Vähitellen olivat he saapuneet metsänhoitajan asunnolle saakka,
avonaisen ikkunan kautta näkivät he lampun palavan suurella pöydällä ja
rouva von Syrmanin istuvan kirja kädessä sohvalla.
»Hyvää yötä», sanoi Streith, »ettehän enään ole minulle vihainen?»
»Tehän olitte vihainen», vastasi Britta. Streith nauroi: »Vai niin, no
samantekevä, hyvää yötä.»
»Ettekö tule sisään?» kysyi Britta.
Streith kieltäytyi, rouva Buche odotti kotona päivällisen kanssa.
»Ah, päivällinen», sanoi Britta kunnioittavasti, sitten hän lisäsi:
»Ellei minun täytyisi, en maailman aarteista menisi tuohon siniseen
huoneeseen. Hyvää yötä.»
Kotimatkalla tunsi Streith, että ilta oli kylmä ja kostea, hän nosti
takinkauluksen pystyyn, sillä hän oli kiireessä lähtenyt ilman
päällystakkia: »Voin kylmettyä», ajatteli hän, toista jalkaa jo vähän
kivisti. Kotona antoi hän Oskarin riisua päältään ja hieroa itseään
Kölnin vedellä, sitten pukeutui hän pehmeään, lämpimään kotipukuun ja
istuutui syömään. Hänen oli nälkä ja ruoka maistui hyvälle.
Rouva Buche oli valmistanut tuoreista vihanneksista ruokalajin,
joka ansaitsi kaikkea huomiota. Heti aterian jälkeen paneutui
Streith vuoteeseen, rouva Buche oli keittänyt kuumaa teetä ja toi
lämmityspullon. Hän oli hyvin pahastunut. Kun herra ilman päällystakkia
kuljeskelee sumussa, ei ole ihme, että reumatismi ilmaantuu.
Tyytyväisenä ojentautui Streith vuoteessaan ja sytytti savukkeen. Oskar
kertoi eläinlääkäristä, joka oli käynyt siellä, ja hevosista, kunnes
hänet lähetettiin pois. Streith sulki silmänsä. Lukea hän ei halunnut,
hän tahtoi ajatella, ajatella ruhtinatarta; mutta yhtenään tunkeutui
Brittan kuva esille, Britta ikkunan ääressä, Britta kuusien alla,
kasvot kyyneleiden peittäminä, ja tässä mielikuvassa oli jotakin, joka
vaivasi häntä. Hänen huoneensa, hänen vuoteensa, tee, lämmityspullo,
koko vanhanherranmukavuus, kaikki näytti vievän hänet äärettömän
etäälle Brittasta, ja se teki häneen kipeätä. Tehdäkseen lopun tästä,
huusi hän Oskaria ja pyysi tätä antamaan hänelle unipulverin.
* * * * *
Ruhtinatar taittoi kokoon kirjeen, jota oli lukenut, nojautui
taaksepäin tuolissa ja katseli hymyään pidättäen paroonitar Dünhofia:
»Kälyni, prinsessa Agnes, tulee tänne», sanoi hän, »näyttää kuin perhe
olisi huolissaan jostakin, ja kälyni tulee ottamaan asiasta selvää.»
Sitten kohautti hän kevyesti olkapäitään, ikäänkuin ravistaisi hän
jotakin päältään: »On kuitenkin hyvä, ettemme koko elämäämme ole
toisten vallan alla.»
»Se on totta», sanoi paroonitar Dünhof.
Iltapäivällä saapui prinsessa Agnes kamarineitonsa ja nuoren
hovinaisensa neiti von Reckhausenin kanssa. Prinsessalla oli aina
aivan nuoria hovinaisia. »Haluan nuoria ympärilleni», oli hänellä
tapana sanoa. Mutta palvelus oli niin kiihdyttävää, että naiset pian
hermostuivat ja heitä täytyi usein vaihtaa. Prinsessa Agnes oli
pieni, pyöreä, vanha nainen, kasvot kiiltävät ja ruskeahkot, valkean
pitsimyssyn alta pisti esille harmaita hiuskiehkuroita, ja hän kulki
mielellään lyhyissä, harmaissa silkkipuvuissa ja narisevissa kengissä.
