Naiset istuivat kenttätuoleilla, herrat olivat asettuneet peitteille.
Marie istui hieman sivulla nuorten tyttöjen kanssa, joiden joukossa
papintyttärien kirkkaat, kuuluvat äänet hallitsivat keskustelua.
Pappilan Johanna kiusotteli Felix Dühneniä, joka äänettömänä ja
alakuloisena joi booliaan.
»On suuri vahinko, että kreivi Dühnen taas tänään on le beau
ténébreux, ja minä olen kuullut niin paljon berliiniläis-luutnanttien
rakastettavuudesta.»
»Minullahan on lomaa», väitti Felix.
Pappilan tytöt purskahtivat yhtaikaa nauruun ja Vilhelmina huudahti:
»Tietysti, meitä maalaistyttöparkoja varten ei tuo rakastettavuus ole,
se säästetään pääkaupungin naisia varten.»
»Sellainen hän oli jo eilen rapuretkellä», kertoi Henriette von
Üchtlitz, »hän joi boolia, ei puhunut sanaakaan, ja kun tuli pimeä,
hävisi hän.»
»Miten salaperäistä», virkkoi Johanna.
Vanhemman väen keskuudessa puhuttiin satakielistä. »Minkätähden
satakieli laulaa yöllä?» kysyi neiti von Dietheim kapteeni Keckiltä.
»Kaiketi siksi, että sillä ei ole aikaa päivällä», vastasi tämä äreästi.
Mutta neiti ei ollut sillä tyytyväinen. »Ah Keck, millaisia vastauksia
te aina annatte», sanoi hän kiihtyneenä.
Silloin alkoi paroonitar Dünhof puhua, hänen äänestään kuului,
että ilta oli jo tehnyt hänet tunteelliseksi: »Herra von Keck
on aivan oikeassa, päivä meluineen häiritsee, mutta kun tulee
pimeätä ja hiljaista, voi satakieli taas ajatella ainoan kauniin
rakkausajatuksensa.»
»Niin, on tosiaankin merkillistä», alkoi neiti von Dachsberg, »kun
kaikki ympärillämme on hiljaista ja rauhallista, tulee usein _yksi_
ajatus, jota yhä uudelleen ja uudelleen voimme ajatella.»
»Esimerkiksi velkojamme», kuiskasi kreivi Minsky parooni Fürwitille.
Neiti von Dietheim oli sen kuitenkin kuullut ja sanoi: »Hävetkää toki,
kreivi.»
»Satakieli on aivan oikeassa», alkoi nyt ruhtinatar, »kun meillä on
tunne, joka tekee meidät onnellisiksi, tai kaunis ajatus, miksi emme
aina tuntisi tätä tunnetta ja aina ajattelisi tätä ajatusta?»
Innokkaina yhtyivät kaikki tähän, ja parooni Fürwit mumisi: »Hyvin
kaunista.»
»Enoni, kenraali Bagration», kertoi kreivi Minsky, »vihaa satakieliä.
Jos yksikin eksyy hänen puistoonsa, antaa hän ampua sen. Hän sanoo,
että satakielen laulu muistuttaa pahaa omaatuntoa.»
»Silloin on hänellä varmaan itsellään paha omatunto», huomautti
ruhtinatar Kusmin.
»Hyvin mahdollista», myönsi kreivi, »kun on kauan ollut kenraalina
Kaukasiassa, on jo kokenut yhtä ja toista.»
»Nyt se alkaa», sanoi ruhtinatar.
»Niin, hiljaa, hiljaa», kuiskasi parooni Fürwit ja kääntyi myös
nuoremman seurapiirin puoleen saadakseen hiljaisuutta satakielelle.
Lepiköstä, joka lisääntyvässä hämärässä näytti mustalta ja
liikkumattomalta, kuuluivat satakielen ensimäiset sävelet, ensin
arasti ja ikäänkuin etsien, sitten kävi pieni, kiihtynyt ääni
varmemmaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se lopulta intohimoisesti ja
nopeasti huusi laulunsa illan hämärään. Kuulijat ottivat pehmeitä,
miettiviä asentoja, uneksien katselivat he eteensä, ruhtinatar Kusmin
peitti kädellä silmänsä, neiti von Dachsbergillä oli sääliväinen
hymy huulillaan, ja kreivi Minsky istui pää olkapäähän nojaten.
