»Mietiskely voi olla kylläkin hyvää», virkkoi prinsessa, »kun ei vaan
anna tyhmille ajatuksille sijaa. Pienokaiselle olisi hankittava jotakin
tehtävää.»
»Hän on niin heikko», vastasi ruhtinatar, »olen iloinen, kun hän on
jossakin määrin terve.»
»Juuri sentähden, että hän on sairaaloinen», vastasi prinsessa. »No,
siitä puhumme myöhemmin. Halusin kysyä sinulta jotakin, rakas Adelheid.
Birkensteinissä ja myöskin Karlstadtissa on kuulunut huhuja joistakin
aikeista, joita sinulla olisi, joistakin päätöksistä.» .
»Birkensteinissä kulkee aina huhuja», sanoi ruhtinatar.
»Se on totta», myönsi prinsessa, »mutta tällä kertaa ne eivät näytä
olevan perättömiä.»
Ruhtinatar istui aivan rauhallisena, ainoastaan kädet, jotka
toimettomina lepäsivät helmassa, alkoivat hermostuneina silitellä
toisiaan. »En tiedä, mitä aikomuksia ja päätöksiä tarkoitat», sanoi hän.
Prinsessa purki innokkaana silkkitilkkujaan: »Soo, soo», virkkoi
hän. »No, meidän päivinämme tapahtuu meidän piireissämme niin paljon
merkillisiä asioita, että ei kaikkea voi tietää. Nuo kaikenlaiset
avioliitot. Minun aikanani ei meidän mieleemme johtunut, että menisimme
naimisiin ensimmäisen luutnantin kanssa, joka tanssi hyvästi, taikka
jonkun kamariherran kanssa, koska hän oli komea. Ellei löytynyt
prinssiä, jäi naimattomaksi niin kuin minä. Ja mitä hyötyä on
sellaisesta naimiskaupasta? Hovissa kulkee rouva toisen oven kautta,
ja herran täytyy kulkea toisen kautta. Mitä ajattelee mies sellaisesta
asiasta?»
»Hän ajattelee», vastasi ruhtinatar ja kohotti kulmakarvojaan, »hän
ajattelee varmaankin, että toinen ovi on yhtä hyvä kuin toinenkin.»
Prinsessa katsahti terävästi silmälasiansa yli ruhtinattareen, ja
ruskeat posket punastuivat hieman: »Toinen ovi ei ole yhtä hyvä kuin
toinen, muuten olisi toinen ihminenkin yhtä hyvä kuin toinen. Jumalan
edessä olemme kyllä samanlaiset, mutta Jumala on tahtonut että olisi
ruhtinaita, ja koska kerran on ruhtinaita olemassa, tulee heidän
esiintyä sen mukaan, ja silloinhan ei toinen ovi ole yhtä hyvä kuin
toinen eikä toinen ihminen yhtä hyvä kuin toinen, muutenhan ei voisi
uskoa koko historiaan. Jos nykyään jokin rouva Schulze tai rouva Möller
voi olla syntyisin prinsessa tuo tai tämä tai ruhtinatar tuo tai
tämä, silloin voi myöskin tästedes jokin ruhtinatar tuo tai tämä olla
syntyisin Schulze tai Müller. Miehet ovat kerta kaikkiaan taipuvaisia
säännöttömyyksiin, meidän naisten täytyy senvuoksi ankarasti ylläpitää
järjestystä, eihän aina tarvitse mennä naimisiin.»
»En ymmärrä, rakas Agnes, minkätähden niin kiivastut», vastasi
ruhtinatar, ja hänen silmiinsä tuli hieman terävämpi kiilto, »mitäänhän
ei ole tekeillä. Mutta voit olla varma, jos teen päätökseni, silloin
saa perhe sen minulta ensimmäiseksi kuulla. Ja myöskin on varma, etten
tarvitse näiden päätösten takia hävetä. Olen tarpeeksi kauan palvellut
perhettä, ja kun jäin leskeksi, en tarvinnut. Jumalan kiitos, antaa
elämääni, niinkuin perhejalokiviä, perheelle takaisin.»
