»On kyllä, hm, miellyttävää», vastasi Streith, »kävelemmekö.»
He kulkivat kapeata metsätietä. Kuusen oksat olivat täynnä pisaroita,
joissa esiinpilkistävä aurinko sytytti pieniä, säkenöiviä valopilkkuja,
ja kaikkialla sammalessa, mustikanvarsilla ja sananjaloissa loisti
valkea hohde. Ja kaiken tämän keskellä tyttö harmaassa sadetakissa,
huppukaulus pään päällä kosteana sateesta; hän näytti Streithista niin
metsään kuuluvalta kuin olisi hän sieltä tullut. »Te ette voinut pysyä
kotona», alkoi Streith keskustelun, »teidän täytyi tietysti lähteä ulos
metsään.»
»Ei, minä en jaksanut pysyä huoneessamme», vastasi Britta, »huone voi
olla kamala, kenties senvuoksi, että se tietää niin paljon meistä.»
»Hyvin mahdollista», vahvisti Streith totisena, »metsä on
hienotunteisempi.»
»Oh, metsässä», virkkoi Britta, »siellä ei toinen tiedä toisestaan, ja
silloinhan on aina hauskempaa, kun ei tiedä toisistaan mitään.»
»Vai niin, hm, se on jotakin uutta», jatkoi Streith, »mutta mitä olette
tehnyt koko päivän?»
»Aamulla olen harjoitellut pianonsoittoa», kertoi Britta, »niin
äänekkäästi ja epäpuhtaasti, että äiti, joka tänään tietysti on
hermostunut, valitti. Mutta minä olin häijy ja soitin vielä kovemmin ja
epäpuhtaammin. Myöhemmin nuhteli äiti minua vioistani.»
»Onko teillä paljon vikoja?» kysyi Streith.
Britta kohautti olkapäitään: »Kyllä, minulla on paljon vikoja.
Ajattelen joskus, että jos toiset tietäisivät, miltä sisälläni näyttää,
suurenisivat heidän silmänsä. Mutta niitä vikoja, joista äiti minua
tavallisesti nuhtelee, ei minulla ole. No, siitä ei ole vahinkoa, hän
on äiti ja luulee, että hänen täytyy kasvattaa.»
Streith nauroi: »Äitiparat, heiltä odotetaan, että he kasvattaisivat,
ja sitten heidän on esiinnyttävä ikäänkuin he ymmärtäisivät noita
pieniä arvoituksia, jommoisia heidän lapsensa ovat.»
Britta katseli tarkkaavasti Streithia, hän ei täysin ymmärtänyt tätä,
äkkiä kohotti hän kätensä, tarttui oksaan, jonka alitse he kulkivat, ja
ravisti sitä. Sateena varisi pisaroita heidän päällensä, Britta nauroi
ja räpytteli silmäripsillään, joissa riippui pisaroita. »Se tekee
hyvää», sanoi hän, »se auttaa syvintä surua vastaan.»
»Epäilemättä virkistävää», virkkoi Streith pyyhkien pisaroita
parrastaan.
Tie kulki nyt kuusikosta pienelle niitylle, joka oli sinipunertava
Veronicoista.
»Kaunista», huomautti Streith.
Mutta Britta nyrpisti nenäänsä, hän ei pitänyt näistä kukista: »Ne
ovat samannäköiset kuin vanhan Trinen pyhäpuku. Mutta noista minä
pidän», ja hän näytti korkeammalla sijaitsevaa osaa niitystä, joka
oli keltaisenaan kulleroita, »niitä me poimimme.» Hän kääntyi tieltä
niitylle välittämättä korkeasta, märästä ruohosta.
Streith seurasi häntä, varovasti nostellen jalkojaan.
Britta alkoi ahkerasti poimia. »Mutta noukkikaapa toki, herra kreivi»,
huusi hän, »sidomme sitten seppeleen.»
