Felix pyysi anteeksi, hän ei ollut enää tottunut pelaamaan hovin
vaatimusten mukaan.
Marie kumartui eteenpäin ja silmäili häneen veitikkamaisesti: »Mitenkä
nyt on alistuvaisuuden laita?»
»Kiitän», vastasi Felix, »täytyyhän sen mennä.»
»Vaikealta sen sinusta täytyy tuntua», huomautti Hilda; naapuruksina
sinuttelivat hän ja Felix toisiaan.
»Joskus johtuu merkillisiä ajatuksia mieleeni», kertoi Felix. »Kun
seison jäykkänä esimieheni edessä, ja hän ärjyy minulle, silloin
ajattelen joskus: »Mitähän tapahtuisi, jos sensijaan, että vastaan
»kuten käskette», sanoisin »kukkelikuu, ei mitään muuta kuin
»kukkelikuu?» Syntyisi varmaan mielenkuohu koko armeijassa, siitä
kerrottaisiin kaikissa saksalaisissa ja ulkolaisissa sanomalehdissä, se
olisi maailmantapaus.»
»Mutta sitähän ette aijo tehdä», huudahti Marie säikähtyneenä.
Felix rauhoitti häntä: »En, sitä en tee, olen nyt normaali-ihminen,
olen luutnantti. Luutnantti tekee, mitä muutkin luutnantit tekevät,
palveluksessa tekevät he kaikki samaa, kasinolla ja naisseurassa
puhuvat he kaikki samaa, ja kun he esiintyvät siviilihenkilöinä, on
heillä kaikilla siniset puvut ja keltaiset kengät. Ja kun iltasin
laskeudun vuoteeseeni, tiedän, että tuhannen samanlaista herraa
kuin minä laskeutuu vuoteeseen. Minun laitani on aivan sama kuin
tinasotamiehen, hänkin tietää, kun hänet asetetaan rasiaan, että kaksi
tusinaa samanlaisia miehiä kuin hän makaa samassa rasiassa.»
»Veljilläni oli tinasotamiehiä, joiden kanssa kernaasti leikin», kertoi
Hilda, »ja niiden joukossa oli yksi, johon tina ei ollut riittänyt,
sillä oli toinen jalka liian lyhyt, siitä pidin erikoisesti, koska se
ei ollut samanlainen kuin muut.»
Felix huokasi: »Oh, luulen, ettei minuunkaan ole tina riittänyt, joka
tapauksessa on isäni sitä mieltä.»
»Ja täällä kotona?» kysyi Marie.
»Täällä kotona koetan tehdä, mitä ainoastaan minä teen. Eilen seisoin
päälläni suurella ruohokentällä keskellä pihaa. Isäni mielestä se oli
sopimatonta.»
»Sitä se kai olikin.»
Felix kohautti olkapäitään: »No niin, mutta jotainhan täytyy tehdä
persoonallisuutensa säilyttämiseksi.»
»Sinähän voit taas kiivetä puuhun ja kuhertaa kuin kyyhkynen», ehdotti
Hilda.
Felix nauroi: »Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kuule muut kuin vanha
puutarhavartija.»
Nyt kulkivat he viinimarjapensaiden ohi. Felixin ja Marien katseet
yhtyivät nopeassa, ymmärtävässä silmäyksessä, ja heidän huulensa
värähtivät.
Silloin sanoi Felix: »Luulen muistavani, että täällä on aitauksessa
portti. Käytän sitä ja sanon naisille täällä jäähyväiset.»
»Portti on kyllä vielä olemassa», sanoi Marie ja punastui.
Felix sanoi hyvästit ja läksi. Molemmat tytöt katselivat hänen
jälkeensä, kun hän kiirehti kylätietä pitkin, kapeana ja poikamaisena
vaaleassa tennispuvussaan.
»Hänpä ei kulje niinkuin luutnantti», huomautti Hilda. Sitten
kääntyivät he takaisinpäin. Hetken kuluttua sanoi Hilda: »Hän tulee
nähtävästi rakastumaan sinuun. Mitä sinä silloin teet?»
»Mitä minun sitte pitäisi tehdä?» vastasi Marie harmistuneena.
Mutta Hilda jatkoi: »Miehet ovat sellaisia lapsia, he luulevat, että
prinsessa —»
»Älä toki puhu sellaisia», keskeytti Marie.
Sitten vaikenivat he molemmat, mutta Marie ajatteli sitä lyhyttä
ymmärtämyksen katsetta, jonka hän oli vaihtanut Felixin kanssa. Hän ei
ollut milloinkaan katsonut sillä lailla vieraisiin silmiin, ja se teki
hänet iloiseksi.
Kreivi Streith oli saapunut päivälliselle. Hän keskusteli pöydässä
Roxanen kanssa valoisista öistä Venäjällä; hän oli kerran käynyt
Pietarissa.
Roxane ei pitänyt valoisista öistä. »Pelkään niitä, minun ikkunani
eivät voi olla kyllin tiiviisti peitetyt, kaipaan niin pimeyttä.»
