»Silloin viinimarjapensaiden alla», alkoi Felix, »silloin se alkoi,
ja siitä asti se ei ole minua jättänyt. Kun te edellisenä kesänä
olitte matkoilla ja talvella oleskelitte Italiassa, oli lomani kuin
hukkaanmennyttä, iloton kuin kasarmi. Hilda oli raivoissaan, hän sanoi,
että oli typerää rakastua prinsessaan, sillä ei voita mitään. Ei,
mahdollisesti ei sillä voita mitään, ei ainakaan Jumalan kiitos mitään
ylennystä, jonka takia täytyisi rasittaa itseään. Ihanimmista asioista
ei milloinkaan tule mitään, niillä ei ole mitään tulevaisuutta. Mutta,
että te tänään olette tullut tänne, että istumme täällä vierekkäin ja
minä saan sanoa teille kaiken, eikö se jo ole paljon? Eikö se ole hyvin
paljon?»
Marie piti käsiään ristissä helmassa, hänen kasvonsa olivat totiset
kuin kuuntelisi hän hartaudenharjoitusta, harvinaisen liikuttavaa
hartaudenharjoitusta.
»Yhden asian voisimme vielä tehdä», sanoi Felix mietti västi.
Marie hymyili heikosti, antoi käsivarsiensa velttoina riippua ja kysyi;
»Mitä minun vielä on tehtävä?»
Tämä tahdottomuus, joka teki hänet voimattomaksi, tuntui suloiselta.
»Ajattelen, että menemme tuon portin kautta ulos», ehdotti Felix,
»vähän kauempana on nummi ja siellä pieni hietakuoppa, ja tuolla
hietakuopassa on nyt varmaan ihmeellistä.»
Marie ravisti päätään, ei, se oli liian vaarallista.
»Se on vaarallista», myönsi Felix, »mutta yhteinen vaara vie lähemmäksi
toisiaan.»
Mutta Marie ei uskaltanut, ei, se ei käynyt päinsä.
»Vai niin, se ei käy päinsä», sanoi Felix masentuneena. Hetken
vaikenivat molemmat. Puukujaan ilmestyi taas tuo pieni puna-
ja valkoraitainen olento ja kiiruhti, heiluttaen käsivarsiaan
edestakaisin, ylös linnaan. »Pieni kamarineitsyt», sanoi Felix,
»hänet näen joka kerta, kun istun täällä. Hän juoksee ystävänsä luo
sireenipensaikkoon.»
Marie nousi penkiltä. »Menkäämme siis hietakuoppaanne», sanoi hän
päättävästi.
Varovasti he hiipivät sireeni» ja paatsamapensaiden alitse
puistoveräjälle. Siellä kulki maantie ohitse, ja sen toisella puolella
oli nummi ja pieni hietakuoppa. Sen reunat olivat jyrkät ja Marien
täytyi lujasti nojautua Felixiin. Alhaalla oli kirkas auringonvalo,
menneenvuotinen kanerva peitti seinämät, siellä täällä suuri
takiaislehti ja voikukan kullankeltainen kukka, tuoksui lämpimältä
hiekalta.
»Olkaa hyvä istukaa», sanoi Felix ja hieroi tyytyväisenä käsiään, »tämä
kanervikko kahisee kuin silkki, eikö totta? Suurenmoinen chambre à
part. Olemme täällä niinsanoaksemme ulkopuolella maailmaa, mitään ei
ole jälellä, ettekö tunne, miten prinsessa täällä putoaa pois?»
»Kyllä», virkkoi Marie, »luulen, että tunnen jotakin sellaista.»
Silloin kietoi Felix käsivartensa hänen vyötäisilleen, hän hiukan
hämmästyi sitä, mutta hän ajatteli, että niin täytyi kai olla. Sitten
kumartui hän hänen ylitseen ja suuteli häntä.
Marie tunsi hänen kuumat huulensa, hänen pienet viiksensä huulillaan.
Hänen mielessään välähti: »Se on siis tämä, josta Hilda on puhunut, ja
minunkin on kai jotakin tehtävä, kenties on minun kiedottava käteni
hänen kaulansa ympäri», ja hän kietoi kätensä Felixin kaulan ympäri.