Streith totteli, tehtävä oli hänelle outo, hänestä oli alituinen
kumartuminen ja kovien, kosteitten varsien katkominen vaivaloista.
»Miten hän hallitseekaan minua», ajatteli hän.
Brittalla oli pian käsivarret täynnä kukkia ja hän selitti, että niitä
oli tarpeeksi. He poistuivat niityltä, Britta istuutui kannolle ja
alkoi sitoa seppeltään.
Streith istui häntä vastapäätä toisella kannolla ja poltti savuketta.
Oli niin hiljaista heidän ympärillään, hiljaa soiden putosivat pisarat
puiden oksilta.
»Te olitte varmaan kaunis, pieni lapsi», alkoi Streith.
»Kyllä», vastasi Britta, »olin kaunis lapsi. Me asuimme silloin
kaupungissa, ja minä kuljin joka päivä hoitajattareni kanssa puistossa.
Siellä pysähtyivät ihmiset ja sanoivat: »Oi, miten kaunis lapsi!» Olin
varmaan siihen aikaan hyvin kiltti, sillä puistossa käveleminen ei
totisesti ollut mitään hauskaa. Jos me olisimme jääneet kaupunkiin,
olisi minustakin kenties tullut maailmannainen, niinkuin äitikin.»
»Minkätähden?» huomautti Streith.
Britta katsahti hämmästyneenä ylös: »Tehän pidätte maailmannaisista?
Kaikki nuo monet naiset, joita te olette rakastanut, ovathan he olleet
maailmannaisia.»
Streith hymyili: »Eihän ole niin varmaa», sanoi hän, »että olen
rakastanut monia naisia, ja sitte, jos joku rakastaa maailmannaista,
ei hän rakasta maailmannaista hänessä, vaan sitä, mitä hän on
maailmannaisen rinnalla.»
»Ah, niin», virkkoi Britta varmasti, »hyvää sydäntä tietysti.»
Streith ei vastannut siihen mitään, hän katseli hetken äänettömänä,
miten tyttö käänteli noita kalpean keltaisia kukkia ja sitoi seppeltään.
Nyt oli hän valmis, hän pyyhkäisi huppukauluksen päästään, otti hatun
pois ja pani seppeleen päähänsä. Kosteat kukat sirottivat pisaroita
tukkaan ja otsalle, Britta katseli Streithia ja hymyili hämillään.
»Kaunista», sanoi Streith. Ja todellakin, ihailu tuota kultaseppeleistä
tyttöä kohtaan kuumensi hänen vertaan kuin etelän viini, hän olisi
tahtonut polvistua noiden värien, tuon hymyilyn, tuon nuoruuden
edessä, hän olisi halunnut ottaa hänet luokseen ettei kukaan veisi
häntä häneltä. Mutta hän ei tehnyt mitään näistä. Donald von Streith
ei voinut tehdä mitään näistä, se ei olisi sopinut hänelle. Sentähden
sanoi hän ainoastaan: »Melusine.»
»Kuka oli Melusine?» kysyi Britta.
»Sen kerron teille toisella kertaa», vastasi Streith.
Britta istui rauhallisena, hän kävi totiseksi ja juhlalliseksi, kuten
tytöt käyvät, kun tuntevat itsensä kauniiksi.
Aurinko peittyi pilvien taa, ruohossa ja puiden oksissa alkoi
suhista, sadekuuro kulki yli maan. »Meidän täytyy mennä kotiin»,
huudahti Britta, hypähti ylös ja veti huppukauluksen seppeleen yli.
Kotimatkalla puhuivat he vähän, tämä hetki täynnä kauneutta ja ihailua
oli vaikuttanut heihin syvästi ja tehnyt heidät harvapuheisiksi. Vasta
tienristeyksessä, kun he erosivat, sanoi Britta: »Yhtä toivoisin vielä.»
»Mitä sitten?» kysyi Streith.
»Saada kerran istua tuon suuren, vaalean ratsun selässä.»