Mutta Hilda nauroi: »Voi näitä pieniä prinsessoja, mitä kaikkea he
haluavat tietää.»
Nyt olivat he saapuneet linnan edustalle ja nousivat ylös portaita
puutarhasaliin, jossa tee tarjottaisiin. Marie puristi lujasti Hildan
käsivartta ja sanoi hiljaa: »Miten kaunis ja viisas te olette.» Tällä
hetkellä alkoi hän syvästi rakastaa Hildaa. Hilda hymyili sääliväisesti.
Ruhtinatarta odotettiin palaavaksi seuraavana päivänä. Marie ilmoitti
toverilleen viinimarjapensaan alla, että tämä oli viimeinen päivä,
jolloin he täällä voivat tavata.
Felix kohotti kulmakarvojaan ja yritti olla välin pitämättömän
näköinen. »Vai niin», sanoi hän, »minunkin täytyy pian lähteä, sillä
tuo kirottu koulu alkaa taas.»
Marie kyseli uimisesta, Felix tappoi hyttysen Marien kädeltä, mutta
muuten oli yhdessäolo tänään hyvin harvasanaista ja alakuloista,
kaikki näytti Mariesta tänään niin surulliselta, auringonpaiste ja
viinimarjat ja mehiläisten yksitoikkoinen surina. Jommankumman täytyi
nyt sanoa jotakin kaunista ja suloista, mutta Felix'iltä ei voinut
mitään odottaa, eikä hänelle itselleenkään juolahtanut mitään mieleen.
»Niin, nyt minun täytyy lähteä», sanoi Felix kevyesti, ojensi Marielle
kömpelösti kätensä ja valmistautui pujahtamaan tiehensä. Äkkiä hän
kuitenkin kääntyi, tarttui takaapäin Marien päähän, taivutti sen
taaksepäin ja painoi kiihkeästi kuumat huulensa hänen suulleen. Sitten
hän oli poissa.
Marie istui liikkumattomana ja tyrmistyneenä paikallaan; sitä hän
ei ollut odottanut. Se loukkasi häntä, Felix oli tosiaan liian
rajuluontoinen, ja häneltä puuttui kuria. Ja kuitenkin järkytti se
häntä syvästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän alkoi itkeä
kyyneleitä, jotka aurinko kuumensi hänen poskillaan; hän itki, koska
Felix oli loukannut häntä ja koska hänen elämyksensä tänään päättyivät
ja koska hän niin tuskallisesti kaipasi tuota suurta, hurjaa poikaa
täällä viinimarjapensaan alla.
* * * * *
Ruhtinatar oli palannut, ja elämä kulki taas vanhaa tuttua
latuaan. Niinkuin tavallisesti, kokoonnuttiin päivällisen jälkeen
puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof pelasi halmaa parooni Fürwit'in
kanssa, ja ruhtinatar istui avonaisen puutarha-oven luona, vieressään
kreivi Streith, joka piti hänelle seuraa.
»Oi kreivi», sanoi ruhtinatar hitaasti, ikäänkuin tuntuisi hänestä
hyvältä antaa sanojen yksitellen kaikua, »miten hyvältä tuntuu olla
taas kotona rauhassa. En sovi enää hovielämään, pienine harrastuksineen
se väsyttää minua, eikä kiinnitä mieltäni.»
»Se on totta», vakuutti kreivi ja loi silmänsä alas, niin että näytti
siltä, kuin olisi hän istunut silmät ummessa, »siellä vallitsee
yksitoikkoinen staccato prestissimo. Meillä on täällä kuitenkin
rauhalliset urkuäänemme.»
»Se kuuluu kauniilta», arveli ruhtinatar, »mutta kenties ei asian
pitäisi olla niin. Kälyni, herttuatar, kysyi minulta, eikö ole vaikeata
ylläpitää tyttöjen kasvatukselle välttämätöntä etikettiä. Armias
taivas. Hyvä Dünhof'imme tekee mitä voi, mutta pelkään, että meidän
etikettiparkamme ei tyydyttäisi herttuatarta. Mutta minkä sille mahtaa,
täällä maalla tulee mukavuutta rakastavaksi ja hiukan araksi.»
Kreivi nauroi hiljaa. »Niinpä kyllä, minäkin olen usein kummastellut
hovielämämme sankareita. Ja ajatella, että itsekin on ollut sellainen
sankari.»
