»Ja nyt?» kysyi Roxane.
»Nyt», jatkoi Eleonore miettivänä, »nyt ei kuitenkaan ole, niinkuin
luulin. Kaikkihan on pysynyt niin naurettavan samanlaisena, ja
kuitenkin on kaikki toisin. Minähän olen vain vieraskäynnillä,
koiratkin kulkevat ohitse minua tuntematta.»
»Ensimmäisenä vuonna Pietarissa», sanoi Roxane, »kun en öillä voinut
nukkua koti-ikävän takia, kuljin ajatuksissa läpi kaikkien huoneitten,
kuulin parketin narinan, ovien ja ovenripojen tutun äänen, muistelin
jokaisen huoneen tuoksua, ajattelin vanhan ylhäisyyden ryppyjä ja
neiti von Dachsbergin kulmakarvoja, miten hän niitä nosteli, kun
jostakin loukkaantui. Se lohdutti minua, oli kotoista ja rakasta, ja
nyt, kaikkihan on vielä olemassa, mutta en tiedä, se on pienempää ja
haalistuneempaa. Vanha ylhäisyys ja neiti von Dachsberg ovat ikäänkuin
kutistuneet ja käyneet vanhanaikaisiksi, unelmissani eli kaikki
voimakkaampana. Ja sitten, kummallista kyllä, tunnen itseni paljoa
vanhemmaksi kuin kukaan heistä, vanhemmaksi kuin hänen ylhäisyytensä
ja Dachsberg ja Dünhof maalattuine poskineen, vanhemmaksi kuin äiti ja
sata vuotta vanhemmaksi kuin pienokainen.»
»Jaa, jaa, niin se on», yhtyi Eleonore, »ajattele, eilen menin
makuuhuoneen vanhan piirongin luo ja otin esille nukke-Evan, josta olin
niin paljon pitänyt, sen, jolla on vaaleat kiharat, vaaleansiniset
silmät ja pieni, punainen suu, mutta kiharat olivat kankeat ja
tomuttuneet, suu kalvennut, kasvot tyhmät ja kuolleet, en ymmärrä
enään, mitä siinä olen rakastanut. Hiukan samalla tavalla on kaiken
kanssa täällä. Mutta se kai johtuu siitä, että olemme eläneet omaa
tarinaamme, ja nämä täällä elävät myöskin omaa tarinaansa.»
Roxane kohautti olkapäitään: »Se tarina, jota he täällä yhä edelleen
elävät, näyttää minusta hyvin tarpeettomalta», sanoi hän terävästi.
Eleonore nauroi: »Niin, se joka koskee kreiviä», ja hetken vaitiolon
jälkeen jatkoi hän: »Ainoastaan vanha puutarha on sellainen kuin se on
ollut, jos kohta sekin on surullinen. Kun minä Birkensteinissä uneksin
siitä, oli sen yli aina levinnyt hiljainen, kalpea valo, joka teki sen
niin hyljätyn näköiseksi, ja nyt, näetkö, on se aivan sen näköinen.»
»On aika matkustaa pois», sanoi Roxane, ja sitte silmäilivät he
vaijeten pitkin keltaista puutarhatietä.
Sillävälin käveli ruhtinatar pitkin puutarhan käytäviä, hän piteli
pientä koria kädessään ja poimi orvokkeja. Hän tunsi niin väkevästi
tämän kevätpäivän hyväätekevän vaikutuksen, että hän halusi olla yksin,
jotta ei kukaan häiritsisi hänen iloaan. Vaaleanharmaaseen kevätpukuun
puettuna, harmaa vilttihattu päässä tunsi hän itsensä kauniiksi ja
nuorekkaaksi, posket ja huulet olivat lämpimät leudosta kevättuulesta.
Perimmäisen puutarhaportin kautta tuli Streith häntä vastaan, hän aikoi
mennä majurin luo kansliaan ja oli aikonut käyttää puutarhatietä. »Ah,
Streith», huudahti ruhtinatar, »vielähän teitäkin näkee. Tehän olette
viime aikoina ollut aivan näkymätön.» Hän ojensi hänelle kätensä,
Streith huomasi, että hän oli iloinen.
