajatteli Streith. Se oli tunne, joka
nykyään yhä uudelleen valtasi hänet; mitä hän koki, oli kaunista, ja
niinkuin hän halusi, ja kuitenkin satumaista, uskomatonta. Hänestä
tuntui toisinaan, että hän eli toisen ihmisen elämää, niinkuin joskus
tapahtuu unessa.
Britta tuli ja istuutui hänen viereensä. »Andree sanoo», kertoi hän,
»että tulee ukonilma. Täällä onkin niin kammottavan hiljaista, tuntuu
siltä kuin kaikki odottaisivat jotakin.»
»He odottavat heräämistään», vastasi Streith hajamielisesti.
»Mitä tarkoitat?» kysyi Britta ihmetellen.
»Oh, en mitään», virkkoi Streith, »emmekö nyt lähde kokemaan haaveja?»
Brittan kulkiessa aivan pitkin puron rantaa ja kumartuessa nostamaan
haaveja, seisoi Streith aivan hänen takanaan ja piti kiinni hänen
vyöstään. Margusch kori käsivarrella seisoi heidän vieressään ja otti
vastaan ravut. Andree hymyili tyytyväisenä: »Kun on näin tyyntä»,
virkkoi hän, »syövät nuo elävät kuin hullut.»
Ja itse asiassa olivat haavit aivan täynnä. Kun Britta varovasti
kahdella sormella nosti elävät haavista heittääkseen ne koriin,
nauroi hän ja päästi pieniä ihastuksen huutoja. Korissa hieroivat
ravut koipiaan hiljaa vastakkain, että kuului kuin hiljaista rapinaa.
Vedestä nousi kevyt suonhaju, joka sekottui ruovoista ja vesikasvien
siitepölystä lähtevään tuoksuun.
»Kaunista», ajatteli Streith taas, »mutta epätodenmukaista.»
Kun kaikki haavit olivat koetut, tunsi Britta itsensä väsyneeksi;
ilma teki jäsenet painaviksi. »Nyt syömme», ehdotti Britta. He
istuutuivat ruoholle, Margusch otti eväät esille. Britta söi hitaasti
ja mieltymyksellä, joi lisäksi kirkasta, makeata viiniä, ja kun hän oli
lopettanut, nojautui hän tyytyväisenä taaksepäin ja sanoi: »No, nyt
sinun täytyy sytyttää savukkeesi, siinä on niin ylhäinen tuoksu.»
Hämärä oli laskeutunut niitylle, ja pilviseinä salamoineen
taivaanrannalla oli kohonnut korkeammalle.
»Oikeastaan on sellainen ilma, että minä pelkäisin», sanoi Britta,
»ellet sinä olisi mukana.»
»Ja nyt?» kysyi Streith.
»Nyt on hyvä», jatkoi Britta. »On aina niin, että ihminen voi kääntää
kaikki hyvin päin. Kun lapsena kesähämärässä makasin yksin vuoteessani,
silloin pelkäsin, joka nurkassa oli jotakin, jota pelkäsin; mutta kun
lapsenhoitaja astui sisään, oli kaikki pelko kadonnut, ja lastenhuone
oli taas vanha, hyvä lastenhuone. Niin se on. Oletko sinäkin lapsena
pelännyt, kerrohan jotakin siitä ajasta, jolloin et vielä ollut hieno,
ylhäinen herra, vaan pieni lapsi. Olitko onnellinen?»
»Minulla ei ollut mitään syytä olla olematta onnellinen», vastasi
Streith miettien, »minulla oli hyvät vanhemmat ja vanhempi veli, jonka
kanssa väliin tappelin, mutta se ei ole elämääni katkeroittanut. Me
asuimme kaupungissa kauniissa talossa, jossa oli suuri puutarha, ei,
minä en ollut onneton, mutta minä olin, luulen, yksinäinen lapsi,
joka seikka riippui kai minusta itsestäni. Lapsillahan on aina oma
maailmansa, josta he eivät puhu aikaihmisten kanssa, koska heitä ei
kuitenkaan ymmärretä. Minun maailmani täytyi olla hyvin kirjava,
sillä minä olin hyvin vaitelias. Olin mielelläni yksinäni ja leikin
itsekseni. Näiden lapsuusvuosien pääasiallinen elämys oli kuitenkin
Deborah.»
