Prinsessa Agnes oli matkustanut, ja linnan asukkaat tunsivat itsensä
taas vapaammiksi ja nuoremmiksi. Ruhtinatar lähti iltapäivällä
ratsastamaan. Hän ajoi ravia puiston kautta metsään, päivä oli
aurinkoinen, tuuli hiukan ja suuret hongat humisivat hiljaa ja
yksitoikkoisesti kuin kertoisi syvä ääni pitkää, rauhallista tarinaa.
Ruhtinatar iloitsi, että Agnes kälystä huolimatta kevät kuitenkin
kukki, että elämä oli täynnä lupauksia eikä ainoastaan arvokkaita
kieltäymyksiä.
Tuolla metsätien päässä oli pieni aukea, ja siellä odottaisi Streith
häntä vaalealla ratsullaan. Hän joudutti hevostaan ja kääntyi jyrkästi
mutkassa. Siinä lepäsi aukea hänen edessään, täynnä auringonvaloa; sen
keskellä seisoi ratsu, ja tämän selässä istui tummatukkainen tyttö,
kasvot pyöreät, ruusuiset, silmät suuret ja mustat. Hänen edessään
seisoi Streith, toinen käsi ohjissa, toinen laskettuna satulalle. Hän
katseli ylös mustiin silmiin ja nauroi niin nuorekkaan iloista naurua,
ettei ruhtinatar milloinkaan ollut kuullut hänen siten nauravan.
Ruhtinatar käänsi päänsä pois ja ajoi ohitse. Hän ei hiljentänyt
hevosensa juoksua vielä sittenkään, kun aukea oli jäänyt kauas taakse.
Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen paeta tuota kuvaa, jonka hän niin
tuskallisen selvästi näki edessään, suuren, välkkyvän hevosen, sen
selässä tumman tytön, ja vieressä nauravan Streithin, kaikki keltaisen
auringonvalon kirkkaasti valaisemana. Kun hän saapui linnaan oli
hevonen vaahdossa. Ruhtinatar meni nopeasti huoneeseensa ja soitti
kamarineitoa, hän halusi muuttaa pukua. Tänään oli torstai ja naapurit
tulivat teelle, hänen täytyi siis pukeutua juhlapukuun. Ennenkaikkea
hän ei halunnut olla yksinään, hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti
ja puheli samalla kamarineidon kanssa. Oli kysymys ompelijattaresta,
jonka piti tulla kaupungista linnaan, ja ruhtinatar halusi saada
tietoja hänen aikaisemmasta elämästään.
Mutta vihdoin oli pukeutuminen päättynyt, kamarineidolla ei ollut
mitään tehtävää ja oli hänet sen vuoksi lähetettävä pois. Ruhtinatar
meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan. Seisoessaan siinä nousi
hänen vihansa, hehkuvan kuumana; tuntui hyvältä tuntea sen liekit
sisimmässään. Tuo kurja ihminen, miten hän halveksi häntä, miten inhosi
häntä! Milloinkaan ei hän enään astuisi tähän taloon, hän tahtoi kostaa
hänelle, nöyryyttää häntä, hänestä oli tuleva koko seudun pilkan
esine. Ja hän mietti tilaisuuksia, jolloin voisi kukistaa Streithin.
Mutta viha ylläpitävine voimineen ei kestänyt kauan. Ruhtinatar tunsi
itsensä taas heikoksi ja alakuloiseksi. Hän istuutui nojatuoliin, pani
kätensä ristiin, ja kauniit, ankarat piirteet saivat avuttoman ilmeen,
aivankuin lapset alkaessaan itkeä. Niin oli siis kaikki mennyttä.
Streith oli ollut hänen elämänsä runous. Jo surullisena aikana
Birkensteinissa, jolloin kaikki olivat pitäneet häntä enkelinhyvänä
ruhtinatarparkana, jota säälittiin, jo silloin oli häntä lohduttanut
silloin tällöin saada ajatella nuorta kamariherraa, tämän hiukan
turhantarkkaa ritarillisuutta, ihailevia silmäyksiä, joita tämä häneen
loi. Oli yksi, jolle hän oli enemmän kuin enkelinhyvä ruhtinatarparka.
Ja myöhemmin, kun hän joutui leskeksi ja Streith asettui hänen
läheisyyteensä, tiesi hän, että tämä odotti. Hänen tarvitsi sanoa,
vain sana, ja hiljainen, harvinainen onni oli hänen omansa. Usein
oli hän hiljaisina hetkinä siitä uneksinut, hänen ei vielä tarvinnut
kieltäytyä elämästä. Niin kauan kuin Streith oli hänen luonaan, saattoi
hän ajatella elämää niinkuin koululapsi viikkoa, jolloin on lupapäivä.