»Hyvä, hyvä, olen selvillä», sanoi prinsessa Agnes ja purki niin
kiivaasti silkkitilkkuaan, että se meni vallan vinoon, »kukaan ei
nykyään halua kantaa taakkaansa siinä säädyssä, johon Jumala on hänet
asettanut. Luuletko sinä, että on niin onnellista olla vanha prinsessa
Agnes, joka hovinaisensa kanssa asuu puutarhahuvilassa. Mutta asia on
nyt niin, enkä valita. Nykyään puhuu jokainen sydämensä äänestä. Meillä
oli myöskin sydän, kun olimme nuoria, mutta sitä ei otettu huomioon.
Nyt puhuu jokainen sydämestään kuin olisi se kenraaliluutnantti, jota
täytyy totella.»
Kun ei ruhtinatar vastannut siihen mitään, syntyi hiljaisuus, kunnes
prinsessa kiireesti heitti laukkunsa syrjään ja selitti, että hänen
täytyi lähteä puutarhaan, hän oli liiaksi lämmennyt.
Kuistilla tapasi hän neiti von Dachsbergin ja neiti von Reckhausenin,
jotka kuiskailivat keskenään. Neiti Reckhausen kertoi prinsessan
omituisuuksista.
»Missä on prinsessa Marie?» kysyi prinsessa Agnes. »Prinsessa on
varmaan sireenimajassa», selitti neiti von Dachsberg; »tähän aikaan
haluaa prinsessa olla yksinään.»
»Minkätähden yksinään?» tiedusteli prinsessa Agnes ankarasti.
Neiti von Dachsberg kohautti kevyesti olkapäitään. »On käsketty olla
häiritsemättä prinsessaa taipumuksissaan.»
»Tyhmyyttä», murisi prinsessa Agnes ja kulki edelleen.
Marie istui sireenimajassa, kirja lepäsi hänen polvillaan, päänsä
oli hän nojannut taaksepäin ja katseli kuin ristikon läpi noiden
sinipunasten kukkien lomitse sinistä taivasta. Hän eli nyt merkitsevää
aikaa. Ensi kerran tunsi hän elävänsä, tunsi ruumiinsa ja verensä,
tunsi itsensä joksikin, joka ihmeellisellä tavalla puhkesi kukkaan;
ensi kerran näki hän itsensä elävän ja odotti jännittyneenä, mitä hänen
rakkautensa ja tuskansa saattaisi hänet tekemään ja ajattelemaan.
Jos hän nyt istui täällä sireenimajassa ja ajatteli Felixiä tai meni
puistoon ja istuutui penkille, jolla tämä ensi yönä oli istuva,
jos hän illalla katseli kuuta tai yöllä heräsi ja oli pakotettu
itkemään, vavistessaan verensä kuumeväristyksissä, kaikki oli uutta ja
kiihottavaa.
»Siinähän sinä olet, pienokainen», herätti hänet prinsessa Agnesin
ääni unelmistaan, »täällä sinun luonasi on suloisen vilpoista,
tahdon hetken istua kanssasi.» Hän istuutui penkille. Palavissaan ja
kävelystä hengästyneenä vaikeni hän hetken, ja hänen pienet, lihavien
silmäluomien peittämät silmänsä katselivat terävästi Marieta. »No,
tyttäreni», alkoi hän vihdoin, »miten sinä elät? Mitä sinä teet?»
»En mitään, täti», vastasi Marie hieman harmistuneena.
»Sen näen», jatkoi vanha nainen, »täällä teillä ei paljoa tehdä, mutta
sinulle se ei ole hyvä. Sinulla täytyy olla jotakin työtä, sinun täytyy
jakaa jotenkin aikasi.»
»Miksi juuri minun?» kysyi Marie.