»Deborah?» kysyi Britta ja nousi istumaan, »kerro, kerro.»
»Lapsenhuoneeni sijaitsi talon päätypuolella», jatkoi Streith. »Sitä
vastapäätä sijaitsi kapean solan toisella puolella toisen kauniin
talon päätypuoli, joka talo kuului rikkaalle juutalaiselle. Näillä
ihmisillä oli yksi ainoa tytär, Deborah, joka oli minun ikäiseni.
Deboraan lastenhuoneen ikkuna oli vastapäätä meidän lastenhuoneemme
ikkunaa, ja hän istui mielellään tuntikausia ikkunalaudalla ja katseli
minua, ja minä seisoin meidän ikkunassamme ja katselin häntä. Deboraan
ihaileminen oli minusta suuri, kiihdyttävä nautinto, ja hänelle näytti
tuottavan tyydytystä antaa minun ihailla itseänsä. Minusta hän oli
hyvin kaunis; hänellä oli mustat, välkkyvät kiharat, pienet, keltaiset
kasvot ja suuret, tummat silmät. Hän oli myöskin minun mielestäni
aina komeasti puettu, muistan punaisen puvun kultapitseineen ja
keltaisen puvun valkeine pitseineen. Välistä, nähtävästi silloin, kun
hänen äitinsä ei ollut kotona, otti Deborah esille kultaketjun, jossa
oli vihreä jalokivi, ja kiersi sen päänsä ympärille. Silloin istui
hän liikkumatta kuin pieni jumalankuva, ja antoi minun kummastellen
katsella itseään. Muutenkin antoi Deborah mielikuvitukselleni paljon
työtä.»
»Sinä olit häneen rakastunut», huomautti Britta.
»Kenties», virkkoi Streith, »vaikkakin rakkaus niinä vuosina on
toisenlainen kuin rakkautemme myöhempinä vuosina. En muista, että
olisin halunnut päästä lähemmäksi Deboraata, puhella hänen kanssaan,
taikka syleillä ja suudella häntä. Mitä minä toivoin, oli itse olla
Deboraana, niin kaunis kuin hän, omata niin pitkät kiharat ja niin
suuret silmät, käydä niin kauniisti puettuna ja kietoa kultaketju pääni
ympärille. Sitä minä halusin. Kuvittelin tiloja, joissa esiinnyin
Deboraana; ja itse olin mielestäni silloin hyvin vähäpätöinen, ja
kärsin katkerasta tunteesta, että olin vain ruma, pieni poika.»
»Ihmeellistä», sanoi Britta. »Ja mitä hänestä tuli?»
»Yhteen aikaan ei Deborah enään näyttäytynyt ikkunassaan», kertoi
Streith edelleen, »ja minä kuulin, että hän oli sairas ja sitten
minulle sanottiin, että hän oli kuollut. Tämä koski minuun kovasti,
juoksin ulos puutarhaan, heittäysin ruohikkoon ja ajattelin Deboraata.