Sen täytyi olla oikein, sillä hän tunsi sydämensä aivan lämpiävän.
Tyytyväisenä nojasi Felix kanervikkoon ja sulki silmänsä. »Oi, suloinen
ylhäisyys», sanoi hän, »ihanaa, ihanaa täällä on, kun suljen silmäni,
kuulen jotakin soivan, se on vereni, se sirkuttaa kuin heinäsirkat.»
»Minä en voi sulkea silmiäni», selitti Marie masentuneena, »kun suljen
silmäni, pelkään; pelkään sentähden, että olen täällä, että te olette
täällä, ja minä näen linnan ja neiti von Dachsbergin, joka etsii minua.»
»Ei mitään omantunnonvaivoja», kiivastui Felix, »omantunnonvaivat ovat
jokapäiväisiä, omantunnonvaivat turmelevat kaiken. Me emme tule pitkään
aikaan näkemään toisiamme», jatkoi hän hellästi, »tänään iltapäivällä
lähden isäni kanssa ikävän, vanhan sedän luo, siellä viivymme kaksi
päivää ja tulemme sitten myöhään illalla kotiin, ja aamulla aikaisin
palaan jälleen virkaani. Yhden yön siis olen enään täällä, mutta koko
tuon yön olen istuva penkillä puistossa.»
»Puistossa?» kysyi Marie hämmästyneenä. »Enhän minä kuitenkaan yöllä
voi tulla puistoon.»
»Ei, sitä te kenties ette voi», jatkoi Felix, »kaikessa tapauksessa
istun koko yön siellä penkillä ja ajattelen teitä ja odotan jotakin
mahdotonta, ihmettä.»
»Minähän en voi päästä edes ulos huoneestani», valitti Marie
kiusattuna, »ilman että Emilie huomaa sen.»
»No, tuo pieni kamarineitsyt Emilie», virkkoi Felix, »hänen kai pitäisi
tuntea oikeat tiet. Mutta minä en sano, että se on mahdollista, minä
sanon vaan, että minä tulen istumaan penkillä.»
Levottomana käänteli Marie itseään kanervikossa. »En milloinkaan tee
sitä!» valitti hän. Hänestä tuntui nyt tuo vieras tahto, jolla oli
valtaa hänen ylitsensä, tuskalliselta. Felix ei vastannut mitään.
Äänettöminä leijailivat pienet siniset ja kullanruskeat perhoset heidän
yläpuolellaan, hiljaa suristen laskeutuivat mettiäiset voikukille,
mutta korkealla vaaleansinisellä taivaalla lentelivät pääskyset
nuolennopeina ohitse ja päästivät kimeitä, pieniä ilohuutoja, jotka
Mariesta tuntuivat äärettömän suruttomilta.
»Nyt meidän täytyy kai lähteä», sanoi Felix.
He nousivat ja kiipesivät ylös hietakuopan jyrkkää rinnettä. He
eivät puhelleet mitään keskenään, Marie tunsi itsensä syylliseksi,
ja se teki hänet onnettomaksi. Kun he olivat onnellisesti saapuneet
puistoveräjälle, suuteli Felix vakavana Marien kättä ja sanoi: »Voikaa
hyvin, täällä penkillä olen muisteleva teitä.» Marie ei osannut mitään
siihen vastata, ja niin he erosivat.
Nyt oli Mariella kiire päästä kotiin, hän melkein juoksi, ja
tahtomattaan heilutteli hän käsivarsillaan samalla tavalla kuin oli
nähnyt kamarineito Emilien tekevän. Linnassa kulki, jo neiti von
Dachsberg huoneitten läpi ja etsi prinsessaa; hän oli hyvin suuttunut,
kun Marie oli niin palavissaan, lääkäri oli kieltänyt häneltä
liiallisen lämpenemisen. Puutarhassa istuminen keskipäivänaikaan oli
varomatonta, nyt ei voinut ajatella kävelymatkaa, prinsessan tuli
rauhallisesti istua huoneessa ja neiti von Dachsberg lukisi hänelle.