Ja nyt, häntä oli pidetty pilkkana ja petetty kuin kyläntyttöä, hän ei
ollut muuta kuin naurettava, vanha nainen, joka oli luulotellut, että
häntä vielä rakastettaisiin. Muut naiset voivat itkeä ja valittaa, he
voivat kostaa tai kuolla, hänen täytyi vaijeta. Ajatus, että joku voisi
aavistaa, mitä hänelle oli tapahtunut, tuntui hänestä sietämättömältä.
Hän oli taas luoksepääsemätön, enkelinhyvä ruhtinatar. Elämä kulki
hänen ohitseen, ja hänelle jäi vain hänen arvonsa. Hän kuuli ulkona
vaunujen vierivän, ne olivat hänen vieraansa. Hän nousi, astui
kuvastimen eteen, vei kevyesti puuteriviuhkan silmäluomiensa ylitse,
ojentautui ja astui ulos.
Vieraat olivat jo kokoontuneet vihreään salonkiin, ruhtinatar tervehti
heitä suosiollisella hymyllään, piirineuvos sanoi jotakin, jolle
ruhtinatar nauroi, ruhtinatar sanoi jotakin, ja kaikki nauroivat.
Tee tarjottiin, ruhtinatar istui kreivitär Dühnenin vieressä, joka
puhui Franzensbadista, piirineuvos kertoi hänen majesteetistaan.
Keisari oli kulkenut tästä ohitse, ja piirineuvos oli lausunut hänet
asemalla tervetulleeksi. Hänen majesteettinsa oli komean näköinen, tuo
katse, oikea valtiaan katse!
»Mutta missä on kreivi Streith?» kysyi kreivitär Dühnen, »häntä näkee
nykyään harvoin.»
Hän hautautuu kai maanviljelykseensä», vastasi ruhtinatar rauhallisesti.
»Näyttää siltä», jatkoi kreivitär Dühnen, »että hän viime aikoina on
alkanut suosia vuokralaistamme vanhassa metsänhoitajan asunnossa, tuota
rouva von Syrmania tyttärineen. Hänet on nähty siellä.»
Ruhtinatar asetti kupin, joka hänellä oli kädessään, takaisin pöydälle;
hän pelkäsi, että käsi voisi vavista. Sitten hymyili hän lempeää
hymyä ja sanoi: »Niin, vanhoilla herroilla täytyy aina olla jotakin
suojeltavaa.»
Seuraavana aamuna löysi Streith aamiaispöydällään kirjeen rouva von
Syrmanilta. Tämä pyysi arvoisaa kreiviä kävelymatkallaan poikkeamaan
hänen luoksensa, hänellä olisi pari sanaa sanottavana, Britta oli
lähtenyt kaupunkiin soitto- ja tanssitunnilleen. »Tietysti», ajatteli
Streith pistäessään kirjeen hitaasti takaisin kuoreensa, »tämänhän
täytyi tulla.»
Siis tämänpäiväinen aamupäivä oli omistettu epämiellyttäville asioille,
sillä hänen aikomuksensa oli myöskin käydä linnan kansliassa antamassa
papereita takaisin ja ilmoittamassa majurille, että hän aikoi matkustaa
pois. Se oli käynyt nyt välttämättömäksi. Hyvä, hän oli myöskin
oikeassa mielialassa, raju päättäväisyys oli saanut hänessä vallan. Sen
lisäksi ilmeni ikäänkuin ivallista julmuutta häntä itseään kohtaan.
Samalla kuin hän valmistautui hävittämään kaiken sen, mitä hän niin
kauan oli pitänyt elämänsä arvokkaimpana ja pyhimpänä sisältönä, katsoi
hän ivaten itseänsä, viisasta elämäntaiteilijaa. Nyt piti hän kokonaan
hulluutensa puolta, ja oli päättänyt viedä sen perille saakka. Niin
lähti hän matkaan. Mennessään ei hän ajatellut itseänsä eikä omia
asioitaan, arvostelevasti tarkasteli hän ruisvainioita, joiden ohitse
hän kulki, koetteli kävelykepillään ojia, olivatko ne huolellisesti
kaivetulta. Linnan puutarhan aitauksen luona ei hän luonut ainoatakaan
katsetta puutarhaan; pihan yli meni hän kansliaan.