Muistan vielä aivan hyvin loppukesän iltapäivän kirjavina daalioineen
ja astereineen ja hämähäkinverkot, jotka liehuivat tuulessa. En voi
sanoa, että surin Deboraata, kuolema tuntui minusta suurelta kunnialta,
joka saattoi tulla vain niin kauniin, pienen tytön osaksi, se kohotti
hänet minun silmissäni, kohotti hänet korkealle minun yläpuolelleni,
sillä sellaiset rumat, pienet pojat kuin minä eivät kuole. Nyt toivoin
ainoastaan yhtä: saada nähdä Deboraata. Menin ulos kadulle, kuljin
edestakaisin juutalaisen taloon vievän oven edustalla ja uskalsin
vihdoin astua eteiseen. Siellä seisoi vanha mies, jolla oli pitkä
valkea parta. »Sinä haluat kai nähdä pienokaisemme?» sanoi hän
ystävällisesti, tarttui minua kädestä ja vei erääseen saliin. Siellä
oli paljon ihmisiä, naiset mustissa puvuissa ja mustissa harsoissa,
herrat mustissa takeissa. Suurissa, hopeisissa haarakynttiläjaloissa
paloi kynttilöitä, ja paljot kukkaset tekivät ilman huoneessa
raskaaksi ja äiteläksi. Mutta kynttilöiden ja kukkien keskellä
makasi Deborah valkeassa arkussa, hänen silmänsä olivat ummessa,
hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kapeammilta ja keltaisemmilta
kuin tavallisesti, mustien, pitkien kiharoiden ympäröiminä. Hänellä
oli valkea silkkipuku, ja pieniin, keltaisiin käsiin oli pistetty
lilja. Mutta erikoisesti ihastuin pieniin, jäykkiin jalkoihin, jotka
olivat pistetyt kultakenkiin. Ihastuksesta sanattomana katselin
Deboraata, en milloinkaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Jonkun
hetken kuluttua vei vanha herra minut taas ulos. Menin puutarhaan,
heittäydyin pitkälleni ruohoon, ja nyt minä itkin, minä itkin, koska en
voinut maata kynttilöiden ja kukkien keskellä valkeassa silkkipuvussa
kultaiset kengät jalassa, ympärilläni itkeviä naisia ja juhlallisia
vanhoja herroja.»
»Deborah raukka», sanoi Britta ja nojasi päätään Streithin olkapäähän.
»Mutta sano, toivotko nytkin joskus, että olisit minä?»
Streith hymyili: »Nyt on toisin; mutta on mahdollista, että rakkaudessa
sinuun joskus esiintyy vanhaa poika-ajan tunnetta.»
»Ja sano», kyseli Britta edelleen, »jos olisit minä, millaista silloin
olisi?»
»Ihanaa», vastasi Streith, »luulen, että suonissa palaisi suloinen
lämpö.»
»Oh, sinä raukka, sinua paleltaa», huudahti Britta, ja hän kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, hiipi aivan hänen lähelleen,
anteliaasti nuorine ruumiineen, ylpeänä siitä, että voi tehdä toiselle
hyvää. Taivas meni pilveen, nouseva pilviseinä nieli tähden toisensa
jälkeen, tiheät salamat halkoivat sitä, ja etäisyydessä jyrisi ukkonen.
»Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin», huomautti Andree, »se on noussut
nopeammin kuin minä luulin.»
»Menkäämme», sanoi Streith ja laski Brittan käsivarren omalleen.
Suuria, haaleita pisaroita alkoi pudota. Metsässä oli hyvin pimeä,
sade rapisi ja suhisi puiden oksilla, silloin tällöin kirkasti salama
tienoon, suurina ja mustina seisoivat kuuset sinertävässä valossa.
Silloin katsahti Streith Brittan kasvoihin, sinisiä kipinöitä säihkyi
tämän silmistä, häh heitti päänsä taaksepäin ja hymyili salamalle.
* * * * *
»Ajattelen», sanoi ruhtinatar paroonitar Dünhofille ja silmäili
miettien tytärtään, »ajattelen, että meidän täytyy keksiä jotakin
tehtävää pienokaiselle. Hän voisi auttaa pappilan tyttöjen
pyhäkoulussa, kenties hän mieltyisi siihen. Suunnittelen myöskin
kuukausikokousta luonani naapuriston naisille. Voisimme tehdä
käsitöitä lähetystyön hyväksi, ja pastori voisi lukea meille jonkun
lähetyskertomuksen.»
»Miten kaunista», sanoi paroonitar.
Marie rypisti kulmakarvojaan ja näytti paatuneinta ilmettään; hän
ei pitänyt näitä suunnitelmia välttämättöminä. Jo jokapäiväisiä
toimiaan, lukemista ja kävelyretkiä neiti von Dachsbergin kanssa,
ja ajeluja äitinsä kanssa piti hän häiritsevinä, hänen rakkautensa
antoi hänelle tarpeeksi tekemistä. Usein ihmetteli hän itsekin, että
rakkaus saattoi niin täyttää elämän. Joskus ei hän tehnyt muuta kuin
makasi hiljaa auringossa ja tuijotti ylös taivaalle, suuren elämyksen
synnyttämän tunteen suloisesti lämmittäessä verta. Mutta sitäkin
piti Marie tärkeämpänä kuin kaikkia pyhäkouluja ja lähetyskokouksia.