Hän otti Vilmarin kirjallisuushistorian ja luki mestarilaulajista
Nürnbergissä. Hänen äänessään väreili vielä tyytymättömyys. Marie
makasi nojatuolissa eikä kuunnellut. Hänellä oli sydämentykytystä ja
hän oli lopen väsynyt. Äsken elettyä ajatteli hän kuin jotakin, joka
oli jo hyvin kaukana, se oli niin epätodenmukaista. Mitä yhteistä oli
sairaaloisella prinsessalla, jolle neiti von Dachsberg luki Vilmaria,
tytön kanssa hietakuopassa, hänen, joka antoi Felixin suudella
itseään. Siltä tytöltä saattoi odottaa mahdottomintakin, hän menisi
rauhallisesti puistoon yölläkin. Pikku Emilien kanssa saattoi puhua,
hän voisi antaa hänelle rahaa, hän voisi uhata häntä sillä, että oli
nähnyt, miten tämä meni sireenipensaikkoon nuoren puutarhurin luo. Se
olisi tietysti epäjaloa, mutta sellaista oli elämä.
* * * * *
Ruhtinatar ja paroonitar Dünhof lähtivät iltapäivällä metsästyslinnaan;
kreivi Streith oli kutsunut heidät teelle. Ruhtinattarella oli päällään
ohut, vadelmanvärinen puku ja hattu, joka yltyleensä oli kieloilla
peitetty. Hän oli hyvin iloinen, nauroi pienille, vähäpätöisille
asioille ja kiusasi paroonitar Dünhofia kreivi Minskyllä. »Kun hän
istuutui teidän viereenne, oli hän hyvin rakastuneen näköinen.»
Paroonitar liiotteli suuttumustaan huvittaakseen ruhtinatarta. »Tuo
kamala ihminen, hän muistuttaa minusta kahvikuppia, johon on pantu
liian paljon sokeria.»
Linnassa vastaanotti kreivi naiset portaiden juurella ja johdatti
ruhtinattaren puutarhasaliin. »Emmekö mene ensin puutarhaan», ehdotti
ruhtinatar.
Puutarhakäytäville oli hiljan siroteltu kaunista, punertavaa hiekkaa,
ja niitä reunusti rivi pieniä, tulenvärisiä tulpaaneja, takana
seisoivat runkoruusut. Jokaiseen oli kiinnitetty pieni, valkea
taulu, jossa oli ruusun nimi. Ruohokentällä oli pyöreitä saarekkeita
täynnä valkeita ja punaisia tulpaaneja ja hyasintteja. Mutta pienen
vesi-altaan, jonka keskellä tritooni puhalsi näkinkengästä ohuen
vesisuihkun ilmaan, ympäröi tiheä kehä narsisseja. Kirkkaassa
kevätauringossa loistivat värit iloisina kuin olisivat ne juuri pestyt
ja vietettäisiin täällä hiljaisessa puutarhassa juhlapäivää.
»Ah, Streith, miten kaunista», sanoi ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof
huudahti ihastuneena: »Aivankuin maalattu!»
Streith esitteli ruusujaan: tämä oli Sansibarin sulttaani, tuo tuolla
paroonitar Rothschild, täällä oli madame de Recamier. Streith toivoi,
että ne tänä vuonna kukkisivat samaan aikaan, ja silloin toivoi hän
saavansa näyttää niitä hänen korkeudelleen. »Kyllä, silloin minä
tulen», sanoi ruhtinatar, »en tiedä, onhan minullakin tulpaaneja,
narsisseja ja ruusuja, mutta meillä ne ovat ikäänkuin kaukana ja
vieraita, puutarhuri asettaa ne maljakoihin, tahi me kuljemme niiden
ohitse ja kerran haistelemme niitä, siinä kaikki. Täällä teidän
luonanne ne ovat niin eläviä, ne seisovat vierekkäin kuin seura
ylhäisiä henkilöitä, joiden joukossa kernaasti haluaisi olla »recu».