»Pimeys», huomautti ruhtinatar, »tekee usein niin hyvää, se ottaa pois
kaiken ympäriltämme.»
»Meidän yömme», sanoi kreivi Minsky, »eivät ole nukkumista, vaan
laulamista, tanssimista, kuhertelemista varten.»
»Niinpä niin», huomautti kreivi Streith, »täytyy olla seuraa rakastava,
muuten tekevät ne alakuloiseksi.»
»Ne tekevät hermostuneeksi», kuiskasi ruhtinatar Kusmin ja rypisti
kulmakarvojaan, aivankuin jo ajatuskin näistä öistä toisi hänelle
päänkivistystä.
Neiti von Dietheim pyysi kapteeni Keckiä selittämään hänelle,
minkätähden yöt Venäjällä olivat niin valoisat. Hän kuunteli mielellään
kapteeni Keckin selityksiä.
»Se on kai jossain yhteydessä auringon kanssa», mumisi tämä
tyytymättömänä. Silloin ryhtyi parooni Fürwit selvittämään hänelle
asiaa.
Toisessa päässä pöytää olivat keskusteluaiheet vaihdelleet, nyt
puheltiin Mecklenburgin suurherttuan terveydentilasta, joka antoi
aihetta pelkoon.
Päivällisen jälkeen lähetettiin noutamaan takkeja, ruhtinattaret
halusivat mennä alas puutarhaan, he tahtoivat tehdä kaiken, mitä kerran
olivat tehneet tyttöinä. Niin kävelivät sitten nuo kolme sisarta käsi
kädessä alas leveätä soratietä, hovinaiset seurasivat heitä parittain.
Ruhtinatar astui kreivi Streithin kanssa ulos puutarhaan vieville
portaille. Puolikuu loisti taivaalla, lauha tuuli kahisi
puksipuuaitauksessa.
»Miten lämmin nyt on», sanoi ruhtinatar.
Streith taivutti päätään taaksepäin ja hengitti syvään tuoksuvaa
yöilmaa. »Harvinaisen lämmin», vastasi hän, »taivaanrannalla näkyy
salamoita.»
Puutarhasta kuului heleätä naurua.
»Miten he nauravat, nuo rakkaat lapset», sanoi ruhtinatar ja laski
kevyesti kätensä Streithin käsivarrelle, »Roxane on aivan sellainen
kuin olen odottanutkin, hän kulkee rauhallisena ja arvokkaana tietään,
hiukan jäykäksi hän on käynyt, mutta sellaisiksihan tulemme, kun
kannamme haavaa sisimmässämme, ja hänen lapsensa kuolema toi paljon
kylmyyttä hänen elämäänsä. Mutta Eleonore parkani, niin rakastava ja
niin rakkautta kaipaava ja — mitä hänellä nyt on?»
Ruhtinattaren ääni kävi valittavaksi ja haipui vähitellen pois. Streith
ei vastannut mitään, hän seisoi liikkumatta paikallaan, jotta ei
karkottaisi kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.
»Olen niin iloinen, että te olette luonani», alkoi taas ruhtinatar,
»mutta näettekö, toisinaan tulen ajatelleeksi sellaista, jota häpeän.
Huomaan olevani iloinen, kun minun ei enään tarvitse elää tuossa
maailmassa. Se on väärin; maailma, jossa lapseni elävät, ei saa olla
minulle vieras, täytyyhän minun auttaa heitä.»
Kun ruhtinatar nyt vaikeni ja odotti vastausta, sanoi Streith hitaasti,
sanoja tapaillen: »Niinpä kyllä, mutta minä arvelen, että jos haluamme
auttaa, tulee meidän olla vahvoja, ja vahvimpia olemme, kun olemme
jonkun verran onnellisia.»
»Tiedän, Streith, tiedän», vastasi ruhtinatar, hänen äänensä kävi
pehmeäksi, ja hän siveli hiljaa kädellään Streithin takinhihaa.
Streith vaikeni, tämä kevyt hyväily koski häneen syvästi. Ei puhuttu
enää mitään, molemmat katselivat ulos yöhön, hiukan voimakkaampi
tuulenhenki kulki läpi oksien ja pani ne kohisemaan, taivaanrannalla
leimahtelivat kalevantulet, näytti siltä kuin ovia kirkkaasti
valaistuihin saleihin avattaisiin ja suljettaisiin. Silloin
teki Streith päätöksen, hän tarttui käteen, joka lepäsi hänen
käsivarrellaan, ja vei sen huulilleen. Pieni, vilpoinen käsi seurasi
tahdottomana hänen kättään.
Kävelyllä olleet palasivat takaisin, sillä he pelkäsivät lähenevää
ukonilmaa. Streith oli kalpea, ja ruhtinattaren silmät olivat kosteat
ja välkkyvät. Hetken lepäsi Roxanen katse kysyvänä noissa molemmissa,
ja ruhtinatar käänsi omansa pois. Nyt tulivat myöskin herrat
tupakkahuoneesta, ja ruhtinatar Kusminia pyydettiin hiukan soittamaan.
