Runo oli lopussa, kukaan ei sanonut mitään, ainoastaan mademoiselle
Laure mumisi hiljaa »sublime». Prinssi astui hieman hämillään muutamia
askeleita, katsahti kuuhun ja vääristi kuin sokaistuna kasvojaan. Mutta
neiti von Dachsberg kehoitti palaamaan takaisin linnaan.
Kun prinsessat olivat yksinään makuuhuoneessaan ja Marie jo makasi
vuoteessaan, piti hän velvollisuutenaan lausua lopullisen arvostelunsa:
»Minusta hän on miellyttävä», sanoi hän, »ja luulen, että kun hänen
seurassaan on ollut koko päivän, nukkuu hyvästi».
Eleonore seisoi akkunan luona, hän oli työntänyt verhot syrjään ja
katseli ulos puutarhaan. Äkkiä huudahti hän hiljaa »oh». Tämä »oh»
kuului niin omituiselta, että Marie terästi kuuloaan, hypähti äkkiä
vuoteestaan ja juoksi akkunan luo. Kirkkaasti valaistussa puutarhassa
ei hän aluksi voinut nähdä mitään tavatonta, mutta sitten hän huomasi,
että jotakin liikkui korkearunkoisten ruusujen teille luomien varjojen
keskessä, ja nyt astui kaksi olentoa täyteen valoon, mademoiselle
Laure ja prinssi. Hitaasti kulkivat he puksipuuaitausta pitkin ja
katosivat lehmuskäytävän hämärään. Eleonore oli istuutunut tuolille,
hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja tuijotti suoraan eteensä. Mariekin
oli järkytetty. Mitä hän tässä koki, tuntui hänestä kamalalta, ja
väristys puistatti häntä. Hän ihmetteli omaa ääntään, joka kuivasti ja
opettavasti sanoi: »Niin, rakas Lore, siihen sinun nyt täytyy tottua.»
»Tottua», matki Eleonore, ja katseli sisartaan mitään ymmärtämättä.
— Marie palasi rauhallisena vuoteeseensa ja paneutui nukkumaan.
»Varmasti», huomautti hän vielä, »senhän saa oppia jo historiasta.»
Huoneessa oli hetken hiljaista, äkkiä seisoi Eleonore Marien vuoteen
vieressä, hänen muuten niin lempeät silmänsä salamoivat: »Kiellän
sinua siten puhumasta», sanoi hän hiljaa ja kiihkeästi, »kiellän sinua
kenellekään sanomasta, mitä olet nähnyt, häpeäisin kuollakseni, jos
joku sen tietäisi.»
Marie oli säikähtynyt ja vaikeni, mutta Eleonore kääntyi ja meni
peilinsä luo. »Tietysti on hän nyt harjaava tukkaansa samalla tavalla
kuin Roxane», ajatteli Marie, ja se oli hänestä hyvin surullista.
Seuraavana päivänä sanoi prinssi jäähyväiset. Hän oli huomattavasti
liikutettu, kun hän suuteli ruhtinattaren kättä: »Täällä teidän
luonanne», sanoi hän, »ei tule ainoastaan onnellisemmaksi, vaan myöskin
paremmaksi.»
* * * * *
Perintöprinssin lähdön jälkeen alettiin heti suunnitella uutta matkaa
Karlstadt'in herttualliseen hoviin. Mariesta ei sen yhteydessä ollut
mitään puhetta. Tämä harmitti häntä niin, että hän uskalsi ottaa asian
puheeksi äitinsä kanssa.
»Enkö minä saa tulla mukaan Karlstadt'iin?» alkoi hän.
»Et, lapseni», vastasi ruhtinatar ja silmäili hajamielisenä tytärtään,
»mutta sinunkin aikasi on kyllä tuleva, kunhan ensin oikein paranet.»
»Minä olen terve», sanoi Marie ja rypisti hieman kulmakarvojaan, »minä
tarkoitan vaan, että minulla siis ei ole mitään huvia tiedossa.»
Ruhtinatar ei vastannut siihen mitään. Mutta hän oli varmaan ajatellut
asiaa, sillä eräänä päivänä ilmoitti hän, että prinsessat paroonitar
Dünhofin seurassa saisivat lähteä kaupunkiin teatteriin katsomaan
Schillerin »Rosvoja».