»Se ei ole helppoa», arveli Streith, »kukat ovat hyvin
itseensäsulkeutuvia olentoja, ei ole mahdollista päästä lähelle heitä,
he pitävät aina meitä välimatkan päässä. Joskus illalla hiivin yli
tulpaanien, tunnustelen niitä, mutta miten poistyöntäviä ovat silloin
nuo suljetut, kosteat terät. Voinhan kyllä taittaa niitä, mutta se on
silloin raakaa väkivaltaa, ne kärsivät sen hiljaa ja ylhäisesti kuin
ylimystön naiset, kun heidät laahattiin giljotiinille.»
»Ei, ei», vastasi ruhtinatar, »te olette kukkienne ystävä.»
Pientä kukkatarhaa, joka oli tasainen kuin kirjava shakkilauta,
reunusti rivi kukkivia sireenipensaita, niiden takana oli hedelmäpuu-
ja keittiökasvitarha.
»Tietysti haluan nähdä keittiökasvitarhan», sanoi ruhtinatar, »haluan
nähdä kaiken. Missä ovat teidän siilinne?»
»Ne nukkuvat päivällä», vastasi Streith, »nuo yöhaaveksijat.»
Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, ja tyyni ilma oli täynnä hitaasti
ja äänettömästi maahan leijailevia, valkoisia kukkalehtiä.
Streith esitteli puitaan: »Nämä täällä ovat renettejä nämä
gravensteiniläisiä, täällä on kaneelipäärynöitä, joilla on merkillinen
rokokomaku, ja täällä kasvaa säleikköpäärynöitä.»
»Miten hyvinhoidetulta kaikki näyttää», virkkoi ruhtinatar, »näettekö,
Dünhof, keittiökasvilavoja, kuin viivottimella vedetyt. En ole
milloinkaan ennen huomannut, että keittiökasvitarha voi olla niin
kaunis.» Ruhtinatar päästi Streithin käsivarren kävelläkseen lavojen
välissä. »Tuossahan on kaalintaimia ja herneitä. Nämä ovat varmaan
porkkanoita — syöttekö porkkanoita? Minä en niitä syö.»
»Kuitenkin», vastasi Streith, »aivan pehmeiksi keitettyinä ja vallan
nuorina on niissä mieto aprikoosinmaku.»
Ruhtinatar vei lornetin silmilleen ja kumartui syvään lavan
yli: »Tosiaanko», sanoi hän, »mutta kenties ainoastaan teidän
porkkanoillanne.»
»Täällä on eräs uusi laji valkeita puutarhamansikoita, selitti Streith,
»ja tuolla parsa, jolle puutarhuri ja minä omistamme erikoisen hellää
huomaavaisuutta.»
»Ja tuolla ovat taimilavat», huudahti ruhtinatar, »nekin minun täytyy
nähdä. Miten kauniin sileitä ovat kapeat polut lavojen välillä, aivan
niillä voisi tanssia.» Ruhtinatar otti muutamia liukuvia tanssi»
askeleita ja nauroi. Taimilavat olivat kukkulalla, lasiakkunat
olivat avatut, ja siellä nauttivat auringosta retiisit, kurkun- ja
meloonintaimet. Ruhtinatar istuutui erään taimilavan puureunustalle
ja hengitti mielihyvin väkevätä tuoksua, joka levisi ympäröivistä
kasveista. »Miten lämmintä täällä on ja miten miellyttävää», sanoi
hän, »kun minulla on suruja, haluaisin istua täällä, täällä on niin
rauhallista, täällä istuu kuin hyvien ihmisten seurassa. Antakaa
minulle toki yksi retiiseistänne maistettavaksi.»
Varovasti veti Streith muutamia retiisejä lavasta, meni kaivolle,
huuhtoi ne ja tarjosi naisille.
»Mainiota, mainiota», huudahti ruhtinatar, »luulen, että nämäkin
maistuvat hiukan aprikooseilta, eikö totta, rakas Dünhof?»
Nyt oli aika taas palata taloon. Puutarhasalissa tarjottiin tee.
Ruhtinatar nojasi sohvannurkkaukseen, aurinko oli tehnyt hänet
lämpimäksi, hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli
vilkkaan nuorekas ilme, joka kaunisti ne. »Eräänä päivänä puhuitte
te, rakas kreivi», alkoi hän miettivästä, »että tulemme ystäviksi
elämän kanssa, niin, te osaatte sen taidon, te kyllä. Kun minä olin
nuori, olin elämään samassa suhteessa kuin opettajaan, myöhemmin kuin
ylihovimestarittareen.»