Hän istuutui flyygelin ääreen ja esitti suurella loistolla ja
häikäisevällä tekniikalla Lisztin toisen rapsodiian. Kaikki kuuntelivat
hartaina. Nuo vuolaat sävelaallot, jotka vyöryivät kuulijoiden yli,
tekivät heidät omituisen liikkumattomiksi, ikäänkuin seisoisivat he
suihkun alla. Neiti von Dachsberg istui suorana, jäykkä hymy huulilla.
Kreivi Minsky väänteli suutaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain
makeata suussaan. Ruhtinatar oli nojannut päänsä taaksepäin, hän piti
silmänsä puoleksi sulettuina, ja hänen kasvoillaan oli vielä hiljaisen
liikutuksen jälkiä. Eleonore oli yksinkertaisesti uninen, hän rypisti
otsaansa, ikäänkuin tekisi musiikki hänelle pahaa, sillävälin kun
Roxane, silmät selkiselällään, tuijotti eteensä kaukaisuuteen. Marie
lepäsi mukavasti nojatuolissaan, kevätpäivät tekivät hänen jäsenensä
painaviksi, hän ajatteli Felixiä, hän ajatteli Hildan sanoja:
»Nähtävästi tulee hän rakastumaan sinuun», hän ajatteli niitä yhä
uudelleen, hän koetti sovitella niitä soiton tahtiin, ja ne sytyttivät
hänen vereensä lievän kuumeen, joka teki hänet miellyttävän väsyneeksi.
Mutta puoleksi verhojen takana, ikkunakomerossa, seisoi kreivi Streith,
hän katseli, mitenkä ulkona kevätukkonen läheni, ja hänen terävät
piirteensä ja mahtava nenänsä kuvastuivat tummina kuunvalaisemaa
ikkunalasia vasten.
Nyt löi ruhtinatar Kusmin viimeisiä akordeja, nousi ylös ja pani
helisten käsiinsä rannerenkaat, jotka hän soittamaan ruvetessaan
oli riisunut päältään. Kevyttä liikettä alkoi syntyä kuulijoiden
keskuudessa, ikäänkuin heräisivät he unesta. Ruhtinatar nousi
kiittääkseen ruhtinatar Kusminia, myöskin muut lähenivät, seistiin
yhdessä ja keskusteltiin musiikista, kunnes ruhtinatar antoi
lähtömerkin.
Ruhtinattaret olivat lausuneet toivomuksen saada taas nukkua yhteisessä
suuressa makuukamarissa. Marie antoi Emilien nopeasti auttaa itsensä
vuoteeseen, hän tahtoi vielä kerran kuten ennen maata puoli-unessa
ja kuunnella, miten sisaret keskustelivat. Kamarineidot lähetettiin
pois, ruhtinattaret pitkissä yöpuvuissaan istuivat suuren kuvastimen
edessä ja puhelivat puoliääneen. Marie saattoi seinällä nähdä heidän
varjonsa, miten he kumartuivat toistensa puoleen ja taas vetäytyivät
poispäin. Roxanen syvä ääni kertoi hitaasti ja yksitoikkoisesti: »Oli
tuo kamala yö, jolloin pienokaiseni kuoli. Ulkona lepäsi sankka, valkea
sumu, kaupunki oli kuolonhiljainen, kuului ainoastaan sotamiesten
askeleet, kun he astelivat palatsin edustalla edestakaisin. Mutta
kun avasi ikkunan, kuului kuin jossakin kaukana joku olisi huutanut
tai kirkaissut. En tiedä, miten oli, mutta minusta tuntui, että
jotakin kamalaa tapahtui sinä yönä. Pienokaiseni makasi korkeassa
kuumeessa, ja minä olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle ja pitelin
häntä sylissäni. Kaikilla, jotka tulivat huoneeseen, oli omituisen
kalpeat kasvot ja tuskalliset silmät, ja kun he kulkivat ikkunan
ohi, pysähtyivät he ja kuuntelivat. Eudoxia, vanha hoitajatar, ja
imettäjä heittäytyivät yhä uudelleen polvilleen pyhimyksenkuvan eteen
ja rukoilivat hiljaa. Lääkärit tulivat ja luullakseni pappi. Dimitri
ei ollut kotona. Pidin pienokaistani sylissäni ja kuuntelin hänen
hengitystään, se oli niin nopeata kuin täytyisi tuon lapsiparan juosta,
aina vain juosta, ja hänen rinnastaan kuului hiljaista rahinaa kuin
pienestä kellosta, jossa jotakin on särkynyt. Ja minusta tuntui kuin
täytyisi minunkin yhtä nopeasti hengittää, kuin täytyisi minunkin
juosta hänen kanssaan, juosta, juosta, ja me olimme molemmat niin
väsyneet. Ja äkkiä kävi se minun käsivarsillani aivan hiljaiseksi, ja
minusta itsestäni tuntui kuin olisin pudonnut jonnekin, ja suuri, tumma
rauha valtasi minut.» Roxane vaikeni.