Majuri istui kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoihinsa vajonneena.
»Hyvää huomenta, majuri», sanoi Streith, kun astui sisälle, ja antoi
äänelleen iloisen soinnun.
Majuri katsoi ylös, ojensi kreiville kätensä ja sanoi puolestaan:
»Hyvää huomenta.»
Mutta kasvojen ilmeestä, ja tavasta, jolla hän ojensi kätensä,
huomasi Streith, että majuri oli hämillään. Hän tiesi siis
jotakin. Tallimestari, jonka oli tapana seurata ruhtinatarta tämän
ratsastusmatkoilla, oli varmaan jo koko linnalle kertonut eilisen
tapauksen. »Tuon teille nämä paperit takaisin», sanoi Streith,
»tahdotteko katsoa ne läpi, muita ei minulla ole. Minä aijon nimittäin
lähteä matkalle.»
»Oh, todellakin», mumisi majuri, »pitkällekin matkalle?»
»Kesämatkalle», vastasi Streith ja istuutui tuolille, jolla hänen
oli tapana täällä istua. »Ilmanvaihdos on terveydelle tarpeellista,
ainainen paikallaanolo ei ole hyvä. Aika ajoin täytyy meidän
vakuuttautua, ettemme ole kasvaneet kiinni turpeeseemme. Teidänkin
tulisi joskus lähteä liikkeelle, majuri.»
»Minä voin aivan hyvin», vastasi majuri, katsomatta ylös papereistaan,
»en jätä työtäni kernaasti.»
»Ihminen tarvitsee aika ajoin uudistusta», virkkoi Streith. »Käärmekin
luo nahkansa, ja ellei se sitä voi, on se sairas.»
»Kiitän», vastasi majuri harmistuneena, »olen nahkaani aivan
tyytyväinen. Se on jo kyllin kauan tehnyt minulle hyviä palveluksia.»
Streith nauroi: »Oh, en sano siitä mitään, mutta jokainen ei ole aina
nahkaansa niin tyytyväinen.»
Majuri ei vastannut mitään.
Streith sytytti savukkeen ja ojensi jalkansa suoriksi. Tämä huone,
jonka hän niin hyvin tunsi, tämä paperin ja musteen tuoksu, pienet
maljat täynnä viljanäytteitä ja suuret kärpäset, jotka avonaisista
ikkunoista lensivät ulos ja sisälle, valoivat häneen sitä
rauhallisuutta, jota vanhastaan tuttu ympäristö tavallisesti synnyttää.
Täytyi tuntua rauhalliselta ja suloiselta istua majurin tavalla hiljaa
ja tyytyväisenä samalla paikalla.
Hiljainen ääni kuului ovelta päin, ovi aukeni, ja ruhtinatar seisoi
kynnyksellä. Molemmat herrat nousivat istuimeltaan ja kumarsivat.
Ruhtinatar seisoi liikkumattomana valkeassa aamupuvussaan, käsivarret
velttoina riippuen, ja silmät tuijottivat huoneeseen kuin katselisivat
ne välinpitämättömään kaukaisuuteen. Sitten hän kääntyi ja sulki hiljaa
oven jälkeensä. Majuri loi Streithiin aran silmäyksen.
Streith oli käynyt kalpeaksi, hitaasti istuutui hän jälleen tuolilleen
ja jatkoi tupakoimistaan. Hänen korvissaan soi sulkeutuvan oven
hiljainen, kuiva ääni, se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Tämä ääni
tuntui sanovan jotakin, jota ei milloinkaan ennen oltu sanottu hänelle
koko hänen elämänsä aikana.
Vihdoin nousi hän sanoakseen jäähyväiset. »Voikaa hyvin, majuri»,
sanoi hän. Majuri puristi lujasti Streithin kättä, ja ulkonevat,
siniset silmät kostuivat. Ulosmennessään kääntyi Streith vielä kerran
ja huomautti: »Kun päätämme pujahtaa ulos vanhasta nahastamme, ei
meidän milloinkaan pitäisi enään palata siihen takaisin, ei edes
silmänräpäykseksi.»
Tyytyväisenä tähän lähtöön jätti hän huoneen.