»Täällä minä olen», sanoi hän, kun hän istui sohvalla vihreässä
huoneessa, »minun täytyi taas vihdoin tulla teitä katsomaan. Sinä,
rakas Adelheid, vetäydyt niin syrjään, että olet melkein tietymättömiin
kadonnut.»
»Kun olemme löytäneet kauniin, rauhallisen kolkan», vastasi ruhtinatar,
»emme jätä sitä kernaasti.»
»Voihan olla hyvin kaunista», sanoi prinsessa, »näytellä maalla
paimenetarta, mutta perheelläkin on vaatimuksensa. Ah, siinähän sinä
oletkin, pienokainen», sanoi hän Marien puoleen kääntyen, joka juuri
astui huoneeseen, »sinustahan on tullut suuri ja oikein kaunis. Mutta
valkea ja punainen aivankuin porsliinikuppi, se ei kelpaa, terveet,
pyöreät posket sinulla pitäisi olla. No, istuppa tähän viereeni,
tyttäreni. Neiti von Reckhausen, olkaa hyvä, tuokaa laukkuni.»
Neiti toi suuren, lavendelivärisen silkkilaukun, joka oli täynnä
pieniä silkkitilkkuja, niiden purkaminen oli prinsessan alituisena
työnä. »Tuossa on myöskin sinulle kaunis, punainen tilkku», sanoi hän
Marielle, »se on hyödyllistä työtä. Annan sitten sekoittaa silkin
villan kanssa ja kutoa siitä kestävää kangasta, jonka lahjoitan
köyhille tytöille. Tuollainen huono, koreileva kangas, johon nuoret
tytöt nyt käyvät puettuina, on suorastaan häpeä.»
Prinsessa purki nyt uutterasti silkkitilkkujaan ja kertoi Oldenburgin
suurherttuattaresta, joka oli sairaaloinen, mutta hyvin kärsivällinen,
ja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinattaresta, joka oli erinomainen
nainen. Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja teki ilman kuumaksi ja
painostavaksi. Marie rauhattomine sydämineen ja omituisen kuumeisine
ajatuksineen, jotka viime päivinä eivät olleet suoneet hänelle rauhaa,
tunsi olonsa onnettomaksi; silkkirihmat tarttuivat hänen, kynsiinsä,
ja tekivät hänet hermostuneeksi, prinsessa Agnesin tyytyväinen
juttelu, kertomukset erinomaisista ruhtinattarista tuntuivat hänestä
vastalauseelta kaikkea sitä vastaan, mikä elämässä oli kaunista ja
hauskaa. Hän olisi tahtonut itkeä.
Seuraavana aamuna nousi prinsessa Agnes hyvin varhain ylös ja kulki
neiti von Reckhausenin kanssa läpi talon, pihan ja tallien, hän kulki
myös kappaleen matkaa maantietä pitkin katsellakseen peltoja, hän
jutteli ihmisten kanssa ja silitteli koiria. Kun hän ilmestyi toiselle
aamiaiselle, oli hän selvillä kaikesta. Aamiaisen jälkeen istui hän
ruhtinattaren kanssa tämän huoneessa ja purki silkkitilkkujaan. »Sinun
luonasi on hyvin kaunista», sanoi hän, »majuri näyttää olevan kelpo
mies. Mitään suurempaa ahkeruutta en ole kuitenkaan huomannut. Kuski
ja autonkuljettaja istuivat tallissa ja juttelivat, työnjohtaja seisoi
talon edustalla ja piti seuraa kamarineidolle, joka nojautui ulos
ikkunasta. Mutta sellaista täällä näyttää olevan: te kuljette kaikki
kuin puoli-unessa. Pienokaisen tapaan kuistilla, hän pitää kirjaa
kädessä ja tuijottaa eteensä. Salissa seisoo Dachsberg ja katselee
ulos ikkunasta. Ulkoportailla seisoskelee vanha Fürwit milloin yhdellä
jalalla milloin toisella.»