Toinen satakieli yhtyi nyt lauluun, ja kuului siltä kuin haluaisi
se voittaa toverinsa, ja toisella puolella heräsi kokonainen kuoro,
joka pensaasta soi huiluntapaisia säveleitä, ja kuitenkin säilytti
jokainen ääni oman erikoisuutensa, jokainen kertoi oman intohimoisen
tarinansa. Liikutus valtasi hetkeksi seuran, parooni Fürwit kuiskasi
ruhtinatar Kusminille: »Perintöprinsessa itkee.» Ruhtinatar kertoi
asian neiti von Dietheimille, ja tämä nousi hiljaa, meni prinsessan luo
ja tarjosi hänelle hajuvettä. Nuorten tyttöjen parvessa syntyi myöskin
rauhattomuutta, pappilan tytöt eivät voineet enään istua hiljaa, heidän
täytyi vähän kävellä, ja Henriette von Üchtlitz liittyi heihin. Hilda
kosketti Marien olkapäätä ja kuiskasi: »Menemmekö mekin?»
»Kernaasti», vastasi Marie iloisena ja tarttui Hildan käsivarteen.
Felix hypähti ylös seuratakseen ystävättäriä. Tennispelien jälkeen
linnassa piti hän sitä oikeutenaan.
Kapeita polkuja johti leppäpensaikon läpi. Täällä oli hämärää ja
nuoret lehvät tuoksuivat väkevästi, mutta kukkulan rinteeltä oli
laaja näköala yli tasaisen ja värittömän ympäristön, ainoastaan sumu,
joka nousi purosta, levitti loistavan valkoisen nauhan yli lakeuden.
Alhaalla ulkotilalla välkkyi himmeitä, punaisia valoja ikkunoissa, ja
rakennuksen edustalla olivat lapset muodostaneet piirin, he olivat
paitasillaan, pieniä, valkeita olentoja, jotka pitivät toisiaan kädestä
ja lauloivat laulua »sinisestä, sinisestä sormihatusta», ja ohuet,
käheät äänet sekaantuivat satakielen säveleihin.
»Tiedän aivan hyvin, minkätähden sinä taas tänään annat siipien
riippua», sanoi Hilda Felixille, ja hänen äänensä kuului
kiihottuneelta, »sinulla on kai taas ollut selvittely isäsi kanssa.»
»Niinpä kylläkin», vastasi Felix, »sellainen ei juuri kohota mielialaa,
mutta pitääkö meidän nyt siitä puhua.»
»Kyllä, nyt juuri minä haluan siitä puhua», jatkoi Hilda, »minusta ei
ole miehekästä masentua tuolla lailla. Kun teit velkasi, tiesit aivan
hyvin, että kohtauksen isän kanssa täytyi tulla; ellei sellaista voi
kestää, on parasta olla tekemättä velkoja. Mutta jos siitä huolimatta
tekee tyhmyyksiä, niin kantaa myöskin seuraukset eikä ole sen näköinen
kuin poika, joka on pantu nurkkaan häpeämään.»
»Sinä osaat kyllä saarnata», vastasi Felix, ääni käheänä kiihtymyksestä
»mutta annappa kerran kohdella itseäsi kuin olisit jokin ihmiskunnan
hylkiö, kuin olisit kelvoton kuulumaan enään perheeseen, ja vaikka
mitä, muutaman satamarkkasen takia. On kyllä totta, että olen
riippuvainen, mutta ei ole miellyttävää, kun aina kiristetään nuorasta,
jolla on sidottu.»
»Hyvä, jos se tuntuu nöyryyttävältä», virkkoi Hilda, »älä tee mitään
velkoja; mutta minusta on naurettavaa, kun ei mies jaksa kantaa
tyhmyyksiensä seurauksia.»
»Oh, minä voin sen niin hyvin ymmärtää», sekaantui Marie puheeseen,
»minä kuolisin sellaisena hetkenä.»
»Eikö totta», huudahti Felix, iloisena odottamattomasta avusta, »mutta
Hilda ei sitä ymmärrä, hänellä on kerta kaikkiaan sankari-ihanteensa,
ja kun ei ole aivan hänen romaanisankarinsa kaltainen, saa osakseen
hänen halveksumisensa.»