Streith nauroi: »No, huolimatta kaikesta ystävyydestä», vastasi hän,
»on jälellä kuitenkin jonkunverran epäluottamusta. Kun veljelläni
ja minulla oli jotakin miellyttävää odotettavana, kävelymatka tai
juhlapäivällinen, silloin veljeni iloitsi vilpittömästi, mutta minussa
heräsi hämäriä aavistuksia: todennäköisesti tulee sade, luultavasti
ovat aikaihmiset epäystävällisiä, tahi tulevat saappaat likistämään,
luultavasti ovat leivokset niin vaikeastisulavia, että saan niitä hyvin
vähän. Tiedän, että tämä teki veljeni aivan epätoivoiseksi, hän valitti
äidilleni, että turmelen hänen ilonsa. Minua rangaistiin, en päässyt
mukaan kävelymatkalle tai en saanut yhtään kakkua.»
»Pieni Donald parka», sanoi ruhtinatar säälivästi.
Mutta Streith piti sitä aivan oikeana, lasten tuli oppia iloitsemaan.
»Ei löydy kuitenkaan mitään surullisempaa», virkkoi paroonitar, »kuin
pettynyt lapsi.»
»Ja lapset ovat aina pettyneitä», vastasi ruhtinatar vilkkaasti,
»merkillistä, jokainen meistä on ollut lapsi, ja kuitenkin ymmärrämme
yhtä vähän lapsia kuin kukkia. Jokainen meistä kuitenkin muistaa, että
lapsena eivät aikaihmiset ymmärtäneet häntä.»
»Niin, se on merkillistä», vahvisti Streith ja tarttui
voileipälautaseen tarjoten ruhtinattarelle. »Eikö teidän korkeutenne
halua maistaa näitä voileipiä, ne ovat rouva Buchen omaa keksintöä.»
Ruhtinatar otti yhden voileivän ja katseli sitä tarkkaavasti. »Ettekö
milloinkaan pety rouva Buchen suhteen?» kysyi hän, »tarkoitan näin
haukikotlettien ja voileipien suhteen.»
»En milloinkaan», vastasi Streith. »Vuosien kuluessa tapaamme kuitenkin
yhtä ja toista elämässä, johon voimme luottaa, joitakin uskollisia
liittolaisia.» »Liittolainen on hyvä olemassa», sanoi ruhtinatar antaen
sanojen lämpiminä kaikua. »Birkensteinissakin oli minulla uskollinen
liittolainen.»
Paroonitar loi silmänsä alas ja painautui syvemmälle nojatuoliin, kuin
haluaisi hän, että he unohtaisivat hänen läsnäolonsa.
Streith hymyili juhlallisesti ja katseli ruhtinattaren suuta, kapeita,
hyvin punaisia huulia ja hienoja juovia, jotka kulkivat suupielistä
alaspäin ja antoivat tälle suulle liikuttavan ja juhlallisen ilmeen.
Kukaan ei puhunut vähään aikaan, tuntui siltä kuin viimeisten sanojen
merkityksellisyys ei niin pian saisi haihtua. Ruhtinatar alkoi hitaasti
syödä voileipää, jota hän piti kädessään. Vihdoin hän sanoi: »Nyt,
kreivi, täytyy teidän soittaa jotakin meille, se kuuluu asiaan.»
Tottelevasti nousi Streith ja astui pianon ääreen. Hän alkoi soittaa.
Schumannin »Glückes genug». Hän soitti aivan hiljaa ja sydämellisesti,
ja tämän sävelen pidätettyyn riemuun sekaantui kottaraisen intohimoinen
vihellys kastanjassa ikkunan ulkopuolella.
Hiljainen melu avonaisen akkunan luota sai Streithin katsomaan ylös
koskettimista.
Britta seisoi siellä ikkunan edustalla, vilttihattu niskassa, tumma
tukka riippuen otsalla. Hän nauroi, Streith näki selvästi hänen
hampaittensa valkean välkkeen. Sitten heitti hän jotakin huoneeseen ja
katosi.