»Koska sinun täytyy ajatella terveyttäsi», vastasi prinsessa, »ja elää
hiljaista elämää, ja silloin on hyvä että on jotakin, jonka hyväksi
elää. Esimerkiksi hyväntekeväisyys, sinä voisit perustaa keittokoulun
kylän tytöille tahi ompelukoulun ja antaa heille lahjoja jouluksi.»
»En osaa keittää ja ompelen hyvin huonosti», sanoi Marie, ja hänen
kasvonsa saivat yhä itsepäisemmän ilmeen.
»Se ei tee mitään», virkkoi prinsessa, »on suojelijana, käy siellä,
kyselee, maistaa, antaa näytellä töitä itselleen, se riittää.»
Marie ravisti päätään ja rypisti kulmakarvojaan. »Mutta minä en halua
perustaa mitään keitto- tai ompelukoulua.»
»Vai niin, sinä et halua?» jatkoi prinsessa, ja hänen äänensä
muuttui ankaraksi ja soimaavaksi, »mitä sinä sitten tahdot? Istua
paikallasi ja odottaa, kunnes onni ilmestyy nurkan takaa? Mutta se ei
ilmesty nurkan takaa. Niin on jo moni istunut ja odottanut, kunnes
on käynyt vanhaksi ja happameksi. Katso, lapseni, minä olen koko
elämäni ollut terve, minulla on terveet keuhkot ja terve sydän, ja
kuitenkaan en ole joutunut naimisiin. Se on prinsessoille arka asia,
ja senvuoksi on hyvä, että katsomme itsellemme toimialan, joka antaa
elämällemme sisällön, jotta emme tule yksinäisiksi ja naurettaviksi.
Hyväntekeväisyys on kyllä paras, ei kuitenkaan tuo köyhien majoissa
kulkeminen, sieltä saa vaan tartuntaa ja kirppuja, mutta keittokoulu,
ompelukoulu, jotakin sen tapaista. Eihän tosin hyväntekeväisyyskään ole
suuriarvoista, ei kukaan ihminen meitä siitä kiitä, mutta meitä varten
ei paljon muuta löydy.»
Nyt hymyili prinsessa ja katseli Marien suuttuneihin kasvoihin. »Niin,
sitä et kuule mielelläsi, mutta vanha Agnes täti on kyllä oikeassa.
Avioliitto ei myöskään takaa jokaiselle onnea. Katso vaan sisartasi
Lorea. Ei, elämä ei ole mikään tanssisalonki. Nyt tahdon vielä tehdä
kävelymatkan.» Hän silitti kahdella sormella Marien kuumaa poskea,
nousi ja lähti. Marie katseli hänen jälkeensä. Lyhyt, pyöreä olento
harmaassa silkkipuvussa, suuri kesähattu päässä, kun hän pienin,
lujin askelin kulki tietä pitkin, näytti hänestä ruumiillistuneelta
yksinäisyydeltä ja ilottomuudelta. Miten onnellinen Marie juuri oli
ollut. Hänen itsensä ja maailman yläpuolella oli levännyt salaperäinen,
pyhä hohde, ja nyt oli tämä vanha nainen tullut ja levittänyt
kaiken ylle ikäänkuin hämähäkinverkon, ja elämä näytti harmaalta ja
surulliselta. Ei, ennen tahtoi Marie kuolla kuin elää täti Agnesin
elämää, kuin olla yksinäinen, sairaaloinen prinsessa, joka kutoo kylän
lapsille villaisia myssyjä. Hän menisi tänä yönä puistoon tapaamaan
Felixiä, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, hän tekisi kaikkea, mitä
täti Agnes paheksuisi. Hän tarrautuisi kiinni kaikkeen, mikä elämässä
on suloista, hurjaa, kiellettyä.
Päivälliselle saapui Streith. Prinsessa Agnes tervehti häntä kuin
vanhaa tuttua. »Olen iloinen, rakas kreivi, nähdessäni teidät;
te olette reippaan näköinen. Vanhentunut tietysti; kaikkihan me
vanhenemme, sitä emme pääse pakoon edes täällä yksinäisyydessä.»