»Sankareista ei tässä ole puhetta», ivaili Hilda, hänen äänensä vapisi,
ja itku oli lähellä, »mutta en voi sietää tuollaista pehmeyttä. Muuten,
koska niin hyvin ymmärrätte toisianne, olen minä tarpeeton.»
Hän päästi Marien käsivarren, kääntyi ja katosi pensaitten taakse.
Hämmästyneinä pysähtyivät molemmat, Felix kohautti olkapäitään ja
sanoi: »Sellainen on hän aina, hyvä tyttö, mutta liian kiihkeä. Tulee
aina olla sellainen, kun hän vaatii, mutta minulla nyt ei ole tuota
jaloa miehekkyyttä, josta hän uneksii; mistäpä minä sen ottaisin.»
»Täytyy tuntua kauhealta, kun on velkoja», sanoi Marie.
Felix nauroi: »Oh, se ei ole niin vaarallista.» Sitten molemmat
vaikenivat, Marie katseli hämillään maahan. Vihdoin kysyi Felix hiljaa:
»On kai vallan ennenkuulumatonta, että Hilda jättää meidät näin kahden
kesken?»
Marie nauroi: »Niinpä kyllä, mutta olen ennenkin tehnyt jotain
ennenkuulumatonta.»
»No, silloin voimme kai kävellä hiukan eteenpäin.» He astelivat
hitaasti läpi pensaikon.
»Eilen keskipäivällä», kertoi Felix, »olin Gutheidenin puistossa.»
»Meidänkö luonamme?» kysyi Marie.
»Niin, on tietysti sopimatonta ilman lupaa mennä vieraaseen puistoon,
mutta mikä on miellyttävää, on tavallisesti sopimatonta. Siellä on
pieni, musta lammikko ja sireenipensaita ja kivipenkki, siellä minä
istuin. Pitkiä käytäviä pitkin saatoin nähdä linnalle saakka, näinpä
osan kiviportaita ja sillä pieniä sinisiä ja punaisia olentoja, jotka
liikkuivat edestakaisin.»
Marie pysähtyi ja sanoi huolestuneena: »Luulen, että meidän täytyy
palata toisten luo. Pelkään, että neiti von Dachsberg alkaa jo etsiä
minua.»
»Hyvä», vastasi Felix, »mutta emmekö voi vielä hetken seistä täällä,
ainoastaan lyhyen hetken toistemme vieressä.»
He seisoivat keskellä leppäpensaita, yökaste kahisi lehvillä, aivan
heidän lähellään lauloi satakieli. Marie katsahti Felixiin, tämän
kasvoilla oli kaunis, harras ilme, hän katseli Marien ohi. »Jos en
olisi prinsessa», ajatteli Marie, »suutelisi hän minua nyt.» Hän tunsi
omituista lämpöä sydämessään, ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä.
Hän vei käden silmilleen.
»Itkettekö?» kysyi Felix.
»En, en», sanoi Marie tuskissaan, »palatkaamme nopeasti toisten luo.»
Kiireesti ja valjeten lähtivät he paluumatkalle.
Ainoastaan kerran Felix sanoi: »Jos menemme tätä tietä, tulemme
kenenkään huomaamatta perille.»
Heidän palaamistaan ei kukaan seurassa huomannut, sillä siellä oli
syntynyt juuri pieni hämmennys, neiti von Dietheim oli pyörtynyt, ja
huolestuneet naiset ympäröivät hänet.
»Hän ei siedä satakielen laulua», sanoi Streith Roxanelle.
»Kylläpä on hermostunut», vastasi tämä.
Streith oli koettanut koko illan saada keskustelua aikaan Roxanen
kanssa, mutta oli aina saanut kylmiä ja poistyöntäviä vastauksia.
Kun alkoi vahvasti hämärtyä ja ilta käydä kosteaksi, antoi ruhtinatar
merkin lähteä paluumatkalle. Streith talutti hänet alas kukkulalta.
»Oli hyvin kaunista», sanoi ruhtinatar, »me täällä hiljaisessa
loukossamme muutumme yksinkertaisiksi ihmisiksi. Ne raukat, jotka
saapuvat suuresta maailmasta monimutkaisine sydämineen, eivät siedä
satakieli-iltaa.»