Koko päivän oli satanut, mutta illansuussa selkeni taivas, joten matka
suuressa automobiilissa oli virkistävä. Marie katseli vaunun akkunasta
pyörein, valppain silmin ohikiitävää seutua, tuota ulkomaailmaa, jossa
elämä näytti niin omituisen luonnolliselta. Pilvet näyttivät nyt
repaleiselta, kuparinpunaiselta vuorijonolta taivaanrannalla, lampaita
ajettiin kotiin, aivan ruusunpunaisina iltavalaistuksessa kulkivat
ne hitaasti keltaisten sänkipeltojen yli, paimenet lauloivat täyttä
kurkkua, pienet, takkuiset kyläkoirat julistivat kiihtyneinä sanomaa,
että ajoneuvot lähenivät. Puutarhoissa seisoivat naiset esiliinat
täynnä salaatinlehtiä, katselivat tielle ja vääntelivät kasvojaan,
ikäänkuin vaunun nopea kulku tekisi heille pahaa. Aurinko laski, metsät
kävivät mustiksi ja maa harmaaksi. Kaupungissa jo pimeni, kalpealta
ja lasimaiselta näytti kaasuliekkien valo hämärässä. Kaduilla oli
liikettä, hitaasti kulkivat ihmiset iltaviileydessä katuja pitkin,
jäivät silloin tällöin seisomaan ja puhelivat äänekkäästi toistensa
kanssa kadun yli. Muutamat akkunat olivat jo valaistut, ohiajavat
silmäilivät huoneisiin suurine sohvineen ja pyöreine pöytineen. Yhdessä
istuivat lapset lampun ympärillä ja lukivat läksyjään, toisessa
syötiin illallista; nainen suuressa, valkeassa päähineessä puraisi
sämpylää. Pienistä kaupoista helähti alituiseen ovikellojen ohut,
kimeä ääni. Miten lähellä ihmiset täällä olivat toisiaan, ajatteli
Marie, ja miten kiihkeästi he elivät. — Automobiili pysähtyi pienen
teatterin edustalle, väkeä oli kokoontunut katsomaan, kun prinsessat
astuivat ulos vaunusta. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit näyttivät
kiihtyneiltä, he antoivat palvelijalle hiljaisella äänellä määräyksiä,
kuiskailivat ranskankielellä keskenään ja juoksivat prinsessojen
rinnalla eteiseen, ikäänkuin täytyisi heidän suojella näitä joltakin
vaaralta. Vasta kun he olivat nousseet portaat ylös ja istuttiin
aitiossa, mahtoi kaikki vaara olla ohitse, sillä paroonitar mumisi:
»Jumalan kiitos.»
Teatteri oli jo täynnä väkeä, kaikki kasvot, jotka permannolta
katselivat ylös prinsessojen aitioon, kiikarit, joita toisista
aitioista käännettiin heitä kohti, senlisäksi vanhan plyyshin,
kulissien ja kaasun tuoksu, kaikki tuo oli Mariesta vierasta ja
jännittävää. Nyt pimeni teatteri, ja esirippu nousi. Marie seurasi
tarkkaavasti tapahtumia näyttämöllä, mutta vanha, raihnas kreivi,
joka uskoi kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja pieni, punatukkainen
Franz ilkitöineen jättivät hänet kylmäksi, ja hän tuli iloiseksi, kun
teatteri jälleen väliajalla tuli valoisaksi ja hän saattoi katsella
ympärilleen salissa. Oli huvittavaa kuunnella äänten sorinaa alhaalta
permannolta, katsella ihmisiä, miten he tervehtivät toisiansa,
juttelivat keskenänsä ja arvokkaina kantoivat teatteripukujaan.
Siellä oli sokerileipurin rouva keltainen lintu hatussa, tuolla
seisoi professori Wirth vieressään nainen, joka varmaan oli hänen
rouvansa, kaunis hän ei ollut, näytti siltä kuin olisi hänellä ollut
päänsärkyä. Mielellään olisivat prinsessat nauraneet hiukan ihmisille
tuolla alhaalla, mutta heidän täytyi säilyttää ryhtinsä. Sillävälin
saapui aitioon vierailijoita, piirineuvos näyttäytyi ja puhui nuoresta
Schilleristä: »mikä voima tässä nuoressa ihmisessä, melkeinpä kuin
tulivuori». Kreivitär Dühnen saapui juttelemaan paroonitar Dünhofin
kanssa. Prinsessoja vastapäätä sijaitsevassa aitiossa istui mustiin
puettu nainen, sileä, korville kammattu tukka reunusti kalpeita
teräviä kasvoja, ja hänen vieressään kuusitoistavuotias tyttö huonosti
tehdyssä vihreässä puvussa; runsas, musta tukka muodosti hiukan villejä
kiharoita, pyöreät kasvot suurine, mustine silmineen, ja leveät,
punaiset huulet loistivat niin ihmeellistä, hymyilevän nuorekasta
elämää, että Marie hämmästyneenä silmäili häntä ja tunsi, miten sydän
kävi kuumaksi ihailusta, joka tuotti melkein tuskaa.
»Kuka tuo on, joka istuu meitä vastapäätä?» kuuli hän paroonitar
Dünhofin kysyvän.
»Oh, oikeastaan ei kukaan», vastasi kreivitär Dühnen, »onpahan eräs
rouva von Syrman, joka on vuokrannut vanhan metsänhoitajan asunnon
metsästämme kesäksi ja kenties talveksikin. Hän kuuluu olevan
miehestään eronnut, elää hämärissä olosuhteissa, ei hänen kanssaan
seurustele kukaan.»
»Tyttö on hauskan näköinen», virkkoi paroonitar.
»Sivistymätön!» sanoi kreivitär, »mistään kasvatuksesta ei voi
olla puhettakaan. Hän kasvaa kuin sieni. Teatteri pimeni jälleen,
ja näytäntö jatkui. Ylioppilaskohtaus herätti hyvin vähän Marien
harrastusta, myöskin Armin Biber Karl Moorina, josta Hilda Üchtlitz
jonkun aikaa oli niin paljon puhunut, herätti hänessä pettymystä;
hän ajatteli mieluummin tuota mustaa tyttöä vastapäisessä aitiossa.