Kreivi nauroi. »Se on totta, ainoa ero on siinä, ettei täällä
yksinäisyydessä ole niin monta, jotka siitä tulevat muistuttamaan.»
»Voi olla niinkin», virkkoi prinsessa, »mutta niin vanha ette
oikeastaan ole, ettette voisi vielä palvella maatanne sensijaan, että
istutte täällä ja viljelette kaalianne.»
»Minä arvelen», vastasi kreivi, »että maa tarvitsee kaaliakin.»
»Tyhmyyksiä», jatkoi prinsessa harmistuneena, »kaalia löytyy maailmassa
kylliksi, mutta se on vaan jonkinlaista ylpeyttä. Pitää itseään
liian hyvänä maailmaan ja vetäytyy senvuoksi yksinäisyyteen. No, ja
yksinäisyydessä saa kaikenlaisia turhia ajatuksia.»
Kreivi kumarsi. »Olen iloinen, että teidän korkeutenne taas kerran
suvaitsee torua minua.»
Prinsessa nyökäytti: »Jaa, jaa, vanhan prinsessa Agnesin kanssa ei käy
laskeminen leikkiä.»
Aterioidessa puhuttiin Birkensteinistä, Karlstadtista ja muista
hoveista. Marie ei kuunnellut; vasta kun nimi Dühnen kuului hänen
korviinsa, heräsi hän. »Vanhimmasta pojasta on heillä suruja», sanoi
kreivi, »hän tekee velkoja, elää iloisesti ja näyttää olevan kuriin
tottumaton. Dühnen oli luonani ja puhui hyvin pessimistisesti tuosta
nuoresta miehestä.»
Paroonitar Dünhof huokasi: »Miten vahinko. Kaunis nuori ihminen, hän on
varmaan saava huonon lopun.»
»Dühnen ei ole tunteellinen», jatkoi kreivi, »hän ajattelee, että
hänellä on kolme poikaa, jos ei yhden kanssa onnistu, on hänellä kaksi
muuta reservissä.»
»Aivan oikein», sanoi prinsessa, »ellei mihinkään kelpaa, niin menköön
matkaansa.»
Suuttuneena katsahti Marie puhuviin. Mitä tiesivät nuo vanhat julmat
ihmiset Felixistä? Kyyneleet eivät olleet kaukana.
Päivällisen jälkeen pelasivat prinsessa ja ruhtinatar Fürwitin ja
Streithin kanssa vistiä, paroonitar Dünhof pelasi majurin kanssa
halmaa, ja neiti von Dachsberg ja neiti von Reckhausen istuivat yhdessä
ja kuiskailivat keskenään. Neiti von Reckhausen kertoi asemansa
vaikeuksista. Marie oli istuutunut halmapelaajien viereen, ikäänkuin
haluaisi hän katsella heidän peliänsä, mutta hän katseli liikahtamatta
lasioven tummia ruutuja ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: »Vielä tänään
täytyy minun mennä tuohon pimeään yöhön.»
Kun linna oli äänetön ja pimeä, hiipi kaksi olentoa takaoven kautta
puutarhaan ja kiiruhti puistoon päin, Marie ja kamarineito Emilie.
Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Arkoina painautuivat tytöt lähelle
toisiansa, kaikki pelotti heitä, puiden kohina, oksan natina, linnun
siipien suhina puun latvoissa. Säikähtyneinä ja hengästyneinä nousivat
he rinnettä pienelle lammikolle ja jäivät kivipöydän viereen seisomaan.
Oli niin pimeä, että he eivät voineet nähdä mitään.
»Felix!» kuiskasi Marie, silloin, tunsi hän kahden käsivarren kiertyvän
ympärilleen ja vetävän hänet alas penkille. Felix nauroi hiljaa,
Marie hiipi lähelle häntä, ensi kerran tunsi hän sen ihmeellisen
turvallisuudentunteen, minkä kaksi lujaan kiedottua käsivartta ja oman
kuumeisen veren kohina synnyttävät pimeää ja uhkaavaa maailmaa sekä
oman sydämen levottomuutta vastaan. »Neiti», sanoi Felix Emilialle,
»tuolla lammikon rannalla on kanto, siellä voitte vähän aikaa istua.»