»Yksinkertaisiksi, niin, hm», virkkoi Streith, »vahvoiksi me tulemme.»
Alhaalla seisoivat vaunut valmiina. Pappilan tytöt halusivat kulkea
jalan, ja ajavat kuulivat vielä peltotieltä noiden molempien tyttöjen
kirkkaat äänet, kun he lauloivat kevätyössä:
»In einem kühlen Grunde
Da rauscht ein Mühlenrad,
Mein Liebchen ist verschwunden,
Das dort gewohnet hat.»
Kreivi Dühnen oli syönyt aamiaista Streithin luona, nyt istuivat he
puutarhasalissa ja joivat kahvia. Streith ei pitänyt tuosta vanhasta
herrasta, jonka kasvot olivat keltaiset kuin sappitautisella,
silmät vaaleat ja häijyt, hampaat liian valkoiset. Kreivi Dühnen
oli kaikkeen tyytymätön, valtakuntaan, hallitukseen, joka ei tehnyt
mitään maatalouden hyväksi, itse hänen majesteettiinsakin, ja hän
käsitteli näitä asioita happamella kaunopuheisuudella, joka väsytti.
Nyt oli hän istunut jo pitkän aikaa puutarhasalissa ja alottanut uuden
keskusteluaiheen, joka näytti muodostuvan hyvin kiitolliseksi, poikansa
Felixin kevytmielisyyden.
»Nykyajan nuorista miehistä puuttuu arvokkuutta», sanoi hän ja löi
etusormellaan pöytälevyyn. »Olen minäkin ollut nuori, olin mukana
nuorena ratsuväen-luutnanttina 70-vuotisessa sodassa. Oltiin silloinkin
iloisia, jopa hillittömiäkin, teimme hupsuja kepposia, mutta me emme
milloinkaan unohtaneet, että kannoimme kuninkaan takkia. Velkoja,
no niin, pieniä lainoja otettiin kyllä silloinkin, mutta että minä
olisin tullut isäni luo ja aivan kevyesti kuin pankkiirille sanonut,
että minulla on parin tuhannen markan velat, olen pitänyt hauskaa,
sellaista ei tapahdu, ennen olisin ampunut kuulan otsaani. Sanoin siis
Felixilleni: Hyvä, maksan tällä kertaa velkasi, ja koska olen hyvä isä,
korotan ylläpitorahasi. Mutta meidän kesken ei koskaan enään puhuta
veloista, joita olet tehnyt. Jos sinulla on velkoja, hoida ne itse,
niinkuin voit, minuun älä enään vetoa. En voi yhden pojan takia tehdä
vääryyttä toisille, jotka kenties ovat parempia. Siis nyt tiedät, missä
suhteessa toisiimme olemme.»
»Te olette ankara», huomautti Streith hajamielisesti.
»Olen hyvin ankara», jatkoi kreivi, »minulla on kolme poikaa, olen
hyvä isä, rakastan lapsiani, mutta haluan kasvattaa heistä kelpo
ihmisiä, hyviä aatelismiehiä ja arvokkaita Dühneneitä. Ellei yksi
heistä sitä halua silloin, niin tuskallista kuin se onkin, otan käteni
pois hänestä. Ainoastaan siten, ystäväni, voimme nykyisinä vaikeina
demokraattisina aikoina ylläpitää aatelin arvoa. Ankarinta valintaa
ilman tunnelorua. Kevytmielisyys, en ylipäänsä muuten voi käsittää,
miten kevytmielisyys on tullut perheeseeni.»
»Perintö monilta esi-isiltä», huomautti Streith peittäen haukotusta,
»Dühnenien suku on hyvin vanha, he olivat mukana jo ristiretkillä.
Kaukana Palestiinassa oli elämä kenties hiukan rajua. Ristiretket
kokonaisuudessaan olivat pelkkää kevytmielisyyttä, ja sellainen kulkee
perintönä.»
»Se ei merkitse mitään, ystäväiseni», sanoi kreivi Dühnen harmistuneena
ja teki kädellään liikkeen kuin karkottaisi hän kärpäsen,
»perinnöllisyyteen vetoavat vain sellaiset ihmiset, jotka ovat huonosti
kasvatettuja. Niinä pystyn kyllä ottamaan perinnöllisyyden pojistani.»