»Se on liian surullista», ajatteli Marie ja kääntyi toiselle kyljelleen.
Hetken kuluttua sanoi Eleonore jotakin ja Roxane vastasi: »On kyllä,
suuri, kaunis maa, ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rakastettavia. Kun
ei vaan olisi tuota tuskaa, joka toisinaan valtaa minut. Tiedäthän,
tuollainen pelko, joka valtasi Birkensteinissä, kun yöllä heräsi ja
muisti puiston tornissa olevan vankiluolan, josta puutarhuri kertoi
löydetyn luurangon.»
»Niin, tiedän kyllä», sanoi Eleonore.
Marie tiesi sen myöskin, mutta vanhaa tornia Birkensteinissä ei hän
halunnut muistella. Senjälkeen oli hänen täytynyt vähän nukahtaa, sillä
kun hän taas kuuli sisartensa äänet, oli jo puhe muista asioista.
Eleonore nauroi hiljaa ja Roxane sanoi: »Mitähän siinä on? Äiti
morsiusmietteissä, äiti rakastunut, se on mahdotonta.»
Marie oli liian väsynyt käsittääkseen, hän ajatteli vielä kerran:
»Nähtävästi on hän rakastuva sinuun», ja sitten hän nukkui.
* * * * *
Kreivi Streith oli nukkunut huonosti, nyt istui hän aamiaispöydässä,
joi teetään ja tuijotti miettien kastanjapuunoksaan, joka täynnä
kirkkaanvihreitä lehtiä keinui ikkunan ulkopuolella kevätauringon
paisteessa. Roller, punaisenruskea setteri, oli etsinyt itselleen
aurinkoisen paikan parketilla ja nukkui siinä. Oskar Pose, vanha
palvelija, jolla oli sankari-isän kasvot, kulki hiljaa edestakaisin
palvellen herraansa.
Onnettominta tuollaisissa öissä oli se, että ajatukset, jotka Streith
muuten kykeni pitämään aisoissa, nyt tunkeutuivat esille ja pyrkivät
valtaan. Kun hän oli jättänyt hovipalveluksen ja vetäytynyt tänne,
oli se tuntunut täydelliseltä vapautumiselta. Hovipalvelus oli ollut
erehdys, niinkuin niin paljon hänen elämässään oli ollut erehdystä.
Nyt, joskin hän jo oli sivuuttanut neljäkymmenluvun, nyt piti vasta
oikean elämän alkaa. Kokemusta oli hän kylliksi koonnut, elämän
ammatin oli hän kyllin hyvin oppinut, ja oli ihme, ellei hän saisi
aikaan mitään arvonsa mukaista. Niin alkoi hän sitten panna kotiaan
kuntoon, rakensi pienen linnansa, osti kauniita esineitä, pani alulle
puutarhaistutukset, antoi lukea metsänsä. Muutamia vuosia oli kulunut,
ja yhä vielä hän pani kotiaan kuntoon, yhä vielä oli kaikki vain
valmistusta, ja elämä, josta hän oli iloinnut, ei ollut vielä alkanut.
Sillä tavalla kului elämä. Tällaisen unettoman yön jälkeen kuuli hän
sen oikein suhahtavan ohitseen kuin pillastuneen valjakon, ja hänellä
oli sama tunne kuin koulupojalla, jonka lupa-aika suurimmaksi osaksi on
kulunut ja joka kuitenkin yhä odottaa varsinaista lupaajan iloaan.
Ovi avautui, ja rouva Buche, taloudenhoitajatar, astui sisään. Hän
oli vanhanpuoleinen ja hyvin lihava, ja hänen suurista, kalpeista
kasvoistaan katseli kaksi rauhallista, hiirenharmaata silmää. Hän
kumarsi, ja Streith vastasi hyvin kohteliaasti tervehdykseen.
Sitten nojasi rouva Buche ovipieleen ja alkoi, kuten hän joka päivä
teki: »Tulen ruuan takia, herra kreivi. Aamiaiseksi minulla on
haukikotletteja herkkusienikastikkeen kanssa, sitten ajattelin minä —»
Mutta Streith viittasi torjuvasti: »Hyvä, hyvä, antakaa minulle
kuppi lihalientä ja munakas, se riittää. Muuten siirtyy päivällinen
tänään hiukan myöhempään, sillä haluan vielä verran käydä katsomassa
kurppiani.»
Rouva Buche nyökäytti päätään ja jatkoi: »Päivälliseksi olen
valmistanut rapukeiton, sitten meillä on pyynpaistia, sitten
ajattelin...»
Mutta Streith keskeytti hänet taasen. »Hyvä on, rouva Buche, te pidätte
siitä kyllä huolen.»
Vanha rouva venytti suupielensä alaspäin, mikä osoitti pidätettyä
naurua, ja virkkoi: »Herra kreivillä on tänään varmaan tärkeitä asioita
mietittävänä, koska hän ei tahdo ajatella ruokaa.»