Emilie katosi. Marie itki, jännitys koko hänen olennossaan oli ollut
liian suuri.
»Minkätähden itkette?» kysyi Felix.
»Ah, älkää teititelkö minua», sanoi Marie, »sinä olet ainoa, mitä
minulla on. Olen niin kovasti pelännyt, kaikki on niin kauheata ja
surullista, kun et sinä ole minun luonani, jos sinä minut unohdat, jos
et sinä minua rakasta, silloin tulee minusta vanha prinsessa, joka
kutoo villamyssyjä ja perustaa keittokouluja. Sinun täytyy vannoa
minulle, että et milloinkaan jätä minua.»
»No niin, tietysti», vastasi Felix, ja hänen äänensä oli hiukan
kärsimätön, »mutta mitä hyödyttää nyt siitä puhua, emmehän toki ole
tulleet tänne itkemään ja valittamaan.»
»Herra kreivi», kuului äkkiä Emilien ääni, ja kamarineito seisoi taas
kivipöydän ääressä, »en voi jäädä sinne, vedestä kohoaa jotakin mustaa
ja huutaa: Uh! uh!»
»Tyhmyyttä», virkkoi Felix harmistuneena, »se on mielikuvitusta.
Istukaa vain aivan rauhallisena vielä vähän aikaa kannollanne, mehän
olemme aivan lähellä.»
»Koetan, herra kreivi», vastasi Emilie ja katosi. »Sinusta puhuvat myös
kaikki niin pahaa», alkoi Marie taas valittavalla äänellä, »minkätähden
et voi olla hyvä? Minun tähteni kunnollinen.»
»Hyvä?» kuohahti Felix, »mitä sillä tarkoitat? Ovatko ne nuhteita?
Olenko sentakia tullut tänne tänä yönä, että saisin vielä kuulla
nuhteitakin? Kiitoksia, saan niistä kyllä päivälläkin tarpeekseni.»
»Oi ei, en nuhtele sinua», nyyhkytti Marie, »mutta jos et sinä ole
hyvä, mitä minusta sitte tulee? Minulla on kuitenkin vain sinut. Ja
sitten tuo sinun — sinun pulasi, auttaisin sinua niin mielelläni, rahaa
ei minulla ole paljoa, mutta minulla on koristeita.»
»Vaiti!» tiuskaisi Felix hänelle, »kiellän sinua puhumasta noista
vastenmielisistä asioista, se vielä puuttui. Minä ajattelin, että tulen
tänne vielä kerran saadakseni oikein suloisen hetken, ja nyt puhutaan
tämmöisistä asioista.»
»Nyt sinä olet paha», valitti Marie, »mutta mitä voin tehdä, sinähän
olet ainoani, ja jollet sinä ole hyvä, mitä minulla silloin on?
Mieluummin haluan kuolla kuin aina olla sairaaloinen prinsessa.»
»Vielä sekin», murisi Felix.
He vaikenivat hetken, Marie tuijotti pimeyteen, pajukossa lammen
rannalla huusi vesilintu kirkkaalla äänellä itsepäisesti ja
valittavasti yöhön. Mariasta oli kaikki hyvin surullista.
»Se johtuu siitä», alkoi Felix jälleen, »te istutte linnoissanne,
ettekä tiedä, mitä eläminen on. Jos meidän aina pitäisi ajatella, mitä
on tuleva, emme yli malkaan voisi elää. Ei, mitään ajattelematta,
unohtamalla kaikki vastenmielisyydet, jotka kuitenkin aina ovat
ympärillämme ja odottavat meitä, ainoastaan siten voimme elää. Katso,
se on elämää.» Hän kumartui syvään Marien puoleen ja painoi suunsa
lujasti hänen huulilleen. Tämä huokasi syvään: »Niin, tämä on elämää»,
kuiskasi hän.