Pääasia olivat kuitenkin kirjeet Felixille. Myöhään yöhön istui hän
ylhäällä kirjoittaen näitä pitkiä kirjeitä, joihin hän pani koko
sielunsa. Kun hän luki läpi tämmöisen kirjeen, hämmästyi hän sitä
tunteiden rikkautta, jonka keksi itsessään. Tosin ei kirjeitä koskaan
lähetetty, vaan suljettiin ne huolellisesti kirjoituspöydän laatikkoon,
mutta siitä huolimatta valmistivat ne hänelle hurmaavan onnen. Mutta
pian ei tämä riittänyt Marielle, hän tahtoi saada vastauksia, ja
niin kirjoitti hän myöskin Felixin nimessä vastaukset, kirjeitä
täynnä hellää intohimoa, ja tämä oli vielä vaikuttavampaa kuin omien
kirjeiden kirjoittaminen. Kun tällainen kirje oli valmis, pisti hän sen
taskuunsa, meni puistoon, istuutui penkille, jolla oli istunut Felixin
kanssa, ja luki kirjeen. Taikka hiipi hän hietakuopalle, makasi siellä,
missä oli maannut Felixin kanssa, posket hehkuen, silmät loistaen ja
selkiselällänsä, ja kuumeisessa tyttö-mielikuvituksessaan saivat Felix,
hän itse, hänen rakkautensa omituisen epätodellisen, satumaisen elämän,
joka oli äärettömän kaukana Gutheidenin jokapäiväisistä hiljaisista
askareista. Eräänä iltana istuivat herrasväet tavalliseen aikaan
päivällispöydässä. Nyt, kun Streith ei enään näyttäytynyt, olivat
päivälliset ikäviä. Ruhtinatar puhui vähän, ja parooni Fürwit koetti
tosin johtaa keskustelua, mutta hänelle ei johtunut paljon mieleen.
Tänään oli hän innostuneen näköinen; tämä oli merkki siitä, että
hänellä oli uutinen kerrottavana, ja niinpian kuin oli istuttu pöytään,
alkoi hän: »Dühnen raukat!» »Kuinka niin?» kysyi paroonitar Dünhof,
»tuottaako Felix heille taas suruja?»
»Tuottaa», kertoi parooni, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen
ilmeen, »nuori mies on taas kotona, ja tällä kertaa on hän menettänyt
virkansa. Suora ero: ruma pelijuttu, hyvin ruma juttu.»
»Äiti parka!» sanoi ruhtinatar.
»Ja isä», jatkoi parooni Fürwit, »me tunnemme Dühnenin, hän kiihottaa
itsensä yltiöpäiseen kovuuteen, poika ei kelpaa mihinkään, sanoo hän,
siis lähteköön Amerikaan, minulla on vielä kaksi poikaa, kenties
onnistuvat he paremmin.»
»Kuinka kauheata», sanoi neiti von Dachsberg, ja majuri sanoi synkästi:
»Nyt maksaa sellainen tapaus vain matkan Amerikaan, minun aikanani ei
upseeri helposti elänyt sellaisen jutun yli.»
Kukaan ei vastannut, parooni Fürwit katseli moittien majuria; hänestä
oli tahditonta puhua sillä tavalla naisten läsnäollessa.
Marien sydän alkoi kiivaasti sykkiä, mutta hän ojentautui, tuijotti
lautaseensa ja puristi kouristuksentapaisesti kylmiä käsiänsä
lautasliinan päällä. »Ei vain itkeä», ajatteli hän, »ei vain antaa
huomata mitään.»
Keskustelu muutti suuntaa; ruhtinatar puhui lähetyssaarnaajasta, jonka
piti puhua kylässä.
»Niin», sanoi parooni Fürwit, »hän tulee Bir-kir-krasta.»