Kreivittären sanat olivat koskeneet häneen kipeästi, tuo kaunis
tyttö parka, hän kasvoi kuin sieni, ja Marie näki selvästi pienen,
tulipunaisen sienen seisovan sammalessa, pää kiiltävänä kasteesta,
loistaen kuin jalokivi. Niin, sitä muistutti tuo kaunis tyttö, jota
kohtaan hän tiesi tuntevansa rakkautta, ja hän saattoi tuskin odottaa
hetkeä, jolloin hän jälleen näkisi hänet. Väliajan kestäessä ei Marie
kääntänyt katsettaan vastapäisestä aitiosta. Kaikki tuossa mustassa
tytössä miellytti ja liikutti häntä, tapa, jolla hän nojasi molemmin
käsi varsin aition reunustaan, kuten väsynyt koulutyttö pulpettiinsa,
hänen ruumiinsa huolettomat liikkeet ja naurunsa, jolloin hän avasi
suunsa, niin että koko hammasrivi näkyi, ja hänen tapansa syödä
jäätelöä, pistää lusikan täysi arastelematta suuhun kuin söisi hän
lientä. Tuossa kaikessa oli jotakin, jolle Marien teki mieli nauraa tai
itkeä. Lavalla kävi sillä välin myöskin kaikki mielenkiintoisemmaksi,
Karl Moorista oli tullut rosvo, hänellä oli pienet, mustat viikset,
leveälierinen hattu ja punanen viitta. Auringon laskiessa leiriytyi
hän rosvoineen metsään, kauniina ja surullisena, ja hänen suuret,
tuskalliset sanansa herättivät Mariessa ääretöntä, juhlallista sääliä,
hän olisi tehnyt kaiken lohduttaakseen tuota kaunista miesparkaa.
Hänen tietämättään juoksivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa. Kun hän
näytöksen loputtua katsoi rouva von Syrmanin aitioon, huomasi hän,
että myöskin tuon mustan tytön silmät olivat itkettyneet ja hänen
poskensa kosteat kyyneleistä. Molempien tyttöjen katseet kohtasivat
toisensa, ja ehdottomasti he hymyilivät toisilleen. Marie tunsi
itsensä onnelliseksi, hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän tehnyt
liiton tuon tytön kanssa tuolla toisella puolella ja kauniin Armin
Biberin kanssa, hänen kanssaan, joka kärsi suurta suruaan, ja niiden
kanssa, jotka hänen tähtensä itkivät. Tästä hetkestä alkaen värisi
koko hänen olentonsa oudon tuskallisessa ja kuitenkin hyväätekevässä
hurmiossa, harmistuneena kieltäytyi hän juomasta lasia limonaadia, jota
hänelle tarjottiin, hän ei nyt voinut ajatella limonaadia. Näytelmän
aikana itki hän Karl Moorin tähden, väliajoilla hymyili hän neiti von
Syrmanille, ja kun kappale oli lopussa, kun kaikki varustautuivat
lähtemään ja paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit kiihtyneinä
järjestivät paluumatkaa, heräsi hän kuin kohtalokkaasta unesta.
Marie painautui vaunun nurkkaan, mietteisiinsä vaipuneena ja
itkettyneenä istui hän ja uneksi. Kaupungin kadut olivat nyt
hiljaisemmat, ja akkunaverhot alaslaskettuina. Eräässä akkunassa,
joka oli avoinna, seisoi nuori tyttö ja jutteli erään herran kanssa
alhaalla kadulla; pieni puutarharavintola oli kirkkaasti valaistu ja
kuului sieltä soittoa. »Elämä kulkee täällä edelleen», ajatteli Marie,
se elämä, johon Armin Biber ja tuo kaunis tyttö kuuluvat, mutta hän
ajoi pois yölliselle, hiljaiselle maaseudulle. Mutta hänellä oli nyt
Karl Moorin kärsimykset kannettavanaan, oli kannettavanaan myötätunto
tuota kaunista tyttöä kohtaan, josta muut puhuivat pahaa ja jota
he halveksivat, he kuuluivat nyt hänelle, hän otti heidät mukaansa
yksinäisyyteensä.
* * * * *
Marien elämää oli nyt rikastuttamassa kiihdyttävä unelma, unelma,
joka sai päivän tapahtumat kalpenemaan. Ruhtinatar matkusti Eleonoren
kanssa Karlstadtiin viettämään Eleonoren kihlajaisia. Marie ei tuntenut
kovinkaan suurta harmia sen johdosta, että hänen täytyi jäädä kotiin.
Kävely retkillä neiti von Dachsbergin tai mademoiselle Lauren kanssa
oli hän vaitelias, professori Wirthin luentotunneilla kulkivat hänen
ajatuksensa sinne tänne. Hän tunsi suurta tarvetta olla yksin. Lääkäri
oli arvellut, että syksyilma tekisi hänelle hyvää, ja niin harhaili hän
alituisesti puutarhassa edestakaisin ja torjui jyrkästi kaiken seuran.
»Jos haluatte pitää minua silmällä», sanoi hän neiti von Dachsbergille,
»voitte sen tehdä akkunasta, minähän kävelen ainoastaan talon edustalla
edestakaisin.»
Neiti von Dachsberg kohotti alistuvaisesti kulmakarvojaan ja sanoi
parooni Fürwitille: »Prinsessa Marie käy yhä hankalammaksi.»
Parooni nyökäytti. »Niin», virkkoi hän, »häneltä puuttuu hovi-ilmaa, on
vaikeata kasvattaa kameelioita parsalavassa.»