»Herra kreivi», kuului Emilien ääni pimeydestä, hän seisoi taas
kivipöydän vieressä, »herra kreivi, minä en enään kestä, uudelleen
tulee mustaa esille vedestä ja sanoo: Uh! Uh! Ellei teidän korkeutenne
palaa taloon, menen minä yksin. Täällähän voi kauhusta kuolla.»
»Ei, Emilie, minä tulen», huudahti Marie säikähtyneenä.
»Voi, noita naisia», huokasi Felix. Marie painoi vielä kerran
kyyneleiset kasvonsa Felixin poskea vastaan: »Älä unohda minua!»
kuiskasi hän, sitten he erosivat.
Felix jäi penkille istumaan ja kuuli, miten tyttöjen kiireiset askeleet
etenivät. Hän ojensi itseään ja haukotteli. Ei, se ei ollut mikään
hänen mieleisensä rakkaushetki. Miten ihanaksi hän oli ajatellut
oloa prinsessan rakastettuna, mutta nämä kyyneleet ja valitukset,
nämä nuhteet ja surumielisyys, ne eivät olleet häntä varten. Hänen
olonsa tuntui oikein painostavalta ja ahdistavalta täällä pimeässä
puistossa sireenien tukahuttavassa tuoksussa, senlisäksi tuo kirottu
lintu alituisine, surkeine valitushuutoineen; teki mieli aivan parkua.
Felix hypähti ylös ja kiiruhti pois puistosta. Ulkopuolella puhalsi
raittiimpi ilma. Felix hengähti ja alkoi viheltää hiljaa marssia
kulkiessaan hitaasti pitkin kylätietä ohi hiljaisten, nukkuvien
mökkien. Hän kääntyi pienelle sivutielle, jonka varrella oli talo
keskellä puutarhaa. Yhdestä ikkunasta loisti vielä valoa. Felix
jäi seisomaan puutarha-aitauksen luo, jota peittivät rehoittavat
papuköynnökset, ja jatkoi hiljaista marssinviheltämistään. Talon takaa
alkoi kuulua askeleita; kuului kuin juoksisivat paljaat jalat kevyesti
hiekalla ja sitten yli vihanneslavojen, tyttö, tummaan pukuun puettuna,
astui puutarha-aidan luo ja nojasi käsivartensa papuköynnöksiin.
»No», sanoi Felix ja laski kätensä käsivarrelle, joka oli yökasteesta
kostea.
»Pian sammuttaa hän valon ja käy levolle», kuiskasi tyttö, »sitten
tulen, odota.»
Sen sanottuaan kääntyi hän ja juoksi uudelleen pimeyteen. Felix
odotti, hän pisti kätensä papuköynnöksiin, vilvoittaakseen niitä.
Keittiökasvilavoista nousi kylmä, väkevä tuoksu, salaatinlehdillä
kahisi sammakoita, jossakin talossa itki lapsi, ja nuoressa
viljassa narisivat viiriäiset. Näin tuntui olo hyvältä, kevätyönä
seistä ja odottaa tyttöä, se oli elämää, silloin voi hyvin unohtaa
prinsessasurut, ajatteli Felix.
* * * * *
Satoi koko päivän. Streith oli koko aamupäivän työskennellyt talous- ja
tilikirjojensa ääressä, myöhemmin oli hänellä neuvottelu työnjohtajansa
kanssa, sitten rakennusmestarin ja pääpalvelijattaren kanssa. Hän
syventyi innolla keskusteluun lannoituksesta, lehmistä ja vasikoista.
Tätä kesti aamiaiseen asti.