»Hyvin ansiokasta», myönsi Streith. Sitten näytti aihe tyhjentyneen, ja
kreivi nousi sanoakseen jäähyväiset.
Streith hengähti helpotuksesta, kun hänen vieraansa oli poistunut.
»Tuollainen vierailu», ajatteli hän, »jättää katkeran maun suuhun.» Hän
vihelsi Rolleria ja kiiruhti ulos metsään. Päivä oli kylmähkö, valkeita
pilvipalloja ajelehti nopeasti yli kirkkaansinisen taivaan, vinha
itätuuli ravisti kuusia, ja saattoi niiden suuret oksat rajusti ja
intohimoisesti kohisten pieksemään ympärilleen. Metsän syvä, ilmeikäs
ääni teki Streithille hyvää. Hän otti hatun päästään ja kulki päin
tuulta, ja hän nautti tuntiessaan jäsentensä joustavuuden. Hän kulki
nopeasti kuin olisi hänellä päämäärä. Pian oli hän saapunut metsänsä
ulkoreunaan ja seisoi - vanhan metsänhoitaja-asunnon edustalla. Taas
kulkivat vasikat laitumella, taas istuivat Britta ja lapsi punaisessa
liinassaan ruohikossa ja lauloivat. He lauloivat hyvin kovaa,
saadakseen äänensä kuulumaan yli metsän kohinan. Streith tervehti.
Kun Britta hänet huomasi, hypähti hän pystyyn, juoksi aitaukselle
ja ojensi Streithille kätensä. Hän nauroi koko kasvoillaan, painoi
toisella kädellään hiuksiaan ja sanoi: »Tuuli repii tänään hiukset
aivan hajalleen.»
»Niinpä kyllä, hm», virkkoi Streith ja nojasi aitausta vasten, »tuuli
on kylläkin hyvin voimakas. Teillä on tuolla kauniita vasikoita.»
»Ne ovat lehmävasikoita», selitti Britta, »aijomme kasvattaa ne
suuriksi, mutta ne ovat joskus hyvin rajuja.»
»Täytyykö niille sentähden laulaa?» kysyi Streith.
»Ei suinkaan», vastasi Britta, »me laulamme, mitä me muuten voisimme
tehdä!»
Ikkunassa näkyi rouva von Syrman: »Margusch!» huusi hän, »aja vasikat
kotiin.» Kun hän huomasi Brittan keskustelussa Streithin kanssa,
tervehti hän ja poistui.
»Nyt saatte nähdä jotakin», huusi Britta ja aukaisi veräjän. Hurjasti
huutaen »hoi! hoi!» ajoi Margusch vasikoita edellään, nämä hyppivät ja
loikkivat, ja kun ne vihdoin olivat päässeet veräjän läpi, pelästyivät
ne Rolleria ja karkasivat metsään. Margusch ja Britta seurasivat
niitä. »Juoskaa tuota tietä, herra kreivi», huusi Britta, ja Streith
juoksi sulkien kepillään vasikoilta tien. Talosta hyökkäsi vanha
nainen, roteva kuin mies, harmaat hiustukot liehuen ja rajuilla »hoi,
hoi» huudoilla ottaen osaa ajoon. Vihdoinkin olivat vasikat piiritetyt
ja suljetut navettaan.
Streith seisoi navetan ovella, hiukan hengästyneenä, hänen sydämensä
sykki rajusti.
Silloin astui rouva von Syrman ulos talosta, hän oli kietonut
höyhenpuuhkan ympärilleen ja astui lyhyin askelin likaisen pihan poikki
kuin nainen kävelyllään. Hän hymyili. »Mutta lapsi», sanoi hän, »miten
voit sillä tavalla vaivata herra kreiviä.»
»Oh, se oli hyvin mielenkiintoista», vakuutti Streith, »teidän
vasikkanne ovat itse asiassa hyvin vilkkaita.»
»Se on tuollaista iltalevottomuutta», arveli rouva von Syrman.
»Ilta-urheilua», sanoi Streith.