»Katsokaapa», jatkoi ruhtinatar miettiväisesti, »minusta näyttävät
kaikki nuo ihmiset kallisarvoisilta koruilta, jotka aina lepäävät
koteloissaan. Minäkin olin kerran sellainen olio, joka en milloinkaan
päässyt ulos kotelosta. Nyt on minut otettu ulos kotelosta, se on
kenties väärin, mutta suloiselta se tuntuu.»
Kreivi kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi hillityllä äänellä: »Kenties
löytyy kuitenkin hetki, jolloin meillä on oikeus omaan elämäämme.»
Ruhtinatar katsoi häneen rauhallisen ystävällisesti. »Nyt on meillä
joitakuita rauhallisia viikkoja edessämme», sanoi hän, »niistä tahdomme
nauttia, meidän, miten sanoittekaan, urkuäänistämme. Myöhemmin tulee
taas levottomuuksia, mieheni veljenpoika, kihlaus, metsästysretket.
Huomenna, arvelen minä, lähden taas ratsastamaan.» Hän nojasi
taaksepäin tuolissaan, tuijotti yön mustaan hiljaisuuteen ja siveli
hiljaa toisella kädellä toista, ikäänkuin osottaisivat kädet toisilleen
kiitollisuuttaan: »Ah kreivi», sanoi hän, »miten väkevästi leukoijat
tänään tuoksuvat.»
Marie meni Eleonoren kanssa puutarhaan. Nyt tahtoi hän olla se,
jonka kanssa sisar keskustelisi luottavaisesti, ja hän tiesi, että
Eleonorella oli tärkeitä asioita hänelle uskottavana. Mademoiselle
Laure, joka, Jumala tiesi mistä, sai kaikki asiat ensimmäisenä tietää,
oli ilmoittanut Marielle, että Eleonoren kihlaus serkkunsa Joachimin
kanssa Neustadt-Birkensteinista oli päätetty asia. Lokakuussa tulisi
perintöprinssi Gutheiden'iin, ja silloin julkaistaisiin kihlaus.
Tämän asian halusi Marie Eleonorelta kuulla. Tämä pysyi kuitenkin
harvasanaisena ja surullisena. Tietysti Mariekin oli surullinen, koska
Roxane oli poissa, mutta se ei ollut mikään syy vaikenemiseen. Niinpä
kertoikin hän ensin itsestään, yksinäisyydestään ja siitä, miten
tärkeitä neiti von Dachsberg ja majuri olivat olleet pöydässä ja miten
neiti von Dachsberg ajelumatkoilla oli nojannut vaunun selustaan,
ikäänkuin hän olisi ollut ruhtinatar. Kun Eleonore sittekin vaikeni,
suuttui Marie. »En ymmärrä Lore», sanoi hän, »miksi et sano minulle,
että olet kihloissa serkku Joachimin kanssa.»
»Sinä saat sen kyllä ajoissa tietää, pienokainen», vastasi Eleonore
rauhallisesti.
»Siis se on totta?» jatkoi Marie. »Kaikissa tapauksissa on loukkaavaa,
että kaikesta saan ensin tietää mademoiselle Laurelta. Ja sitten
käyttäydytte Roxane ja sinä, ikäänkuin kihlaus olisi jotakin
surullista.»
»Se on jotakin vakavaa», sanoi Eleonore. Marie kävi miettiväiseksi.
Niin, sen hän myönsi, kenties oli kihlaus jotakin vakavaa.
Oli kihlaus nyt vakavaa tahi ei, missään tapauksessa se ei toistaiseksi
muuttanut mitään elämän yksitoikkoisuudessa näinä loppukesän päivinä,
jolloin taivas oli aina sininen ja auringonpaiste räikeän kirkasta.
Aamusin lähti ruhtinatar Eleonoren kanssa ratsastusretkelle. Marie
ei saanut ratsastaa, lääkäri oli sen kieltänyt. Alakuloisena seisoi
hän linnan portailla ja katseli, miten kauneina nuo kaksi olentoa
tummansinisissä ratsupuvuissaan, pienet, kiiltävät hatut päässä ja
hunnut tuulessa liehuen lähtivät liikkeelle aamuauringon loistaessa.
Hän seurasi heitä silmillään, kunnes viimeinenkin häive jälessä ajavan
palvelijan sinisen- ja hopeankirjavan takin selästä oli kadonnut
puiston puiden suojaan. Ruhtinatar ratsasti mielellään täyttä ravia
alas ajotietä puiston portille, sitten käännyttiin nuoreen metsään.