Aamiaisen jälkeen asettui Streith kirjojensa ääreen, hänen pöydällään
oli paksu metsänhoitoa koskeva nidos sekä vanhoillisen puolueen
uudistamista käsittelevä kirjanen. Hän tarttui ensin paksuun nidokseen,
luki hiukan, asetti sen taas pois, otti käsiinsä kirjasen, silmäili
sitä, ja heitti senkin pois. Hänestä näytti tänään, että näillä
lehdillä ei seisonut mitään, joka olisi koskenut häntä. Hän nojasi
päätään tuolin selustaan; välittömästi johtui hänen mieleensä kaukainen
muisto poika-ajoilta. Hän oli kymnasisti pikkukaupungissa ja rakasti
Emmaa, yliopettaja Müllerin vaaleata tytärtä. Hän ajatteli kaiket
päivät Emmaa, hän kulki heidän talonsa ohitse, nähdäkseen hänet
ikkunasta, kulki katua pitkin tavatakseen hänet. Tämä oli myöskin
se aika, jolloin hän katkerasti vihasi koulukirjojaan. Caesarin
Kommentaareissa ja Xenophonin Anabasiksessa ei seisonut mitään Emmasta;
ne olivat olemassa vain vetääkseen hänet pois Emman luota ja estääkseen
häntä ajattelemasta tätä. Merkillistä, kun olemme eläneet niin tai näin
monta vuotta, olemme vanhoja, sellainen on järjestys. Mutta meidän
olentomme ei laske samalla tavalla. Mitä elämä lisänneekin kokemusta
ja viisautta, sisimpäämme jää kuitenkin kaikki se, mitä kerran olemme
olleet. Sisimpäämme piiloutuu yhä vielä poika hullutuksineen, ja
jos hän myöhempinä aikoina taas sukeltautuu esiin, silloin tuo hän
tullessaan elämän suuret yllätykset. Oli tosiaankin järjetöntä, että
hän, Streith, valistunut, elämäntaiteilija, ei tänään saanut rauhaa
vain sentähden että satoi, eikä hänellä ollut mahdollisuutta nähdä
kahdeksantoista vuotista tyttöä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään
tekemistä ja joka ei kuulunut hänelle. Viime aikoina oli hän tottunut
siihen, että joka päivä kävelymatkoillaan tapasi Brittan, näki hänet,
kuuli hänen puhuvan tunsi olevansa hänen toverinsa, tämä vaikutti
häneen kuin nuoruusneste, ja tänään, jolloin hän ei saanut nähdä häntä,
kaipasi hän häntä kuin morfinisti morfiiniruiskua. Se oli järjetöntä.
Hänen järjestyksenrakkautensa kärsi tästä hämmennyksestä, jonka kaikki
tämä aikaansai hänen elämässään, hän häpesi itseään, sillä ylimielinen,
irooninen arvostelija hänessä oli vielä valveillaan, hän häpesi
itseään, huoneitaan, huonekalujaan ja taulujaan, jotka juhlallisina
ympäröivät häntä, ikäänkuin olisivat ne täysin selvillä muodostavansa
viisaan, erinomaisen miehen ympäristön. Hän häpesi vielä paljoa
muuta, ja hän tunsi itsensä usein loppuun väsyneeksi koettaessaan
johtaa ajatuksiaan pois radoilta, joilla niitä odottivat tuskalliset
tapaamiset. Mutta tälle kaikelle hän ei mahtanut yhtään mitään, hän
tiesi, että tämä elämys oli elettävä. On aikoja, jolloin elämämme
näyttää rientävän rinnallamme kuin jokin vieras, jokin itsenäinen,
jonka yli meillä ei ole mitään valtaa. Hermostuneena nousi Streith
nojatuolistaan, kulki muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, asettui
ikkunaan ja rummutti sormella ikkunaruutuun. Sade oli lakannut; aurinko
pilkisti hiukan pilvien raosta, suuria pisaroita tippui räystäistä ja
rännistä syöksyi kokonainen vesiputous.
Äkillinen ilontunne valtasi hänet niin voimakkaana, että hän punastui.
Tiellä vastapäätä ikkunaa seisoi Britta, hänellä oli päällään harmaa
sadetakki, huppukauluksen oli hän vetänyt päänsä yli, hän nyökäytti ja
nauroi koko kasvoillaan. Streith avasi ikkunan. »Minkätähden seisotte
ulkona sateessa», huusi hän, »tulkaa sisään.»