Syyspäivät olivat kirkkaat ja kylmät. Yökylmät taivuttivat daalioitten
päät, puiden lehdet puistossa muuttuivat keltaisiksi ja punaisiksi,
ja teillä kahisivat jo kuihtuneet lehdet. Hedelmäpuutarhasta kuului
alituiseen omenien putoilemista, ja niiden hapahko tuoksu täytti
puutarhan. Viinimarjapensaat kuopassa luumupuun luona pudottivat
lehtensä, marjat käpertyivät ja kävivät aivan makeiksi. Täällä käveli
nyt Marie lyhyin kiireellisin askelin edestakaisin, pitkä syystakki
lujasti napitettuna, kädet puuhkaan kätkettyinä. Hänen kasvoillaan
oli omituinen jännittyä nyt ilme, hänen silmänsä tuijottivat suoraan
eteensä, ikäänkuin täytyisi hänen terävästi silmäillä etäisyyteen.
Marie ajatteli Armin Biberiä, niin, hän näki hänet, hän tuli hänen
luokseen pitkin lehtokujaa leveälierinen hattunsa päässä ja kauniit
kasvot aivan kalpeina. Marie pysähtyi hänen eteensä, hänen sydäntään
poltti, hän halusi sanoa jotakin, mikä yhdellä iskulla veisi hänet
lähelle häntä.
Silloin hymyili tämä raskasmielistä hymyään ja sanoi: »Pikku prinsessa,
pikku prinsessa, te ymmärrätte minua, te olette minun takiani itkenyt.»
Myöskin kaunista, tummaa tyttöä Marie ajatteli, hän kutsui häntä
»Armeliaksi», koska nimi muistutti Arminia. Hän kiersi kätensä Armelian
vyötäisille ja oli hänen ystävänsä.
Kreivitär Dühnen loukkasi Armeliaa, mutta Marie puolusti häntä, löysi
mainioita, suuttuneita sanoja, sitten vei hän ystävättärensä pois
hiljaiselle paikalle metsässä. Siellä istuivat he lujassa syleilyssä,
kunnes oksat taipuivat syrjään ja Armin Biberin kauniit kasvot
katsoivat heihin, hymyilivät ja sanoivat: »Uskolliset toverini.»
Väliin eivät unikuvat tahtoneet tulla, silloin täytti hänet vaan
suloinen, väkevä tunne, joka pani sydämen sykkimään kiivaammin, hän
olisi voinut itkeä kaipauksesta Armin Biberiin, Armeliaan, rakkauteen,
suuriin sanoihin ja suuriin suruihin. Tämä tunne teki hänet ylpeäksi,
korotti hänet toisten yläpuolelle. Miten hän halveksikaan iltapäivän
teetunteja, joiden aikana parooni Fürwit kertoi entisten prinsessojen
entisistä kihlauksista. Taikka iltoja puutarhasalissa, jolloin parooni
Fürwit luki hitaasti ja selvästi Kreuz-zeitungia, neiti von Dachsberg
ja mademoiselle Laure virkkasivat, ja majuri istui suorana tuolillaan
ja kuunteli tarkkaavaisesti.
Kun tuli paussi, kääntyi hän kohteliaalla huomautuksella Marien
puoleen: »Luulen, että saamme vielä kokea yhtä ja toista Balkanin
kansojen puolelta.»
»Tosiaanko, luuletteko niin, herra majuri?» vastasi Marie, joka äkkiä
heräsi ajatuksistaan.
Eräänä iltapäivänä saapui Hilda von Üchtlitz. Hän oli kaunis ja
elämänhaluinen, posket raittiit ja punaiset, silmät kirkkaat ja terävät.
Marie antoi tarjota teen työhuoneessaan, hänellä oli Hildalle niin
paljon sanottavaa. Hän alkoi ensin kertoa Armeliasta, mutta tämä aihe
ei näyttänyt suuresti Hildaa huvittavan.
»Hänet minä tunnen», virkkoi tämä, »minä en luonnollisestikaan välitä
puheesta, että näiden ihmisten kanssa ei sopisi seurustella, ja juuri
senvuoksi olenkin käynyt metsänhoitajan asunnossa. No niin, kenties
tulee tytöstä joskus jotakin, rotua hänessä on, mutta toistaiseksi on
hän vaan villi, pieni eläin. Hänen nimensä muuten ei ole Armelia, vaan
Britta.»
Marie oli loukkaantunut, ja sekin saattoi hänet apealle mielelle, että
Armelian nimi oli Britta. Hän lopetti senvuoksi keskustelun tästä
aiheesta, ja kertoi Armin Biberistä.
Hilda kuunteli hyvin tarkkaavaisena. »Tuon minä tunnen», sanoi hän
totisena, »sen olen minäkin kokenut, se valtaa sillä tavalla meidät,
ja siinä ei auta mikään muu kuin että näet hänet ja saat puhella hänen
kanssaan.»
»Nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan», huudahti Marie ja kävi aivan
punaiseksi säikähdyksestä, »mutta sehän ei ole mahdollista!»
Hilda pysyi rauhallisena ja mietti hiukan: »Se on mahdollista», selitti
hän sitten. »Sinähän olet prinsessa, kun kirjotat hänelle, tulee hän.»
»Sitä en tule tekemään», vakuutti Marie vapisevalla äänellä.