»Kuka se on?» huudahtivat molemmat naiset ja veivät lornetit silmilleen.
Streith meni akkunan luo, hän tunsi punastuvansa kuin poika.
»Ohikulkevia lapsia», sanoi hän, »vallattomuutta, minun täytyy antaa
ottaa penkki pois akkunan alta.»
»Nehän ovat orvokkeja, joita teille viskataan», huudahti ruhtinatar,
»siis kunnianosotus.»
Streith oli tyyntynyt ja kääntyi jälleen naisten puoleen: »Tällä
kertaa ne ovat orvokkeja», virkkoi hän, »toisella kertaa vähemmän
tervetulleita esineitä.»
»Eikö se ollut tuon metsänaisen tytär?» kysyi paroonitar, »tuon rouva
von Syrmannin?»
»En tunne niitä ihmisiä», vastasi Streith, kuivasti ja varmasti. Hän
istuutui jälleen paikalleen, tekeytyi kuin ei tapaus olisi ollut
minkään huomion arvoinen, vaikka se kiihoitti häntä niin, että hän
värisi. Puhuttiin välinpitämättömistä asioista, ruhtinatar Kusminin
pianonsoitosta, venäläisestä hovista, ja sitten lähtivät naiset.
»Kiitän teitä, Streith», sanoi ruhtinatar, »tulen pian jälleen.»
Kotimatkalla istui ruhtinatar äänettömänä ja syviin ajatuksiin
vaipuneena. Mutta vähää ennen linnaan saapumista laski hän kätensä
paroonittaren kädelle ja sanoi: »Gertrud», sydämellisinä hetkinä kutsui
hän paroonitarta Gertrudiksi, »luulen, että olen yksimielinen itseni
kanssa.»
»Jumalan kiitos», kuiskasi paroonitar.
Streith kulki sillävälin puutarhasalissa edestakaisin ja antoi
vihalleen vapaat ohjat. Ei, se ei ollut mahdollista, nuo ihmiset, jotka
olivat tarrautuneet häneen, kävivät suorastaan vaarallisiksi. Niin ei
enään voinut jatkua. Hän tahtoi heti puhua tytön kanssa vakavan sanan.
Hän huusi Oskaria, käski hänen tuoda hatun ja kepin, ja osoittaen
orvokkeja, jotka makasivat maassa, sanoi hän: »Viekää nuo pois.»
Hän lähti lyhyintä tietä metsänhoitajan asunnolle. Kulkiessaan
nopeasti eteenpäin, alkoi hän jo mielessään nuhdella Brittaa, tämä
oli tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Juuri kun mieliala oli
käynyt sopusointuiseksi ja juhlalliseksi, piti hänen tulla kirottuine
orvokkeineen. Tiheästä kuusikosta metsänhoitajan asunnon lähettyviltä
helotti jotakin sinistä, se oli Brittan puku. Maahan kumartuneena poimi
hän jotakin esiliinaansa. Streith meni hänen luoksensa: «Hyvää iltaa»,
murisi hän.
Britta nousi äkkiä pystyyn, hän punastui, ja hänen kasvoillaan kuvastui
kauhu ja tuska yhtä selvästi kuin lapsen kasvoilla. Liikkumattomana jäi
hän seisomaan ja tuijotti Streithiin.
Tämä nojasi puunrunkoon, hän oli kulkenut kiivaasti, ja sydän löi
hieman liian kiihkeästi. »Hyvä, että tapasin teidät täällä, neitiseni»,
alkoi hän, »haluaisin pyytää teitä tästedes säästämään minua
tämäntapaisilta yllätyksiltä, en ole ylipäänsä yllätyksien ystävä,
enkä ensinkään sellaisten, jotka tulevat ikkunan kautta. Mitä luulette
vieraitteni ajattelevan sellaisesta? Joko tullaan minun luokseni oven
kautta, taikka ei tulla ensinkään. Näin ei käy päinsä, meillä ei ole
tapana seurustella ikkunan kautta. Sen tahdoin sanoa teille.»