»En tahtonut häiritä», vastasi hän ja suuteli tarjottua kättä.
Ruhtinattaren kasvot olivat hetken totiset. »Ah niin, lasten takia»,
virkkoi hän. Mutta pian hän taas hymyili: »Millainen päivä! En luule,
että mikään kevät on milloinkaan tehnyt minua näin onnelliseksi.»
»Kevät on kuitenkin tänä vuonna jotenkin raju», vastasi Streith. He
kulkivat hitaasti vierekkäin puukujaa pitkin.
»Mitä te olette tehnyt?» kysyi ruhtinatar.
»Olen tarkastanut metsääni», selitti Streith, »olen tehnyt työtä, olen
pannut taloani kuntoon.»
Ruhtinatar nauroi: »Pannut taloanne kuntoon? Streith, Streith, te ette
milloinkaan tule valmiiksi.»
»Kyllä varmaan, kerran tulen valmiiksi», mumisi Streith.
»Onko rouva Buche valmistanut teille hyviä ruokia?» kysyi ruhtinatar
edelleen.
»Oh, Buche on nykyään suurenmoinen herkkusieni kastikkeineen ja
rapukeittoineen», vastasi Streith.
Sitten tiedusteli ruhtinatar, minkätähden Roller ei ollut tullut
mukaan. Roller oli tänä aamuna pyydystänyt jäniksen ja täytyi sen nyt
rangaistukseksi pysyä kotona.
Käytävän päässä oli penkki. »Emmekö istuudu», sanoi ruhtinatar. Nyt
istuivat he heleän vihreitten vaahteranlehtien muodostaman katoksen
alla. Heidän jalkojensa juurella ruohikossa väreilivät lehtien
muodostamat varjot, ja pitkin käytävää tuli aurinko heidän luokseen,
kullalta hohtava virta, ja nuo monet äänettömät, pienet siivet, jotka
täyttivät ilman, uivat kullassa.
»Tämmöisenä päivänä», sanoi ruhtinatar ja hengähti syvään, »tämmöisenä
päivänä unohtaa todella olevansa vanha nainen.»
Streith tiesi, että hänen nyt oli väitettävä vastaan, mutta kesti
kuitenkin muutamia hetkiä, ennenkuin hän keksi, mitä sanoisi, ja sitten
se tuli seikkaperäisesti ja opettavasti: »Nuoruuskäsitteellä», alkoi
hän, »harjoitetaan oikeastaan paljon vallattomuutta. Nuoruudella,
totta kyllä, on hyvät puolensa, mutta sitä tavallaan liioitellaan. Kun
katselen nuorisoamme tai ajattelen omaa nuoruuttani, on minusta kuin
niinä vuosina muistuttaisimme soitto-oppilaita, jotka harjoittelevat
vaikeata kappaletta, he panevat siihen kaiken innostuksensa ja
hehkunsa, mutta joka hetki syntyy joku väärä ääni tai epäpuhdas sointu.»
»Nuoruus on nuoruus», sanoi ruhtinatar hellästi.
»En sano mitään pahaa nuoruudesta», jatkoi Streith, »tarkoitan vaan,
että ei nuoruus ole se aika, josta elämä itseasiassa riippuu, vaan se
riippuu ajasta, jolloin jo ymmärrämme elämää, jolloin jo olemme siihen
tutustuneet, silloin vasta voimme siitä jotakin muodostaa. Elämä on
liian vaikea soittokone sopiakseen kouluhuoneeseen.»
Ruhtinatar katseli Streithia ystävällisesti: »Niin, kenties te pystytte
siihen, Streith», sanoi hän, sitten hän katseli koriinsa ja leikitteli
orvokeilla. Vaitiolon aikana, joka nyt syntyi, tunsi Streith selvästi,
että oli tullut hetki, jolloin oli sanottava jotakin tärkeätä, jotakin,
joka koski häntä ja ruhtinatarta, ruhtinatar odotti sitä. Hänen
mieleensä juolahti paljonkin, mutta hän hylkäsi sen, kaikki näytti
hänestä tehdyltä ja naurettavalta. Ruhtinatar katsahti jälleen ylös,
hänen silmissään kuvastui ikäänkuin hämmästystä. »Te ette ole kertonut
minulle vielä mitään ruusuistanne», sanoi hän, jatkaakseen uudelleen
keskustelua.