Streith nojautui tuolissaan taaksepäin, puhalsi savun savukkeestaan
ilmaan ja katseli tarkkaavasti taloudenhoitajattaren kasvoja ja
virkkoi: »Ruuan ajatteleminen on kyllä hyvä asia, mutta jokaiseen
hyvään asiaan kuuluu myös oikea mieliala. Onko mielialanne aina
semmoinen, että voitte ajatella ruokaa?»
Rouva Buche kävi totiseksi. »Se on minun velvollisuuteni, ellen
haluaisi ajatella ruokaa, tekisin syntiä.»
Streith kohautti olkapäitään. »Synti, rouva Buche, on suuri sana, mutta
sanokaapa, oletteko aina ollut noin tyytyväinen ja rauhallinen, vai
onko teidänkin elämässänne ollut intohimoja?»
Vanha rouva punastui: »Intohimoista en tiedä mitään», vastasi hän
torjuen.
»Mutta herra Buche», väitti Streith...
»Buche oli vahva mies», kertoi taloudenhoitajatar, »ja kiivas mies,
minä olin nuori ja ymmärtämätön, mutta se on nyt ohitse, minulla on nyt
työni eikä muuta surua kuin suru sieluni autuudesta.»
»Parahin rouva Buche», huudahti Streith, »jos koetattekin valmistaa
itseänne ijankaikkisuutta varten, ette kuitenkaan koskaan tule
valmiiksi.»
Vanha rouva puristi huulensa yhteen, siitä asiasta hän ei halunnut
keskustella. Hän odotti vielä muutamia silmänräpäyksiä, kysyi sitten,
oliko herra kreivillä vielä jotakin käskettävää, ja kun Streith kielsi,
poistui hän huoneesta.
Streith nousi myös ja meni työhuoneeseensa. Siellä oli vasta
ilmestyneitä kirjoja, joita hän alkoi silmäillä. Mutta kun hän
istui nojatuolissaan paperiveitsi kädessä, vaipui hän uudelleen
mietteisiinsä. Eilinen ilta linnassa oli tehnyt hänet levottomaksi.
Liittoa ruhtinattaren kanssa piti hän elämänsä kruununa. Tämä oli
tekevä sen siksi loistavaksi poikkeukseksi, jota Donald Streithin
elämän tulikin olla. Siitä saakka, kun oli oppinut ruhtinattaren
tuntemaan, jo Birkensteinin hovissa, jolloin tämä oli ollut liian
elämänhaluisen ruhtinaan onneton puoliso, oli hän kunnioittanut häntä
luomakunnan ihanimpana olentona. Tämä tiesi, että hän rakasti häntä,
että hän odotti häntä, hän ei ainoastaan antanut tämän tapahtua, ei,
hän halusi sitä. Nyt olivat taas eilen äidilliset tunteet ja arvelut
heränneet hänessä ja uhkasivat Streithin toiveita. Hiljainen ääni
sai hänet pelästyneenä kavahtamaan mietteistään, kilpikonnanluinen
veitsi hänen kädessään oli katkennut kahtia. Kärsimättömänä heitti
hän kappaleet pois, nousi ja meni nopeasti linnan siipirakennukseen.
Siellä oli kolme huonetta, joiden sisustus vielä oli keskeneräinen.
Ensimmäisen huoneen seinät peitti kaunis japanilainen silkkiverho,
himmeänsinisellä pohjalla kukkivia kirsikanoksia ja jono hopeanharmaita
kurkia. Senlisäksi oli siellä Chippendalkirjoituspöytä, lasikaappi
pienine porsliinikoristeineen ja matalia, himmeänsinisiä huonekaluja.
Toiset huoneet olivat melkein tyhjät, siellä oli ainoastaan
hopeakehyksinen kuvastin, sireenivärinen leposohva ja valkea
karhuntalja. Streith kulki sinne tänne, työnteli huonekaluja ja mietti.
Näitä huoneita oli hän runoillut ja monta vuotta, mutta nyt täytyi sen
sujua paljoa nopeammin. Roller oli seurannut herraansa, seisoi siinä
ja katseli häntä kärsivällisillä koiransilmillään ja tuli iloisesti
yllätetyksi, kun Streith puhutteli sitä: »Roller, vanha poika», sanoi
hän, »kiiruhdapas, meillä on kiire.» Niin poistui hän huoneesta, otti
hattunsa ja meni ulos pihalle.
Toiselle puolelle linnaa rakennettiin talvipuutarhaa, seinät olivat jo
pystyssä ja työmiehet olivat juuri nostamassa kannatinhirsiä. Streith
pysähtyi katsomaan työtä.
Rakennusmestari, ärtyinen vanhus harmaine pukinpartoineen, astui hänen
luoksensa ja alkoi esittää selontekoaan.
Streith ei kuunnellut häntä, hänen mielenkiintoaan olivat herättäneet
suuret, vaaleat miehet, jotka käsittelivät tuota suurta, keltaista
hirttä. Aurinko paahtoi kuumasti heihin, lakkinsa olivat he työntäneet
niskaan, kasvot hehkuivat, ja puseron selustassa näkyi märkiä täpliä.
