»Olin niin iloinen, kun sain tulla kanssanne», vastasi Britta, »minun
olisi ollut mahdotonta jäädä nyt kotiin.» Sitten lähti hän kulkemaan
hiukan pitkillä, liukuvilla askeleillaan pitkin metsäpolkua ja katosi
tiheikköön.
* * * * *
Roxane ja Eleonore istuivat puutarhakuistilla ja katselivat puutarhaan,
joka rauhallisena lepäsi iltapäivä-auringon loisteessa. Vihdoin sanoi
Eleonore: »Missä he ovat? Äiti on ollut jo pitkän aikaa kateissa, ja
pienokainen kulkee myöskin omia teitään. Molemmilla on merkillinen halu
yksinäisyyteen. Mitä täällä oikein tapahtuu?»
»Meitä ei suurestikaan kaivata», virkkoi Roxane.