»Ruusut», matki Streith, hän oli hämillään, ja sellaista sattui hänelle
harvoin. »Ruusut ovat hyvin säilyneet yli talven, olen hankkinut
itselleni kaksi uutta, yhden violettiin vivahtavan suuren punaisen, sen
nimi on miss Vanderbilt.»
»Niin demokraattista», huomautti ruhtinatar.
Streith kohautti olkapäitään: »Ruusutkin muuttuvat demokraattisiksi.
Toinen on pieni, rikinkeltainen ruusu, joka tuoksuaa hyvin hyvältä, sen
nimi on, en tiedä miksi: Diane vaincue.»
»Miten kaunista», huudahti ruhtinatar, »tuo kaikki on minun nähtävä,
teidän täytyy taas kerran järjestää teekutsu minulle ja paroonitar
Dünhofille.»
Streith kumarsi: »Jos vaan minun sallitaan», sanoi hän.
Ruhtinatar katsahti kelloa ja nousi. »On aika palata kotiin», virkkoi
hän, »tänään on torstai, siis vieraita teellä, tuletteko te myös?»
Ei, Streithin oli mentävä kotiin ja ryhdyttävä työhön.
»Näkemiin sitten», lopetti ruhtinatar. »Päästäkää Roller parka
vapaaksi.» Ja kun hän aikoi lähteä, kääntyi hän vielä kerran ja sanoi
keimailevasti hymyillen: »Haluatteko myöskin orvokkeja?» Streith ojensi
kätensä kuin almua saadakseen, ja ruhtinatar täytti käden orvokeilla.
Kulkiessaan takaisin puutarhan läpi pisti Streith nenänsä orvokkeihin,
joita hän piti kädessään. Hän oli suuttunut itseensä. Ennen, kun
hän oli ollut kauniin naisen seurassa, oli hän pettämättömällä
varmuudella osannut käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin tuo kaunis nainen
odotti, että hän saisi jotakin, joka veisi heidät lähelle toisiansa,
silmänräpäystä, jolloin hän halusi tulla valloitetuksi ja voitetuksi.
Ja tänään — hän oli käyttäytynyt kuin opettajakokelas. Senlisäksi vielä
jäykkä puhe nuoruudesta. Käsittämätöntä. Ja äkkiä ajatteli hän Brittaa,
ajatteli häntä kuin olisi hän itse nuoruus, jota hän oli herjannut.
* * * * *
Ruhtinattaret aikoivat aamujunalla jättää Gutheidenin. Kaikki olivat
nousseet aikaisin ylös, lähtö aikaansai äkkinäisen hämmingin talossa.
Kamarineidot ja palvelijat juoksivat edestakaisin, matkalaukkuja
kannettiin, ja seurueeseen kuuluvat naiset ja herrat seisoivat
hiukan unisina ja juttelivat hajamielisinä keskenään. Perhe istui
ruhtinattaren huoneessa, Eleonore ja ruhtinatar itkivät, Roxanenkin
rauhallisia kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet, Marie oli hyvin
surullinen, ero sisarista tuotti hänelle tuskaa, mutta hän ei voinut
itkeä ja se oli onnetonta. Keskusteltiin surullisella äänellä
mitättömistä asioista, lähtö- ja tuloajoista, asemista ja ilmasta.
Parooni Fürwit, joka podagransa vuoksi oli taitava ilmanennustaja, oli
täksi päiväksi ennustanut ukkosta. Vihdoin oli lähdön hetki tullut,
ja kun vaunut lähtivät, valtasi suuri rauha talon, ja keskipäivän
aikaan oli talo yhtä hiljainen kuin yöllä. Kaikki olivat vetäytyneet
huoneisiinsa hakeakseen korvausta menetetystä aamu-unesta.