»Kuitenkin, se sinun tulee tehdä», jatkoi Hilda, »sinä kirjoitat
hänelle, että haluat kiittää häntä suuresta taiteestaan ja niin
edespäin, hänen tulee kello yksi päivällä kulkea maantietä pitkin
teidän puutarha-aitauksenne ohitse, sinä odotat häntä vanhan
luumupuunne juurella, no niin, ja sitten puhelette toistenne kanssa
puutarha-aidan lävitse, enempää et tällä hetkellä voi pyytää.»
Marie tunsi, miten hänen kätensä kävivät kylmiksi mielenliikutuksesta,
ja häntä halutti itkeä. »Kuolisin, jos hän tulisi», sanoi hän hiljaa.
Hilda nauroi: »Siitä ei kuolla, ja sitten, sinähän tosin olet
prinsessa, mutta voisit kuitenkin koettaa olla nykyaikainen tyttö.
Kukaan nykyaikainen tyttö ei ikävöitse enää pitkien välimatkojen
päässä. Kun me rakastumme johonkin mieheen, ja sitähän ei voi estää,
silloin me myöskin toimimme. Ei mitään turhaa tunnehaaskausta enää.»
»Minä en milloinkaan voi sitä», vaikeroi Marie.
Hilda kohautti olkapäitään: »Istuudu nyt vaan kirjoituspöytäsi
ääreen», komensi hän, »minä otan kirjeen mukaani ja pidän huolen sen
lähettämisestä, se on tehty, ja sinä huomaat, että se rauhoittaa.»
Ja se tuli tehdyksi. Hilda lähti Marien kirje taskussaan kotiin.
Nyt vietti Marie päivittäin tuskallisen tunnin vanhan luumupuun
luona. Kalpeana ja kiihtyneenä kulki hän edestakaisin lehdettömien
viinimarjapensaiden keskellä ja silmäili silloin tällöin tuskallisin
katsein puutarha»aidalle päin. Usein oli hän lähtemäisillään pakoon,
piiloutuakseen puistoon, tulkoon Armin Biber sitte tahi ei, mutta hän
pelkäsi Hildan halveksimista, hänhän myöskin tahtoi olla uudenaikainen
nainen, ja lopuksi kuitenkin tämä elämys, jota hän niin tuskallisesti
odotti, vastustamattomasti viehätti häntä. Kolmantena päivänä Hildan
käynnin jälkeen näki Marie puutarha-aidan luona erään herran, joka
hypähti alas polkupyörältään, asetti pyöränsä aitaa vasten ja tervehti
häntä. Hänellä oli päällään ruskea pyöräilypuku ja pieni, musta
vilttihattu. Liikkumattomana seisoi Marie ja tuijotti vieraaseen,
sitten läheni hän hitaasti ja ikäänkuin koneellisesti aitausta. Vieras
otti uudelleen hatun päästään ja kumarsi syvään. Oliko tuo Armin Biber,
tuo pieni herra punakoine kasvoineen, sileäksiajeltuine, sinertävine
leukoineen ja leveine, kalpeine suineen? Nyt astui hän lähemmäksi
aitausta, hymyili ja näytti rivin valkoisia hampaita, joissa loisti
kirkkaana kultapaikka. Marie näki kaiken tuon hyvin tarkkaan. Nyt alkoi
hän puhua, niin, tuo oli Biberin kaunis, syvä ääni.
»Teidän ylhäisyytenne on käskenyt», sanoi hän, »tässä olen.»
»Se on hyvin ystävällistä», kuuli hän itsensä sanovan, ja hän näki,
miten hänen kätensä aidanrakojen välitse ojentautui Armin Biberille.
Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.
»Halusin niin mielelläni kiittää teitä», jatkoi Marie, »suuresta
nautinnosta viimeksi teatterissa.»
Armin Biber kävi totiseksi, ja Marie huomasi hänen silmissään jälleen
jotakin Karl Moorista. Hän otti hatun päästään ja siveli kädellään
otsaansa. »Oi teidän ylhäisyytenne», sanoi hän, »sehän onkin
varsinainen palkka usein niin orjantappuraisesta työstämme, että
taiteemme silloin tällöin löytää vastakaikua ylhäisessä ja jalossa
sydämessä.»
»Mitä minun nyt on sanottava», ajatteli Marie, mutta silloin hän jo
virkkoi: »On varmaankin hyvin vaikeata näytellä sellaisia osia.»
»On kyllä», vastasi Armin Biber, »pääasia on, että tuntee osansa, ja
silloin täytyy jo uhrata jotakin hermovoimastaan ja sydänverestään.»
»Sen voin ymmärtää», huomautti Marie. Syntyi vaitiolo, ja Marie
ajatteli: »Mitenkähän tämä päättyy?»
Mutta Armin Biber alkoi uudelleen puhua: »Olisin mielelläni tuonut
teidän ylhäisyydellenne kuvani muistoksi tästä merkitsevästä hetkestä,
mutta minä en uskaltanut.»
»Sepä vahinko», virkkoi Marie, »mutta kenties annatte minulle muistoksi
tuon pienen, keltaisen kukan tuolla tienvierellä.»
»Tuonko tuolla?» kysyi Armin Biber ja siristi silmiään, »bon, minä
lennän». Hän juoksi keltaisen kukan luo, poimi sen ja ojensi hymyillen
aidan säleitten välitse.
Marie koetti myöskin hymyillä, kun hän vastaanotti kukan. »Kiitän
teitä», sanoi hän, »mutta nyt luulen, että minun täytyy lähteä.»