Ilma oli vielä täynnä kimaltelevaa kosteutta, joka miellyttävän
vilvoittavana hiveli kasvoja. Molemmin puolin tietä seisoivat pienet
puut kuin vihreänsiniset haarakynttiläjalat, metsäniityt olivat Vielä
harmaat kasteenkostuttamista hämähäkinverkoista. Ruhtinatar oli näillä
aamuratsastusretkillä nuorekkaan vilkas. »Lapsi», huusi hän, »eikö ole
ihanaa? Voiko löytyä mitään ihanampaa! Minkätähden et vastaa?» Kevyt
puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä kostuivat. Eleonore
ihaili luontoa, hän ihaili ennen kaikkea äitiään. Mutta hänen hiljainen
ja rauhallinen mielenlaatunsa ei voinut käsittää, miten sellaisesta
saattoi niin innostua.
Kreivi Streith odotti heitä eräässä tienkäänteessä. Hyvin suorana
istui hän suuren, vaalean ratsunsa selässä ja tervehti niin syvään,
että musta samettilakki hipaisi satulannuppia. »Oi kreivi», huudahti
ruhtinatar, »eikö tämä aamu olekin ihmeellinen? Tämä ilma ja tämä valo
hurmaavat ihmisen.»
Kreivi liittyi naisten seuraan, kauniisti ja sirosti ratsasti hän
ruhtinattaren vieressä, ja hänen ratsunsakin kulki varovaisesti ja
huomaavaisesti. Tie muuttui nyt leveämmäksi ja ruhtinatar komensi
täyttä laukkaa. Lyhyttä laukkaa ajettiin nyt korkeiden kuusten
sivutse, joiden oksilta aamutuuli varisti kirkkaita pisaroita
ratsastajien päälle. Ruhtinatar antoi täyden vallan liikutukselleen,
uneksivasti hymyillen vastaanotti hän jokaisen tuulenhengen ja jokaisen
auringonsäteen. Vihdoin kiristi hän ohjia, ja hevoset alkoivat astua.
»Se oli ihanaa», sanoi hän ja hengitti syvään, »näin paraiten saattaa
juoda aamun koko ihanuuden.»
»Niinpä niin», arveli kreivi, »metsä aamujuomana, eipä olekaan
hullumpaa.» Hetken ratsastivat he äänettöminä vieretysten, sitten
alkoi ruhtinatar keskustella kreivin kanssa: »Te ette eilen ollut
päivällisellä. Mitä olette tehnyt koko illan?»
»Vietin yksinäisyysjuhlaa», vastasi kreivi.
»Millainen se on?» kysyi ruhtinatar.
»Annan sytyttää kaikki lamput salongissani», kertoi kreivi, »ja menen
ulos puutarhaan. Eilen ei ollut ainoatakaan tähteä taivaalla, ja yö
oli niin pimeä, että ainoastaan kukkien tuoksun ohjaamana saatoin
löytää tien. Se on hyvin kaunista, kuulee kesäpäärynöiden putoilevan
ruohikolle, ja ympärillä kuuluu pehmeitä, hiipiviä askeleita, ne ovat
siilejäni, jotka ovat hiiriä pyydystämässä. Ja kun katson taloon päin,
loistavat ikkunat, ja minä kuvittelen mielessäni, että tuolla sisällä
istuu joku ja odottaa minua. Yksinäisen miehen unelmia.»
Ruhtinatar ei vastannut mitään, hän kumartui vain satulassaan
ja taputti hellästi hevosensa kaulaa. Eleonore kuunteli ääneti
keskustelua, ja hänestä tuntui, että nuo molemmat olivat kokonaan
unohtaneet hänet.
Marie sai tällävälin tehdä neiti von Dachsbergin kanssa kävelymatkan
metsän läpi. Metsä näytti hänestä äärettömän autiolta ja ikävältä.
Sienissä tien varrella ei ollut mitään leikillistä, ja oravat oksilla
näyttivät yhtä elottomilta kuin kuvat niissä luonnontieteellisissä
tauluissa, joita Marien lapsena oli tapana sunnuntai-iltapäivin unisin
silmin katsella. Neiti von Dachsberg ylläpiti keskustelua: »Kun
äitini», kertoi hän, »joskus aamusin otti minut mukaansa metsään, olin
kuin taivaassa, tunsin itseni niin iloiseksi, melkeinpä vallattomaksi,
ja ahdistelin äitiäni kysymyksillä, kaikki tahdoin tietää, kaikki
tahdoin oppia.»