Mutta oli kaunista katsella, miten he käyttivät noita raskaita,
kuumia jäseniä työaseinaan, niillä nostivat, tukivat ja ponnistivat
vastaan, miten lihakset jännittyivät ja nuorekas voima paisutti
ruumista. Streith kävi aivan lämpöiseksi tätä katsellessaan, mutta
äkkiä hän kääntyi, jätti rakennusmestarin keskelle selontekoaan ja
meni puutarhaansa. Siellä käveli hän hitaasti pitkin ruusupensaikkoa,
mutta hän ei niitä katsellut, hän oli alakuloinen, sillä hän tunsi
itsensä tänään vanhaksi herraksi, joka hitaasti kulkee edestakaisin
lämmitelläkseen auringonpaisteessa.
Aamiaisen jälkeen läksi Streith ratsastamaan. Metsäteillä tiheitten,
nuorten kuusiseinien välissä oli ilma lämmintä ja kosteaa, se teki
sekä ratsastajan että hevosen veltoksi. Streith antoi ratsunsa kävellä
niinkuin sitä halutti, itse vaipui hän ajatuksiinsa, mutta näilläkään
ei tänään ollut oikeata lentoa. Yhä uudelleen takertuivat ne pieniin
vastahakoisuuksiin eivätkä päässeet irti. Kun hän taas katseli
ympärilleen, huomasi hän olevansa metsänsä reunassa, vähän etäämpänä
alkoi Tirnowin metsä, siellä oli myöskin vanhan metsänhoitajan asunnon
harmaa puurakennus. Pienessä kyökkikasvitarhassa talon edustalla käveli
solakka, tummapukuinen nainen ruiskukannu kädessä hitaasti pitkin
lavoja kastellen kaalintaimia. Kun hän kuuli hevosen kavion kapsetta,
käänsi hän hiukan päätään, mutta kääntyi heti taas poispäin, ikäänkuin
ei siellä olisi ollut mitään katseltavaa, ja jatkoi työtään. »Ah, tuo
huonoon valoon asetettu nainen», ajatteli Streith, »pankkiirinrouva,
joka romaaneineen on vetäytynyt tänne yksinäisyyteen». Toisella
puolella rakennusta oli pieni, aidattu niitty, jolla kaksi ruskeata
vasikkaa kulki laitumella; niitä paimensi lapsi, pieni, surkastunut
olento punainen liina päässä. Lapsen vieressä maassa istui nuori
tyttö sinisessä liinapuvussa, tuuli liehutteli kiharaisia, mustia
hiuksia pyöreitten, ruusuisten kasvojen ympärillä. Molemmat, lapsi ja
tyttö, lauloivat täyttä kurkkua. Kun Streith ratsasti ohitse, hypähti
tyttö ylös, juoksi veräjälle, nojasi liian lyhyissä hihoissa olevat
käsivartensa aitausta vasten ja tarkasteli ratsastajaa. Streithiin
vaikuttivat nuo suuret, tummat silmät kiusallisesti, rauhallisella
uteliaisuudella tuijottivat ne häneen kuin olisi hän ollut eloton
esine. Hän kiirehti hevostaan, ja talosta kuului ääni: »Britta! Britta!»
»Miten tuo rehentelee elämällä», välähti Streithin mielessä. Reipasta
ravia ratsasti hän maantielle päin ja edelleen ohi Gutheidenin.
Puutarha-aitauksen läpi näki hän ruhtinattaren ja Roxanen kulkevan
hitaasti pitkin leveätä soratietä, silloin tällöin jäivät naiset
seisomaan jonkun kukkalavan eteen ja kumartuivat yli kevätkukkien.
Streithista tuntui, että häntä vastaan tuosta puutarhasta taas hengähti
tuo hieno, lempeä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja hän tuli
uudelleen iloiseksi.
Tuo hyvä mieli säilyi yhä, kun hän kotona työhuoneessaan ojentui
sohvalle hiukan levätäkseen. Puoliunessa näki hän vielä ruhtinattaren
jalon olemuksen, tummanvioletin laahuksen kevyet liikkeet keltaisella
hiekalla, ystävällisen ilmeen hänen taipuessaan hyasinttien ja
krokuksien puoleen.