Marienkin piti nukkua, mutta hän ei saanut rauhaa. Hänellä oli tänä
keväänä tunne, että hänen alituiseen tuli olla varoillaan, jotta ei
laiminlöisi jotain elämystä: Hän kulki tyhjän huonerivin läpi, eteen
vedettyjen ikkunaverhojen takana nauttivat keltaiset atlashuonekalut
keskipäivälepoaan, viereiseen taulukokoelmaan oli avonaisen ikkunan
kautta eksynyt mehiläinen, joka tyytymättömänä surisi suurten esi-isien
nenän ohitse. Tupakkahuoneessa vihdoin lepäsi parooni Fürwit suuressa
nojatuolissa, pää taaksepäin taivutettuna, ja nukkui, hänen avonaisesta
suustaan kuului käheä, uninen ääni kuin vanhan, ruostuneen kellon
tikutus. Hiljaa palasi Marie takaisin. Jo lapsena, kun hän tähän aikaan
päivästä liikkui tyhjissä, aurinkoisissa huoneissa, oli hän tuntenut
ihmeellistä toimintahalua, jotakin täytyi tehdä, tie oli vapaa. Tänään
oli tunne, että jokin odotti häntä, erityisen voimakas, hänen oli
tehtävä jotakin, josta hän iloitsisi, ja se oli hänen tehtävä pahalla
omallatunnolla, ja sitten hän myöskin tiesi, mitä se oli, hänen oli
mentävä puutarhaan.
Puutarha oli hiljainen ja aurinkoinen niinkuin talokin,
liikkumattomina seisoivat tulpaanit ja narsissit lavoissaan, ja
kun Marie poimi pari narsissia, olivat lehdykät lämpimät kuin
ihmishuulet. Hän kiiruhti puistoon, hän ei muistanut olleensa täällä
tähän aikaan, ja kaikki oli oudon näköistä. Tuossa oli lammikko,
musta ja liikkumaton, pieniä ruutanoita lekotteli joukottain pinnalla
auringonpaisteessa, ankat olivat paenneet rannalle piilipuiden varjoon
ja ääntelivät siellä hiljalleen, jopa auringonlämmittämän veden ja
lehtien tuoksukin tuntui Mariesta uudelta. Kauempana suuren jalavan
alla nukkui kaksi puutarharenkiä ruohikossa, he ojensivat kätensä ja
jalkansa, lakkinsa olivat he vetäneet silmille, ja he kuorsasivat
molemmat; se muistutti aivan karkeata vuoropuhelua. Marie pysähtyi
hetkeksi, nuo suuret miehenruumiit syvän unen niin avuttomiksi ja
hervottomiksi vaivuttamat, näyttivät hänestä merkillisiltä. Kun
hän meni eteenpäin, huomasi hän puukujan päässä pienen puna- ja
valkoraitaisen olennon, joka nopeasti, nopeasti kiiruhti eteenpäin,
alasriippuvat käsivarret heiluivat säännöllisesti edestakaisin.
»Sehän on pieni kamarineitoni Emilie», ajatteli Marie, »mihin hän
mahtaa juosta. Nyt poikkeaa hän pois suurelta tieltä ja katoaa
sireenipensaiden taakse, siellä hän pysähtyy, hänen valkea ja
punaraitainen pukunsa kuultaa hiukan pensaiden läpi, vihreä hattu
sukeltaa esiin, se on varmaan nuori puutarhuri. Mitä kaikkea täällä
tapahtuukaan tänä hiljaisena, outona keskipäivänhetkenä.» Marie nousi
loivaa rinnettä, tuolla oli pieni lammikko, suuri, pyöreä reikä
pikimustine vesineen. Rannalla seisoi paatsama ja kivipöytineen ja
-penkkeineen. Penkillä istui Felix, hän oli ottanut hatun päästään ja
nukkui, pää rinnalle vaipuneena. Marie pysähtyi ja tarkasti häntä.
Lehvistön läpi lankeava valo teki hänen kasvonsa kalpeiksi, ja uni
teki hänet lapsellisen näköiseksi, ja kuitenkin oli hänen piirteissään
jotakin huolestunutta. »Raukka», ajatteli Marie, »sen aiheuttavat kai
nuo kauheat velat.»
Nyt avasi hän silmänsä, hetken tuijotti hän unisena Marieta, sitten
hypähti hän pystyyn. »Pyydän anteeksi», sanoi hän, »luulen, että olen
nukkunut.»
»Miten syvästi te nukuitte», vastasi Marie. »Kuljin tästä sattumalta
ohitse, ja silloin huomasin teidät.»