Uudelleen ojensi hän kätensä pienojen välitse, ja uudelleen tarttui
Armin Biber siihen ja suuteli sitä. »Tämä on oleva minulle unohtumaton
muisto», sanoi hän hiljaa ja sydämellisesti. »Hyvästi, teidän
korkeutenne, hyvästi.» Hän heilautti hattuaan, hypähti pyörälleen ja
ajoi nopeasti ja sirosti maantietä pitkin.
Marie katseli hänen jälkeensä, ja äärettömän huojennuksen aiheuttama
miellyttävä tunne täytti hänet. Nopeasti astui hän linnaan päin, hän
oli iloinen, että kaikki oli ohitse ja ylpeä siitä, että oli saanut
sellaista kokea. Kun hän saapui huoneeseensa, huomasi hän, että pieni,
keltainen kukka matkalla oli pudonnut.
* * * * *
Talvi alkoi tänä vuonna aikaisin ankarilla lumituiskuilla. Vain harvoin
pilkisti aurinko matalalla riippuvien, vaaleanharmaiden pilvien raosta.
Yhä uudelleen satoi lunta, joka aamu oli puisto puineen, puutarha
ja linna kuin valkeisiin musliiniaaltoihin verhottu. Parooni Fürwit
sipsutteli lyhyin askelin huoneissa säännöstellen niiden lämpöä.
Kreivi Streith saapui reessä kulkusten heleästi soidessa. Marie yski
kovasti ja joulun jälkeen hän vakavasti sairastui. Korkeassa kuumeessa
makasi hän vuoteessaan, ja hänen elämänsä aikana sattuneet niukat
kokemukset leijailivat kuumehoureissa hänen ympärillään. Armin Biber
saapui, mutta hän leijaili vaaksan verran maanpinnan yläpuolella, ja
hänen jalkansa heiluivat edestakaisin kuin kellonheilurit. Britta
seisoi hänen vieressään, nauroi ja sanoi: »Tiktak, tiktak.» Myöskin
Felix Dühnen ilmaantui, hän väänsi suunsa ivalliseen pojannauruun ja
löi Marieta kädelle. Mutta heissä oli kaikissa jotakin kummitusmaista
ja vihamielistä. Marie pakeni tuskallisesti heitä, pakeni unesta
heräämiseen. Hän avasi silmänsä, hänen vuoteensa vieressä istui hänen
äitinsä ja hymyili hänelle.
»Oletko nukkunut, lapseni?» sanoi hän.
»Olen», vastasi Marie. Äidin kirkkaat, ruskeat silmät tekivät hänelle
hyvää, tuntui kuin niistä huokuisi jotakin miellyttävän vilvoittavaa,
jotakin, joka sammutti janon.
»Nuku vain, tyttäreni», jatkoi ruhtinatar, »ja kun voimistumme,
matkustamme paikkaan, jossa aurinko paistaa lämpimästi, lämpimän,
sinisen meren rannalle, siellä tulemme täysin terveiksi.
Marie koetti hymyillä, huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä.
Nyt hänen oli hyvä olla, hän näki tämän keltaisen, lämpimän auringon,
ja lämpimän, sinisen meren, suuren sinen ja kultaisen hiljaisuuden.
Sitten ilmestyi uudelleen kuvia, mutta tällä kertaa rauhallisia,
puoleksi muistoja, puoleksi unia, huone Birkensteinin linnassa, Marien
täytyi vielä olla hyvin pieni, sillä huone näytti hänestä suunnattoman
korkealta ja huonekalut hyvin suurilta. Hän istui äitinsä sylissä,
kokonaan orvokinsinisessä silkissä ja leikki pienellä, kultaisella
sydämellä, joka riippui ketjussa hänen äitinsä rinnalla. Mutta hänen
edessään huoneessa kulki eräs herra edestakaisin puhuen äänekkäästi ja
nopeasti. Marie ihmetteli, että kultasydämelle, jolla hän leikitteli,
silloin tällöin putosi lämpimiä pisaroita. Ja sitten makasi hän taas
pienessä vuoteessaan, hänen ympärillään oli yö, mutta viereinen
huone, jossa sisaret nukkuivat, oli kirkkaasti kuun valaisema. Ja
äkkiä ilmestyi tuohon kalpeaan valoon kaksi pientä olentoa pitkissä,
valkeissa paidoissa, ja he tarttuivat toisiinsa ja tanssivat. Marie
näki selvästi kirkkaasti valaistulla lattialla nuo väsymättömästi
tanssivat pikkujalat. Vähitellen himmenivät kuvat ja Marie vaipui
syvään uneen.
Ruhtinatar katseli miettivänä lapsensa vaaleata päätä, kasvoja, joiden
pehmeillä piirteillä kuvastui alakuloinen väsymys, ilme, jonka ihmiset
saavat uupuessaan liian raskaan työtaakan alla. »Miten tuo pieni
ruumisparka taistelee», ajatteli ruhtinatar. Hänen korvissaan kaikui
Marien ääni: »Mikäli näen, ei minua varten ole nyt mitään hauskuutta
tiedossa», ja se koski häneen niin kovasti, että teki kipeätä.
Hän käänsi pois katseensa ja silmäili ulos ikkunasta. Huolimatta
kalpeasta talviauringosta leijaili muutamia suuria lumihiutaleita
hitaasti läpi ilman. Kaukaa kuului ohiajavan reen kulkusten helinää.