Oli keskipäivän aika ja piha hiljainen ja autio. Myöskin linna ja
puutarha lepäsivät äänettöminä ja ikäänkuin hyljättyinä kirkkaassa
auringonvalossa. »Kuin kuolleet», välähti Streithin mielessä, »minulle
kuolleet.» Ja todellakin, linna näytti hänestä nyt niiden talojen
kaltaiselta, jotka kerran olemme tunteneet ja jotka uudelleen näemme
unessa tai muistossamme, niidenkin yllä lepää tuollainen raskasmielinen
hiljaisuus; näyttää siltä kuin surisivat ne sitä, että niiden täytyy
asua menneisyydessä. »Oikea silmänräpäys tosiaan tulla tunteelliseksi»,
ajatteli Streith, mutta hän huomasi tyydytyksellä, että hän ei ollut
tunteellinen. Hän käveli reippaasti, hän käänsi päänsä ylöspäin
nähdäkseen leivon, joka livertäen leijaili taivaan sinessä. Hän
suipensi huuliaan ja koetti matkia liverrystä. Metsänhoitajan asunnossa
vastaanotti rouva von Syrman hänet portailla. Hänellä oli vaalean
keltainen aamupuku ja pieni valkea myssy päässä. »Niin rakastettavaa,
kreivi, olla niin täsmällinen», huudahti hän »toivon, että en ole
vaivannut teitä.»
»Olen kokonaan käytettävissänne, armollinen rouva», vastasi Streith
muodollisesti.
»No, sitten ehkä istuudumme tänne ulos», ehdotti rouva von Syrman,
»täällä on vilpoista ja suloista.» He istuutuivat vastapäätä toisiaan
penkeille ulko-oven edustalle; Streith nojasi molemmin käsin
kävelykepin nuppiin ja odotti. Hänen kasvonsa saivat ankaran ja jäykän
ilmeen. Rouva von Syrman mietti hetken, ja kun hän alkoi puhua, vapisi
hänen äänensä: »Mitä minulla on sanottavaa, arvoisa kreivi, ei ole
helppoa sanoa, mutta te olette niin hieno maailman- ja ihmistuntija,
että varmaan ymmärrätte minut. On kysymys Brittasta, ja, eikö totta,
se antaa kaiken anteeksi. Olen teille hyvin kiitollinen, että
seurustelette lapsen kanssa, teidän seuranne vaikuttaa jalostavasti
ja kasvattavasti, juuri kasvattavasti, ja lapsi on siitä hyvin
onnellinen. Mutta te ja minä, me tunnemme maailman, me tiedämme, että
ihmiset eivät voi nähdä mitään kaunista ja jaloa, vääristelemättä ja
panettelematta sitä. Eilen kaupungissa kerrottiin minulle huhuja,
joista huomaan, että ihmisillä ei ole mitään parempaa tehtävää kuin
panna viisaat päänsä yhteen ja puhua meistä. Luonnollisesti ei meille
niin arvoisan seurustelunne tarvitse sen kautta tulla häirityksi, mutta
toisaalta, koska on kysymys lapsestani, en voi jättää asiaa aivan
huomioonottamatta. Senvuoksi ajattelin: sinä otat rohkeuden puhua
asiasta kreivin kanssa, hän on kyllä keksivä jonkun keinon.»
Hän taivutti päänsä toiselle olkapäälle ja katseli Streithia
huolestuneena. Tämä oli tarkkaavasti kuunnellut, nyt ojentautui hän ja
sanoi hitaasti, ikäänkuin lukisi hän tärkeätä asiakirjaa: »Rohkenen
täten, armollinen rouva, pyytää teiltä tyttärenne, neiti Brittan,
kättä.»
Rouva von Syrman punastui. Hämmästykseltään ei hän ensin saanut sanaa
suustaan, hän ojensi molemmat kätensä kreiville: »Ah, kreivi», huudahti
hän. »Te olette jalo ja hyväsydäminen, kenen käsiin voisin lapseni
suuremmalla luottamuksella antaa kuin teidän, kenen suojassa voisi
lapseni turvallisemmin olla kuin teidän suojassanne? Siunaukseni teillä
on, ja Britta, hänhän ajattelee vain teitä, hänhän puhuu vain teistä,
te olette hänen ihanteensa. Tietysti ei hän ole mitään tämmöistä
ajatellut, hänhän on vielä lapsi, kirjoittamaton lehti. Mutta jos
jotakin tällä lehdellä seisoo, on se teidän nimenne, rakas kreivi.»
Streith kumarsi: »Kiitän teitä, armollinen rouva, luottamuksestanne,
joka tuottaa minulle suuren kunnian. Edellyttäen, että saan neiti
Brittan suostumuksen, josta suotte minulle niin hyviä toiveita, on
minulla vielä eräs pyyntö. Minun toivomukseni on, että asia jää
salaiseksi. Voisimme matkustaa ulkomaille, jossa asia sitten saisi
säännönmukaisen päätöksen.»
