»Teidän tulisi», jatkoi Streith, »istua aivan hiljaa auringonpaisteessa
ja tuntea, miten elämä ja nuoruus teissä liekehtii.»
Britta ravisti päätään: »Se on ikävää, niin, jos kaikki ympärillä olisi
kaunista ja ylhäistä, silloin voisin minäkin istua paikallani niinkuin
prinsessat puutarhassa ja katsella eteeni; tahi teidän luonanne
teidän huoneessanne, jossa on niin paljon tauluja. Siellä on varmaan
samanlaista kuin kirkossa, kuljetaan pienin, hitain askelin, kylmät
väreet käyvät pitkin selkää, ja tuoksuaa sunnuntailta.»
»Ettekö voi tehdä sitä täällä metsässäkin?» kysyi Streith, ja hän
toivoi, että Britta jatkaisi.
»Ei», vastasi Britta, »silloin täytyisi olla hyvinkasvatettu
nuori nainen, niinkuin te sanotte, ja sitä en minä ole. Äiti on
maailmannainen; kun hän menee navettaan sikojen luo, näyttää siltä
kuin hän olisi vieraskäynnillä, mutta minä — kenties johtuu se
verensekotuksesta, josta äiti aina puhuu.»
»No, no», lohdutti Streith, »se tulee ajan mukana. Ollakseen
maailmannainen, tulee tuntea maailmaa.»
Britta seisoi hetken hiljaa ja mietti, sitten purskahti hän nauruun:
»Naiset teidän luonanne», sanoi hän, »kylläpä heidän täytyi pelästyä,
äkkiä näkyy musta ilmestys ikkunassa ja heittää orvokkeja huoneeseen.»