Rouva von Syrman kohautti kevyesti olkapäitään: »Pelkään, että
täällä erämaassamme tulemme kaikki vähän kesyttömiksi. Mutta ettekö
halua istuutua, täällä meillä on niinsanottu kuisti, kaikki hyvin
alkuperäistä, tietysti.» Rouva von Syrman lähti ovelle päin, jonka
edustalla pari penkkiä seisoi pienen katoksen alla.
Streith seurasi hidastellen, hän ei pitänyt kutsusta.
»Olkaa hyvä, istuutukaa», sanoi rouva von Syrman,
»Britta, lapseni, tule, istuudu tähän. Miten kuumentunut sinä olet.»
Streith istuutui, rouva von Syrman nojasi oveen yhä edelleen sama
alakuloisen sääliväinen hymy huulillaan. »Miellyttävä kolkka», virkkoi
hän, »kesälläkin on täällä vilpoista. Täällä vietämme pitkät, hiljaiset
kesäiltamme.»
»Hyvin kaunis näköala», huomautti Streith. »Suonette anteeksi
hetkisen», sanoi nyt rouva von Syrman ja poistui sisälle.
Britta istui vastapäätä Streithia, aurinko paistoi suoraan hänen
kasvoihinsa; suuret, mustat silmät saivat punertavan loisteen, ja
niihin syttyi pieniä, kultaisia pilkkuja.
Streith hymyili, hän ei tiennyt miksi, mutta luultavasti siksi,
että nuo kasvot häntä vastapäätä olivat niin nuoret ja kauniit.
»Mahtavatkohan vasikat jo nukkua?» sanoi hän jotakin sanoakseen.
Britta kävi totiseksi. »Vasikka raukat», vastasi hän. »Kun tämä juttu
vasikoiden kanssa on päättynyt, silloin täällä kaikki käy hiljaiseksi,
silloin ei täällä enään tapahdu mitään.» Hän piti käsiä ristissä
sylissään, ne olivat leveät ja vielä lapsekkaat muodoltaan, punaiset ja
karhean näköiset.
Streith katseli näitä käsiä, ne liikuttivat häntä.
Britta oli seurannut hänen katsettaan, katseli myöskin käsiään ja
sanoi: »Niin, ne ovat punaiset. Talvella halkeilee iho, mutta minä en
halua käyttää käsineitä.»
»Lämpimänä vuodenaikana on kyllä parempi», lohdutti Streith.
Mutta Britta ravisti päätään: »Ei suinkaan. Neiti Wolwer,
soitto»opettajani kaupungissa, tahtoo, että minä yöksi hieron jotakin
rasvaa käsiini ja panen hansikkaat päälleni, mutta hansikkaat kädessä
en voisi nukkua.»
»Se olisi tosiaankin epämiellyttävää», vakuutti Streith.
»Äidillä on aina valkeat kädet», jatkoi Britta, »mitä hän tehneekin,
pienet, valkeat kädet. Prinsessoilla on varmaankin myöskin hyvin
valkoiset kädet?»
»Hm, niin», vastasi Streith, »otaksun, että heillä on hyvin valkeat
kädet.»
»Tietysti, prinsessoilla», sanoi Britta lyhyesti.
Rouva von Syrman näyttäytyi uudelleen ovessa: »Olkaa hyvä, herra
kreivi, kenties juotte kupin kahvia? Kahvi on juuri keitettyä.»
Pelästyneenä hypähti Streith ylös: »Kiitän, armollinen rouva», huudahti
hän, »mutta en voi enään käyttää hyväkseni hyvyyttänne, olen jo
viipynyt liian kauan.»
»Se ei nyt auta», sanoi rouva von Syrman keimailevasti ja mielistellen,
»nyt täytyy teidän juoda meidänkin luonamme kuppi kahvia.» Hän meni
edeltä eteiseen ja Streith seurasi kasvot synkkinä.
Asuinhuone oli leveä, jotenkin matala huone, kirkkaansiniset tapeetit
seinillä. Siellä oli useita huonekaluja, jotka eivät näyttäneet
kuuluvan yhteen, suuri, jouhikankaalla päällystetty sohva, tuoleja,
pyöreä, keltainen pöytä, sen vieressä pieni, norsunluulla silailtu
ompelupöytä, soittokone, siro, metallikoristeilla varustettu
piironki, sen päällä kullattu kello, Tasso, sen edessä antiikkisella
pylväspätkällä avonainen kirja. Seinillä riippui valokuvia ja
pastellimaalaus talon rouvasta, kaunis, Botticelli-kampauksella
varustettu pieni pää, uneksivat silmät ja hieno, viisas suu.