Felixin huulet vapisivat, Marie tunsi tuon, kun hänen huulensa noin
vapisivat, kun hänen silmänsä kävivät tummiksi, silloin oli hän
suuttunut, silloin oli hän julman näköinen, ja hän mietti, mikä nyt
mahtoi häntä suututtaa.
»Tietysti», alkoi hän, »enhän muutoin luulekaan, että se tapahtui minun
tähteni. Prinsessat kulkevat aina vain sattumalta ohitse.»
Marien silmät kävivät pyöreiksi pelästyksestä. »Miksi te niin sanotte?»
kysyi hän. »Minkätähden puhutte minulle sillä tavalla?»
Felix rypisti kulmakarvojaan ja puraisi huuleensa: »Pyydän anteeksi»,
sanoi hän muodollisesti, »unohdan itseni, tiedän, että käyttäydyn
kehnosti, pyydän anteeksi. Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne
kuitenkaan heti lähde pois. Lupaan olla moitteettoman kohtelias,
moitteettoman kohtelias.»
Mutta nyt Marie suuttui, hän löi narsisseilla pöydän kivilevyyn, ja
hänen äänestään kuului, etteivät kyyneleet olleet kaukana: »Minä en
ensinkään halua, että minun kanssani aina puhutaan moitteettomasti ja
kohteliaasti, mutta tiedän, että Hilda on teille uskotellut, että
prinsessojen kanssa voidaan puhua vain jäykästi ja ikävästi. Hilda
halveksii prinsessoja, koska he eivät kehity, koska he eivät ole
uudenaikaisia tyttöjä.»
Nyt hymyili Felix taas hyväntahtoisesti, suuttunut, vaalea tyttö
pyöreine, kosteine silmineen miellytti häntä kovasti, ja hän tunsi
mielihyvällä, että hänellä oli vaikutusvaltaa tuohon kauniiseen
tyttöön. »Eikö teidän ylhäisyytenne halua istua?» sanoi hän.
Marie meni penkin luo ja istuutui, hänen polvensa vapisivat, ja hänen
oli vaikea seistä. »Tuosta ijankaikkisesta prinsessasta», jatkoi hän
valittaen, »kuulen jo tarpeeksi neiti von Dachsbergilta. Prinsessa,
se on kuin salpa, joka vedetään kaikkien ovien eteen, joiden takana
tapahtuu jotakin hauskaa. Puhukaa toki niinkuin puhutte muiden tyttöjen
kanssa, kuten Hildan kanssa, sanokaa, mitä haluatte, teidän ei myöskään
aina tarvitse sanoa teidän ylhäisyytenne, se vaan vie aikaa.»
»Miten minun tulee sanoa?» kysyi Felix.
»Niinkuin haluatte», vastasi Marie harmistuneena, »sehän teidän täytyy
paremmin tietää.»
Felix katsahti Mariehen miettivällä, hiukan ylimielisellä katseella.
»Prinsessa», virkkoi hän, »sehän on jotakin kaunista, hän on kuin pieni
madonna, jolla on ruusuiset kasvot ja kullalla kirjailtu puku, ja joka
seisoo pienessä kojussa, jokainen, joka kulkee siitä sivutse, kumartaa
hänelle.»
»Mutta minä en halua seistä yksinäni kojussa», huudahti Marie,
»mutta mitä pitää sitte tehdä, mitä tekevät muut tytöt? Mitä tekee
uudenaikainen tyttö?»
Felix huojutti ajatuksissaan päätään edestakaisin. »Jos uudenaikainen
tyttö», sanoi hän, »menee puistoon tavatakseen jotakuta, ei hän silloin
sano, että hän sattumalta kulki ohitse.»
Marie sävähti tummanpunaiseksi: »Oh, kyllä hekin joskus valehtelevat»,
sanoi hän, »mutta miten tahansa, minä olen tullut tänne sentähden, että
tiesin teidän istuvan täällä.»
Felix nauroi koko kasvoillaan ja löi kädellä polveensa: »Sitten on
kaikki hyvin. Miten minä jumaloin teitä! Ja saanhan sanoa kaikki, mitä
tahdon.»