Ruhtinattaren ajatukset etsivät jotakin, joka ei tekisi kipeätä, vaan
joka lohduttaisi, hän ajatteli pientä metsästyslinnaa, Streithia,
joka kulki pimeässä puutarhassa ja silmäili ylös puutarhasalin
valaistuihin ikkunoihin. Hän tunsi tämän puutarhasalin, seinät monine
öljymaalauksineen, jotka sekoittivat vernissatuoksunsa egyptiläisen
paperossin tuoksuun, huonekalut omituisine vadelmanpuna- ja
vihreänraitaisine silkkisine päällyksineen ja kullattuine koristeineen
käsinojissa, mustan marmoripöydän käyrine, kullattuine jalkoineen
ja tiikerintaljan uunin edustalla. Hyvältä täytyi tuntua istua
siellä iltasin ilman ajatuksia, ilman suruja, sillä ulkona pimeässä
puutarhassa kulki eräs, joka otti häneltä pois kaiken elämän kovuuden,
vieläpä menneisyyden katkeruudenkin. Ja hän nousee silloin ylös,
astuu avonaiselle ovelle, silmäilee ulos yöhön, joka kuljettaa hänen
luoksensa suloista ruusujen ja yöorvokkien tuoksua. Tämä voi silloin
nähdä hänen seisovan ovessa, ja hän tahtoo huutaa. Hiljainen valitus
saattoi ruhtinattaren pelästyneenä hypähtämään pystyyn, hän katsahti
uudelleen vuoteeseen, Marie nukkui, mutta hänen kasvonsa värähtivät
kuin tuskasta, ja käsi, joka lepäsi peitteellä, kävi levottomaksi.
Ruhtinatar kumartui ja katseli levottomana lastaan. Hän oli ollut
ajatuksineen niin kaukana tämän luota, ja hänestä tuntui kuin olisi
hän tehnyt tälle vääryyttä, julmaa vääryyttä. Hän kumartui ja suuteli
sairaan rauhatonta, kuumeista kättä. Sitten hän nousi ja poistui hiljaa
huoneesta.
Hitaasti ja huolissaan kulki hän äänettömän huonerivin läpi.
Huoneessaan hän istuutui, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä.
Hän oli sairas säälistä, säälistä lastaan kohtaan, säälistä itseään
kohtaan. Jossakin talossa kävi ovi, ja parketti narisi tuttujen
askelten alla. Ruhtinatar ojentautui ja hymyili. »Ah, niin, Streithan
on täällä», välähti hänen mielessään.
* * * * *
Kaksi vuotta oli kulunut, ja eräänä kauniina toukokuunpäivänä
istuivat nuo kolme sisarusta jälleen vanhan luumupuun alla, joka
parhaillaan oli täydessä kukassa. Suuriruhtinas Dimitrin puoliso ja
Neustadt-Birkensteinin perintöprinsessa olivat saapuneet Gutheideniin,
viettääkseen muutamia päiviä yhdessä vanhassa kodissa, kuten ennen
tyttöaikoina. Nyt istuivat he muistoihinsa vaipuneina. Aurinkoiselle
ruohikolle oli levitetty peitteitä, joille naiset olivat istuutuneet.
Roxane istui kuten ennenkin suorana punaisen päivänvarjonsa alla,
hänestä oli tullut hyvin komean näköinen, säännölliset piirteet olivat
käyneet hiukan teräviksi, rauhalliset, jalokiviloisteiset silmät
katsoivat suoraan eteensä. Kuin mietteisiinsä vaipunut Jumalatar
istui hän punaisen kunniakatoksensa alla. Eleonore oli heittäytynyt
mukavasti lepäämään, hän oli käynyt hiukan lihavahkoksi. Kasvot olivat
vielä, kun hän nauroi, samanlaiset ystävälliset tytönkasvot kuin
ennenkin, mutta ne olivat kalpeat, ja kun hän vakavana katseli eteensä,
oli niissä ikäänkuin äreätä väsymystä. Marie makasi selällään ja
tuijotti taivaaseen päin. Vuodet olivat muodostaneet hänen vartalonsa
solakammaksi ja tyttömäisemmäksi. Vaalea tukka muodosti samalla tavalla
kuin ennenkin itsepäisiä kiharoita matalalle otsalle, ja pyöreät
silmät katselivat yhtä odottavina ja arvostelevina ulos maailmaan.
Sisaret olivat pitkän aikaa vaijenneet, nyt alkoi Marie puhua: »No,
muistatteko?»
»Sitävartenhan olemme täällä, pienokainen», vastasi Roxane.
»On vaan ihmeellistä», jatkoi Marie, »ettei ole mitään muistelemista.
Siihen aikaan ei tapahtunut mitään.» »Sehän onkin juuri ihanaa»,
virkkoi Eleonore, »aika, jolloin ei tapahtunut mitään. Ainoastaan tuttu
valo, tuttu tuoksu ympärillä.»
»Niinpä kyllä», jutteli Marie edelleen, »mutta sitäkin voi saada
liiaksi. Kun matkustamme San Remosta kotiin, iloitsen myöskin.
Ajattelen, että kotona on parempi olla. On nimittäin hyvin
ikävystyttävää olla San Remossa sairaana prinsessana, oikealla
äiti, vasemmalla paroonitar Dünhof, ja ainaisena puheenaiheena,
olenko kylmettänyt itseni tai mahdollisesti tullut liian lämpimäksi.