»Niinkuin te järjestätte asian, rakas kreivi», virkkoi rouva von
Syrman, »käy kaikki parhaiten.»
»Mitä ihmisten puheisiin tulee», jatkoi Streith kuivalla, asiallisella
äänellä. Mutta rouva von Syrman keskeytti hänet vilkkaasti: »Ihmiset
puhukoot, mitä haluavat, minä tunnen tuon. Ennen olin arka ja kärsin
siitä, mutta ajan oloon olen oppinut halveksimaan ihmisten pahanilkistä
puhetta. Älkää olko siitä levoton, mutta eikö totta, te tulette tänä
iltana meille itse vastaanottamaan lapsen myöntymisen?»
Streith kumarsi taasen: »Kiitän teitä, armollinen rouva», sanoi hän,
»kaikesta hyvyydestänne, nyt en saa teitä enään kauemmin viivyttää.»
Hän nousi, suuteli rouva von Syrmanin kättä ja poistui.
Rouva von Syrman jäi ovelle seisomaan, hän piti nenäliinaa kädessään,
hän tahtoi heiluttaa sitä, jos Streith vielä kerran katsoisi taaksensa,
mutta hän ei katsonut taaksensa.
Illalla auringon laskettua meni Streith taas metsänhoitajan asunnolle.
Hän oli ensin aikonut ottaa kukkakimpun mukaansa, mutta luopui
aiheestaan; ajatus esiintyä säännöllisenä kosijana, kukkakimppu
kädessä, Syrmanien luona, oli hänestä vastenmielinen.
Metsänhoitajan asunnossa oli arkihuone kirkkaasti valaistu. Kun Streith
astui sisään, tuli rouva von Syrman häntä vastaan, hyvin kauniina
punaisessa silkkipuvussa, kädessään piti hän suurta, punaista viuhkaa.
»Tervetuloa, kreivi, tervetuloa», huudahti hän. Hänen takanaan seisoi
Britta valkeassa puvussa viininpunaisine nauhoineen. Rouva von Syrman
tarttui tytärtään olkapäihin ja työnsi hänet Streithin luo. »Ottakaa
hänet, kreivi, ottakaa», sanoi hän.
Streith suuteli Brittan kättä, mutta rouva von Syrman asetti toisen
kätensä tyttärensä pään päälle, toisen Streithin olkapäälle ja puhui
liikutettuna: »Jumala siunatkoon teitä, lapseni. Mutta nyt minun
täytyy mennä katsomaan paistiani, teillä on kai paljon toisillenne
sanottavaa.» Näin sanoen kokosi hän laahuksensa ja juoksi lyhyin
askelin ulos keittiöön.
»Emmekö istuudu», esitti Streith ja kietoi kätensä Brittan vyötärön
ympäri, tämän seistessä suorana ja jäykkänä. He istuutuivat sohvalle.
Heidän edessään, keskellä huonetta, seisoi juhlallisesti katettu pöytä,
jota koristi kimppu kulleroita. Streith oli hämillään, mikä häntä
kummastutti. Hänen mielestään kuului liian juhlalliselta, kun hän alkoi
puhua: »En ole vielä kuullut teidän suustanne, että te, hm — että te
tahdotte tulla omakseni.»
»Kyllä, jos te sitä haluatte», vastasi Britta totisesti, »olen niin
mielelläni teidän luonanne. Teidän luonanne on aina sunnuntai.»
»Aina sunnuntai», toisti Streith vilkkaasti, »ja niin täytyy aina olla.
Emmekö sinuttele toisiamme?»
Mutta Britta pudisti päätään, hän ei uskonut että se tänään vielä
kävisi, se oli niin outoa.
»Hyvä, se käy kyllä myöhemmin», rauhoitti Streith häntä.
»En ole milloinkaan ajatellut», sanoi Britta miettivästi, »että te
haluaisitte naida minut. Ihmiset sanoivat, että te menisitte naimisiin
ruhtinattaren kanssa.»
»Ihmiset puhuvat niin paljon», mumisi Streith harmistuneena.
»Minä en ole myöskään milloinkaan ajatellut», jatkoi Britta, »että
voisin tulla kreivittäreksi, äiti on koko iltapäivän puhunut minulle
kreivittärestä, niin etten jaksa sitä enään ajatella.»
»No, mehän emme tarvitse sitä ajatellakaan», virkkoi Streith iloisesti.