»Olkaa hyvä, istukaa», sanoi rouva von Syrman. Itse istuutui hän
sohvaan, kaatoi kahvia sinisestä kannusta suureen, siniseen kuppiin,
työnsi sokerin ja lautasen keltaisine kakkuineen lähemmäksi. »Saako
olla sokeria? Olkaa hyvä, ottakaa myöskin kakkua.» Ja tottuneen,
hienon five o'clocks emännän huolettomalla varmuudella alkoi hän
heti keskustelun. »Meillä on ihmeellisen kaunis kevät. Cannesista
kirjoitetaan minulle, että siellä on niin kuuma, että kaikki
pakenivat.» Niin, Streith uskoi sen kyllä. »Eivätkö heidän korkeutensa
suunnitelleet myöskin matkaa?»
Streith ei ollut kuullut siitä mitään.
Britta oli myöskin asettunut pöydän ääreen, hän joi maitoa suuresta
lasista, kastoi leveät, punaiset huulensa kaikkeen tuohon valkeaan,
räpytteli silmäluomillaan ja katseli rauhallisesti ja miettivästi
Streithia lasin reunan ylitse.
Rouva von Syrman nojautui sohvan nurkkaukseen, kietoi höyhenpuuhkan
tiukemmin hartioittensa ympäri, ja sytytti savukkeen. »Erämaahamme
täällä», sanoi hän, »tottuu kyllä ajanoloon. Kun kohtalo karkoittaa
yksinäisyyteen, opimme myöskin rakastamaan yksinäisyyttä.»
»Kaupunki ei ole kaukana», muistutti Streith.
Rouva von Syrman kohautti olkapäitään: »Tuollainen
pikkukaupunki-yhteiskunta ei tarjoa paljoa. Ei, minä olen aina
rakastanut luontoa, pohjoismaista luontoamme, ja kuitenkin —
katsokaahan, herra kreivi, on kummallista, olen Saksassa syntynyt,
minun isäni jo oli saksalainen, mutta meidän perheemme polveutuu
Italiasta. Arci oli tyttönimeni, ja minun elämässäni on nuoruudesta
saakka ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut ympäristöni, pohjoismaisen
ympäristöni itselleni vieraaksi, ikäänkuin en kuuluisi siihen.
Italiassa, Nizzassa, Mentonessa, siellä aukeni sydämeni. Kummallista,
sen täytyy johtua tuon vieraan veren jäännöksestä.»
»Hm, niin», mumisi Streith.
»Ja tämä kaksinaisuus veressä», jatkoi rouva von Syrman miettivästi,
»selittää, luulen minä, paljon. Myöskin hänessä», ja rouva Syrman
osoitti päällään Brittaan, »on paljon vierasmaista verta, ja myöskin
hänessä se selvittää paljon sellaista, jonka kenties pitäisi olla
toisenlaista.»
Britta tuli suuttuneen näköiseksi, nousi ja meni ikkunan luo.
Hänen äitinsä nauroi liikutettuna. »Hän ei pidä, että hänestä
puhutaan», sanoi hän, sitten hän huokasi: »Hänessä on myöskin paljon
germaanista, paljon isältä perittyä.»
Iltasaurinko paistoi vinosti huoneeseen, hipaisi kullattua Tassoa,
valaisi pöydän, keltaisen kakun, suuren, sinisen kupin laihoine
kahvineen ja häipyi savukkeen pieniin savupilviin. Rouva von Syrman
puhui edelleen valittavalla äänellä, Britta seisoi ikkunan luona ja
katseli synkkänä ulos.
»Tämä on surullista», välähti Streithin mielessä, »sietämättömän
surullista. Minkätähden istun täällä?»
»Mieheni oli oikea germaani», jatkoi rouva von Syrman, »suuri, vaalea,
siniset silmät, hyvin musikaalinen, taitava liikemies ja —» hän
huokasi, »ja naiivin itsekäs. Ellei ollut hänelle mieleen, sysäsi hän
syrjään niinkuin kylläinen työntää syrjään lautasen, ja, te ymmärrätte,
se loukkaa, se suututtaa.»