Hyvä, tulemme kotiin, ja täällä valaisee sama aurinko samoihin
aikoihin samoja nurkkia. Kun lähdemme ajelemaan, seisovat samat
naiset ikkunoiden luona, samat koirat haukkuvat, ja parooni Fürwit
puhuu samoja sukkeluuksia, ja kreivi Streith puhelee taas pöydässä
ranskalaisten ja englantilaisten sielusta. Ja se ei ole vähääkään
hauskempaa. Muuten on kaikki paljon muuttunut. Mademoiselle Laure
ei ole enää täällä, Dühnenin pojat eivät kulje enää tästä ohitse,
he käyvät toisessa paikassa uimassa. Felix on nyt luutnantti. Hän
oli eilen täällä, hän on naurettavan näköinen yli pään kulkevine
jakauksineen. Tänään tulee hän yhdessä üchtlitziläisten kanssa
pelaamaan tennistä, sillä tohtori Ruck on määrännyt minut pelaamaan
tennistä. Ja sitten, vanha Alvine syö armoleipää ja pieni Emilie
palvelee minua, ja professori Wirth ei tule enää.»
»Wirth parka», virkkoi Eleonore.
Marie nauroi: »Niin, Wirth parka, harvoin on kellään professorilla
ollut kolmea niin tarkkaamatonta oppilasta kuin hänellä. Ja miten
kohtelias hän aina oli etenkin Roxanelle. »Saanko kenties kysyä mikä
oli sen kansantribuunin nimi, josta puhuimme viime tunnilla?» Ja
Roxane oli myös silloin yhtä rakastettava: »Kyllä, herra professori,
hyvin mielellään, luulen että nimi alkoi R:llä.» Ja Lore oli aina niin
sääliväinen, kun hän ei tiennyt mitään. »Olen kovasti pahoillani, herra
professori mutta olen sen unohtanut.»
He nauroivat vähän mutta sitten puhelu taukosi, ja he kuuntelivat
äänettöminä mehiläisten surinaa luumupuun kukissa.
Kerran virkkoi Marie vielä juhlallisesti: »Ainoastaan se, joka haluaa
kokea jotakin, kokee jotakin, sanoo Hilda.»
»Vai hän», sanoi Eleonore, mutta tämä suututti Marieta: »Anteeksi»,
sanoi hän, »Hilda on ystävättäreni.»
Linnasta alkoi nyt kuulua ääniä, ja Marie nousi: »Tuolla he jo tulevat
tennistä pelaamaan», sanoi hän, »te jäätte kai vielä tänne?»
»Kyllä, me jäämme vielä vähäksi aikaa», vastasi Roxane.
Marie nousi hitaasti ja vastenmielisesti, hän loi vielä viimeisen
katseen sisariinsa ja sanoi: »Roxane on komea kuin venäläinen
pyhimyskuva. Lore ei ole vielä yhtä pitkällä.» Sitten hän lähti.
Tenniskentällä tapasi hän suuremman seurueen, Hilda, tämän veli,
hovioikeudennotaari, ja Felix olivat saapuneet, myöskin seurueen naiset
ja herrat olivat paikalla, uhkea ruhtinatar Kusmin, jolla oli mitä
kauneimmat silmät, huono hipiä ja suuri suu, tunteellinen neiti von
Dietheim, vaalea, siro ja niin kalpea, että huuletkin olivat aivan
valkoiset, kapteeni von Keck ja vihdoin komea kreivi Minsky, jolla oli
klassillinen profiili ja korkea, ohut ääni. Marie tervehti vieraita,
suuteli Hildaa ja sanoi: »Alammeko nyt?»
»Olet huonolla tuulella», kuiskasi Hilda hänelle.
Marie kohautti olkapäitään, ja peli alkoi. Marie pelasi tänään
huolimattomasti ja huonosti.
»Jos kreivi Dühnen tarjoaa niin petollisia palloja», sanoi hän
harmistuneena, »en voi väistää ainoatakaan.»
»Kohteliasta, kreivi Dühnen ei tarjoa kohteliaasti», huusi kreivi
Minsky korkealla, laulavalla äänellään.
Felix nauroi. »Miten hyvin tunnen tuon naurun», ajatteli Marie. Peli ei
tänään tuottanut hänelle mitään iloa, senvuoksi oli hän väsyvinään, ja
peli lopetettiin. Seurue jäi vielä aurinkoiselle kentälle juttelemaan.
Marie tarttui Hildan käsivarteen ja puheli Felixin kanssa Tirnowin
puistosta ja keväästä Berliinissä. Samalla alkoivat he hitaasti astella
alas puutarhatietä.
Ruhtinatar Kusmin katseli silmiään siristäen poistuvien jälkeen ja
virkkoi. »Prinsessa tekee pienen kävelymatkan.»
»Niin», vastasi neiti von Dachsberg hiljaa, »prinsessa tekee mitä
kulloinkin haluaa. Aina kuuluu: Lapsi parka, antaa hänen olla, ja me
hovinaiset olemme oikeastaan täällä vain väistyäksemme.»
»No niin, näin maalla», sanoi ruhtinatar liikutettuna.
Hilda oli vaijeten kuunnellut Marien ja Felixin välistä keskustelua,
nyt hän sanoi: »Oletteko vielä suuttunut huonojen pallojen takia?»