Auringon laskiessa lähti Streith metsästämään kurppia. Vähän matkan
päässä talosta oli pieni, kostea niitty metsän keskellä. Sinne hän
asettui. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kullan ja ruusun karvaisia
pilvenhattaroita riippui himmeänsinisellä taivaalla, linnut melusivat
kiihtyneinä vesakossa, varisjoukot lensivät kiirehtien puidenlatvojen
yli huutaen toisilleen käheät uutisensa, ja alhaalla vesilätäköissä
kurnuttivat sammakot. Streithia kiusasi tämä eloisuus, hän oli iloinen,
kun aurinko kokonaan laski, hän iloitsi iltarauhasta. Nyt kuuli
hän kurpan tulevan, näytti siltä kuin lentäisi se suoraan läntisen
taivaanrannan kullasta, hitaasti se läheni, näytti siltä kuin nauttisi
se leijailemisesta ilmassa, joka oli täynnä tuoksuja ja loistavia
värejä. Kun se oli kyllin lähellä, ampui Streith, se putosi ja Roller
kiiruhti tuomaan sen herrallensa. »Onnetonta», ajatteli Streith, kun
hän piteli kuollutta lintua kädessään, »tulla tällä tavalla riistetyksi
niin kauniista tilanteesta.» Sitten latasi hän taas pyssynsä ja
odotti. Värit taivaalla vaalenivat, linnut kävivät hiljaisemmiksi, ja
sammakkojen kurnutus kuului nyt rauhalliselta ja yksitoikkoiselta.
Streith kuuli vieressään kostealta maalta askeleita, ja kun hän kääntyi
katsomaan, huomasi hän leppäpensaitten välissä tytön. »Se on tyttö
metsänhoitajan asunnosta», sanoi hän itsekseen, »tuo Britta.» Hän
tunsi hänet hänen suurista, mustista silmistään. Britta tervehti vieden
käden pienelle, vihreälle vilttihatulleen.
»Saanko seistä täällä?» kysyi hän.
»Olkaa niin hyvä», vastasi Streith kylmästi ja kääntyi. Britta seisoi
kädet pistettyinä harmaan villatakin taskuihin, pää taaksepäin
taivutettuna, jännittyneenä kuunnellen. Hänen kasvonsa hehkuivat
kiivaasta kävelemisestä, huulet olivat puoliavoinna ja hän hengitti
nopeasti. Kun nyt etäältä alkoi kuulua kurpan lentoa, käänsivät Roller
ja Britta päätään äänen suuntaan, ja Britta sanoi: »Nyt se tulee.»
Korkealla ja nopeasti tuli kurppa lentäen, Streith ampui, kurppa teki
mutkittelevan liikkeen ja lensi edelleen. Streith kuuli Brittan hiljaa
nauravan. »Liian korkealla», mutisi hän ja harmitteli, että hän tytön
takia puolusteli itseään harhalaukauksen johdosta. Mutta se johtui
tuollaisista kutsumattomista katselijoista. Hetken seisoi hän vielä
paikallaan, taivas muuttui läpinäkyväksi ja värittömäksi, kevyttä sumua
nousi niityiltä, ja kuusenlatvat kävivät mustiksi. »Ne eivät tule
enään», sanoi Streith vihdoin ja heitti pyssyn olkapäälleen.
»Ne eivät tule enään», toisti Britta. Hämmästyneenä katsahti Streith
häneen, silloin vei tyttö taas käden vilttihattunsa reunaan, sanoi:
»Hyvää yötä, kiitoksia paljon», ja kääntyi mennäkseen.
»Neitiseni», huusi Streith hänen jälkeensä, »tie sielläpäin on
suoperäinen. Teette viisaammin, jos menette pitkin tätä metsätietä.»
Kuuliaisesti kääntyi Britta takaisin, hän jäi seisomaan Streithin
viereen ja katseli häneen, ikäänkuin hän odottaisi häneltä lisää
määräyksiä. »Niin», sanoi Streith, »se on myöskin minun tieni.» Niin
kulkivat he rinnakkain niityn poikki, Britta, kädet vielä takin
taskuissa, astui tarmokkaasti vesilätäkköihin; näytti tuottavan hänelle
iloa, kun vesi aikatavalla räiskyi hänen päällensä.
»Te harrastatte metsästystä», alkoi Streith keskustelun.
»Kyllä, muutahan täällä ei olekaan», vastasi Britta, hänen äänessään
oli hillitty, lämmin sointu, joukossa hiukan terävyyttä, niinkuin
kansannaisilla, jotka eivät ole tottuneet säästämään kurkkujansa
ulko-ilmassa.
»Metsänhoitajan asunnossa on varmaan yksinäistä?» kysyi Streith
edelleen.
»Talvella», kertoi Britta, »kun aikaseen tulee pimeä, ja askeleet
lähenevät taloa ja pysähtyvät ikkunan alle ja taas jatkavat matkaansa,
silloin joskus pelkäämme.»
»Ovatko naiset aivan yksin?»
Ei, punainen André asui heidän luonansa, hän hoiti hevosta. Mutta
hän oli usein poissa öisin. Streith nauroi: »Koska hän harjoittaa
salametsästystä.»
»Niin kyllä, mutta häntä ei ole koskaan saatu kiinni», puolusti Britta
häntä. »Minä tahtoisin, että hän kerran ottaisi minut mukaansa, mutta
hän ei tee sitä.»
»Se ei sopisikaan nuorelle naiselle», huomautti Streith opettavasti.