Streith kumartui syvempään kuppinsa yli, häntä suututti tulla siten
tutustetuksi Syrmanin perheen oloihin, hän pelkäsi, että nyt tulisi
vielä romaani amerikalaisen vakuutusasiamiehen kanssa, josta hän
huhuna oli kuullut. Keskeyttääkseen sanoi hän senvuoksi: »Sellaiset
verisekoitukset, armollinen rouva, ovat usein hyvin arvokkaat. Mutta
pidätän naisia liian kauan.»
Rouva von Syrman hymyili alakuloisesti: »Pidättänyt, herra kreivi,
meillä ei ole milloinkaan mitään, tehtävää.»
Streith nousi sanoakseen jäähyväiset.
Rouva von Syrman ojensi hänelle kätensä huolimattomalla
toverillisuudella ja sanoi: »Toivon, herra kreivi, että kävelymatkanne
hyvin pian taas johtavat teidät majamme ohi.»
Streith kääntyi Brittan puoleen, tämä piti vilttihattuaan kädessä kuin
olisi ulos lähdössä ja ilmoitti vakavasti: »Seuraan herra kreiviä.»
Rouva von Syrman ravisti tyytymättömänä päätään. »Jos hän sallii sen,
pikku narri», sanoi hän.
»Hyvin mielellään», mumisi Streith. Senjälkeen lähtivät he yhdessä.
Britta vaikeni. Hänen kasvoillaan oli yhä vielä vakava, tyytymätön
ilme, ohikulkiessaan kiskaisi hän nuoria vesoja kuusista ja pureskeli
niitä.
Streith mietti jotain keskusteluaihetta ja tahtoi sanoa jotakin, joka
tekisi hyvää nuorelle tytölle, ilahuttaisi häntä. Kun ei hänelle mitään
parempaa juolahtanut mieleen, kysyi hän: »minkätähden olette niin
pahastuneen näköinen?»
»Minua suututtaa», vastasi Britta, ja hänen äänensä oli matala
kiihtymyksestä, »minua suututtaa, että jokaiselle, joka meille tulee,
kerrotaan nuo vanhat jutut kohtalosta, verestä ja yksinäisyydestä.
Tuntuu siltä kuin tahtoisimme pyytää anteeksi, kuin täytyisi meidät
selittää ihme-eläimiksi. Me olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia kuin
olemme.»
»Tietysti, tietysti», vakuutti Streith ja katseli hämmästyneenä
kauniisiin kasvoihin, jotka nyt olivat niin kiihtyneen ja suuttuneen
näköiset. »Mutta minä en antaisi suuttumuksen turmella kaunista iltaa.»
Britta hymyili jälleen, kohautti olkapäitään ja sanoi: »Niinpä
kylläkin, se on tyhmyyttä. Tiedättekö, olin eilen aamulla, kun olitte
lähtenyt ulos, talonne edustalla. Katselin aitauksen läpi puutarhaan,
sitten nousin penkille rakennuksen vieressä ja katselin ikkunasta
sisälle. Tiedän hyvin, että niin ei saa tehdä, että se on sopimatonta,
mutta minä olin niin utelias. Näin ihmeen kauniin huoneen, useita kuvia
kullatuissa kehyksissä ja ihanan tiikerintaljan. Vanha, häijynnäköinen
mies tuli sitte huoneeseen, ja silloin juoksin tieheni.»
Streith nauroi hyväntahtoisesti: »Soo, soo, teidän pitäisi nähdä huone
sisältäpäin.»
Britta ei vastannut mitään, ja Streith katui heti sanojaan. Minkätähden
kutsui hän tämän tytön luoksensa? Mitä kuuluivat nämä ihmiset häneen?
Hän oli antanut tänään yllättää itsensä. Samalla tunsi hän tuskallista
sääliä tätä lasta kohtaan, hän olisi halunnut tehdä jotain Brittan
hyväksi, hän toivoi, että hän olisi nuori kuin tämä, ollakseen hänelle
iloisena toverina, ja kaikki tuo ei sopinut hänelle, ei kuulunut hänen
elämäänsä. Britta pysähtyi: »Nyt palaan kotiin», sanoi hän.