Britta seisoi vielä liikkumattomana paikallaan ja tuijotti Streithiin,
hänen silmänsä täyttyivät hitaasti kyyneleillä, ja kyyneleet vuotivat
pitkin hänen poskiaan. Esiliinankulman, josta hän oli pitänyt kiinni,
päästi hän irti, antaakseen käsien velttoina riippua pitkin sivuja, ja
korvasienet, jotka hän oli poiminut, putosivat maahan.
»Myöskään teille, neitiseni», jatkoi Streith, nyt lempeämmin ja
isällisemmin, »myöskään teille, neitiseni, ei sellainen käytös ole
suositeltavaa. Hyvinkasvatetut nuoret naiset eivät nouse vieraitten
talojen ikkunoihin, heittääkseen herroille orvokkeja. Siitä minä
ehdottomasti kiellän teitä, ja teidän rouva äitinne tuskin sitä
myöskään hyväksyisi. Siis, tämän halusin sanoa teille.»
Merkillistä kyllä, oli hänen harminsa äkkiä kuin poispuhallettu
eikä Streith enään tiennyt, mitä hän sanoisi, hän tunsi vaan suurta
vastenmielisyyttä esiintyä täällä vanhana herrana, joka nuhteli
itkevää, nuorta olentoa.
Britta odotti hetken. Hän luuli, että Streith vielä jatkaisi, mutta kun
tämä vaikeni, sanoi hän: »Nyt on siis kaikki lopussa.»
»Mikä on lopussa?» kuohahti Streith, »minkä pitäisi olla lopussa?»
»Minä olen heti tiennyt, että kaiken täytyi loppua», toisti Britta.
»Mitä te puhutte, lapsi», keskeytti Streith, »minkätähden sen täytyisi
olla lopussa? Olin hiukan kiihottunut, suokaa se minulle anteeksi,
mutta aivan se hämmästytti minut. Jos olisin ollut yksin, olisimme
nauraneet sille, ha, ha. Älkäämme puhuko siitä enään, ja ennen kaikkea,
älkää itkekö. Katsokaapa, nuo kauniit sienet olette pudottanut maahan.»
»Ah, nuo», sanoi Britta ja potkaisi jalallaan sieniä.
»Joka tapauksessa», jatkoi Streith, »pyyhkikää kyyneleet silmistänne,
ja sitte kävelemme hiukan. Te ette voi mennä kotiin, teidän rouva
äitinne pelästyisi.»
Tottelevasti pyyhkäisi Britta kyyneleet kasvoiltaan, ja he kävelivät
hitaasti kapeata tietä kuusien välissä. Hetken kuvastui metsä kirkasta
kultataustaa vasten, sitten alkoi hämärtää ja ilma kävi kylmäksi,
kalpeana ja valkoisena riippui kuu taivaalla.
»Pelkäsittekö minua?» kysyi Streith lempeästi.
»Kun te tulitte», vastasi Britta, »pelkäsin kovasti. Miten suuttunut te
saatatte olla, teidän silmänne olivat keltaiset, luulin teidän lyövän
minua.»
»Se oli varmaan ruman näköistä.»
»Ei ensinkään, se oli kaunista», virkkoi Britta, »te olitte aivan
ritarin näköinen, ja minuun melkein koski, kun ette lyönyt minua, minä
kun luulin, että kaikki kuitenkin oli lopussa.»
»Olisitteko surrut, jos kaikki olisi ollut lopussa?» kysyi Streith.
»Olisin», vastasi Britta, »senjälkeen kuin te olitte meillä, senjälkeen
kuin sain kävellä ja puhua teidän kanssanne, on päivässä kuitenkin
jotakin, jota voin odottaa; josta voin iloita. Te olette niin kauniisti
puettu, te tuoksutte hajuvedeltä, teidän sormuksenne välkkyvät niin
kauniisti, ja kun te sanotte jotakin, kaikuu se kuin jostakin toisesta,
hienommasta maailmasta. Kun olen teidän luonanne, tuntuu kuin olisi
minulla pyhäpuku päälläni.»
»Soo, soo», sanoi Streith. »Mutta minun mielestäni teidän joka aamu
tulisi iloita uudesta päivästä.»
»Minkätähden?»
»Koska olette olemassa, koska olette nuori.»