»Nuorelle naiselle», huomautti Britta miettivästi, »ei, hänelle se ei
sopisikaan, mutta kuka välittää meistä? Muuten käyn kerran viikossa
kaupungissa ottamassa soittotunteja. Siellä minulla on ystävättäriä,
asemapäällikkö Müllerin tytär ja postimestarin tyttäret. Heillä on
kutsut, mutta minä tanssin niin huonosti, äiti harjoittelee minun
kanssani, mutta ei ole ketään, joka soittaisi pianoa.»
»Hm, jaa, sepä on ikävää», huomautti Streith.
Keskustelu pysähtyi joksikin aikaa, ääneti kulkivat molemmat
vieretysten. Suurten kuusten alla tuli jo pimeä, vesilätäköissä
alkoivat sammakot laulaa ohutta rakkauslauluaan, metsässä huusi kaksi
pöllöä kiihkeästi toisiansa, sammaleessa hiipi hiljaisia askeleita,
kuului ikäänkuin läähättävää hengitystä, se oli varmaan mäyrä öisellä
kulullaan. Streith tunsi olonsa omituiseksi, kuunnellessaan tätä
salaista houkuttelua, hiiviskelyä ja kosiskelua, vieressään tämä lapsi,
johon toukokuunyön täytyi vaikuttaa kuin väkevä viini.
Britta pysähtyi: »Kuulkaa, siinä se on taas.» Etäältä kuului
koirasteeren kotkotusta. »Se tulee yhä uudelleen ulos», jatkoi
Britta hiljaa, »eilen näin sen aivan läheltä, minun täytyi nauraa
sitä. Minkätähden se hyppelee aivan yksinään ympäri? Kanathan eivät
kuitenkaan enään tule.»
»Kenties juuri sentähden, että, se on niin yksin», sanoi Streith
jotakin sanoakseen, ja alkoi astua eteenpäin.
»Se on totta», vakuutti Britta innokkaasti, »kun on aivan yksin,
haluttaa joskus pyöriä, pyöriä, kunnes kaatuu.» Sitten nauroi hän äkkiä.
»Minkätähden te nauratte?» kysyi Streith.
»Ajattelin», vastasi Britta vitkastellen, »miltä mahtaisi näyttää, jos
te aivan yksin pyörisitte ympäri niityllä. Mutta suokaa anteeksi, se
oli tyhmää.»
Streith nauroi pakotetusti: »Se olisi varmaankin merkillistä», arveli
hän.
Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa tie jakautui. »Teidän täytyy
mennä tuonnepäin», sanoi Streith.
»Ettekö pelkää mennä yksinänne?»
»Minä en pelkää», vastasi Britta rauhallisesti. »Hyvää yötä.»
Hän kääntyi tielle, sukelsi kuiskailevaan yöhön kuin kuuluisi hän
siihen. Streith erotti vielä hetken hänen askeleensa kostealla maalla.
Kulkiessaan hitaasti kotiinpäin, tuntui hänestä kuin kuulisi hän joskus
tiheikköjen pimennoista tytön kevyen hengityksen.
Kotiin päästyään muutti Streith pukua. Hän esiintyi, silloinkin kun oli
yksin, mielellään juhlapuvussa päivällispöydässä. Ruokasalissa odotti
häntä kaunis päivällispöytä, täyteen siroteltuna pieniä tulia, jotka
syntyivät kynttilänliekkien heijastuksista kristalleissa ja hopeassa.
Oskar seisoi vieressä valkea paidanrinta loistaen. Streithin oli
nälkä, päivällinen saattoi siis muodostua miellyttäväksi. Syödessään
huomasi hän kuitenkin, että ateria ei tuottanutkaan hänelle niin paljon
tyydytystä, kuin hän oli luullut. Jopa hän oli iloinen, kun se päättyi.
Hän jäi istumaan pöydän ääreen, sytytti sikarin ja kaatoi enemmän
burgundilaista lasiinsa. Muulloin, kun hän palasi metsästysretkiltä,
heittäytyi hän mielellään nojatuoliin nauttiakseen hyvältä tuntuvasta
väsähtymisestä ja uneksiakseen vihreistä metsäkuvista, kunnes uni
tuli. Tänään hän ei tuntenut tätä miellyttävää rauhaa. Oli jotakin,
joka välttämättä oli huuhdottava alas burgundilla, käsittämätön
alakuloisuus, niin, vallan käsittämätön.
* * * * *
Gutheidenissä oli tapana tehdä toukokuussa satakieliretki Webbraan,
eräällä ulkotilalla sijaitsevalle, tiheätä lepistöä kasvavalle,
kukkulalle. Ruhtinattaret olivat toivoneet saavansa tälläkin retkellä
olla taas mukana, ja niin olivat palvelijat lähetetyt edeltäkäsin
kenttätuoleineen ja peitteineen, kevätbooleineen ja leivoksineen.
Kreivitär Dühnen ja Felix, üchtlitziläiset naiset ja pappilan tytöt
olivat kutsutut mukaan.
Kun Streith yhtyi seurueeseen, laski aurinko punaisena ja loistottomana.
»Auringonlasku ei tänään ole ensiluokkainen», virkkoi kreivi Minsky.