Marie kohotti kulmakarvojaan, ei, hän oli varmasti päättänyt, ettei
hän tee ainoatakaan kysymystä neiti von Dachsbergille. Paremmin hän
sittenkin tuli toimeen Friedrich lakeijan kanssa, joka unisena ja
välinpitämättömänä kulki jäljessä. Muuten ei ollut mitään hauskaa
tähän aikaan odotettavissakaan. Keskipäivän aikaan istuivat prinsessat
luumupuun alla, mutta ilma täällä tuoksuineen ja sävelineen muistutti
niin tuskallisesti Felixistä. Hän odotti jännitettynä, milloin Dühnenin
pojat kulkisivat aitauksen ohi, ja kun he tulivat ja Felix hymyili ja
tervehti, tunsi hän sydämensä lämpiävän.
Ruhtinatar kertoi illalla päivällispöydässä, että vartija edellisenä
yönä oli kuullut suuresta lehmuksesta talon edustalla ikäänkuin
kyyhkysen kuherrusta. Kun hän lähemmin tutki asiaa, pääsi hän selville,
että joku istui puussa. Vartija sai miehen alas, ja se ei ollut kukaan
muu kuin Felix Dühnen. Kreivitär oli tänään käynyt linnassa pyytämässä
anteeksi poikansa puolesta. Rouvaparalla on paljon surua tuon
hillittömän nuoren miehen takia.
»Tuolta nuorelta herralta saa hän vielä paljon odottaa», arveli kreivi
Streith, »eikä siinä auta isän liikanainen ankaruuskaan.»
Marie kumartui syvään lautasensa yli, hän tunsi, miten veri kuumana
kohosi hänen poskilleen, häntä halutti nauraa, ja kuitenkin kuristi
outo liikutus hänen kurkkuansa.
* * * * *
Elokuun 20 päiväksi saapui tavallisesti kutsu Schlochtin'ista.
Sinä päivänä vietti nimittäin paroonitar Üchtlitz syntymäpäiviään.
Ruhtinatar ei pitänyt tästä kutsusta. »Paroonitar», arveli hän, »on
kyllä viisas ja virkistävän vilkas nainen, mutta koko meno siellä
on minusta, mitenkä sanoisin, tyttärilleni liian vapaata.» Tällä
kertaa erittäinkin tuli kutsu hänestä hyvin sopimattomasti, sillä
hän väitti viime aikoina olleensa kovasti ihastunut rauhaansa. Mutta
Üchtlitz'in perhettä ei voinut loukata. Senvuoksi päätettiin, että
molemmat prinsessat paroonitar Dünhof'in ja parooni Fürwit'in seurassa
noudattaisivat kutsua.
»Vihdoinkin annamme jotain elonmerkkiä itsestämme», sanoi Marie
pukeutuessaan Alvinelle. Avovaunut seisoivat oven edustalla, parooni
Fürwit käveli levottomana ulkoportailla edes takaisin, ja katseli vähän
väliä kelloa. Myöskin prinsessat olivat valmiit lähtemään sinisissä
kesäpuvuissaan, korallinauhat kaulan ympärillä.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marie, »mutta onko tosiaankin
etiketin mukaista antaa prinsessojen odottaa?»
Parooni Fürwit myhähti: »Maaelämän vapauksia», vastasi hän.
»Hyvä», sanoi Marie, »siihen minäkin ensi kerralla vetoan.» Parooni
nauroi, niin että hänen pienet kasvonsa olivat yhtenä ryppynä, hänestä
prinsessa Marie oli oikein sukkela. Vihdoin saapui paroonitar Dünhof,
ja voitiin lähteä.
Matkalla keskustelivat parooni ja paroonitar, mihin varokeinoihin olisi
ryhdyttävä prinsessojen suojelemiseksi niiltä vaaroilta, jotka heitä
perillä odottivat. Sehän oli kokonainen hienosti ajateltu suunnitelma.
Marie kuunteli pitkästyneenä. Jo nuo varovaisuustoimenpiteet yksinään
saattoivat riistää retkeltä kaiken hauskuuden.
Vaunut eivät ajaneet linnan edustalle, vaan kääntyivät niitylle, jonka,
keskellä kasvoi pieni lehmusmetsikkö, siellä aijottiin tarjota tee.
Niitty ja metsikkö olivat täynnä ihmisiä, täynnä kirjavia pukuja,
täynnä kirjavia nauhoja ja kirjavia hattuja, jotka puiden vihreätä
taustaa vastaan ja iltapäiväauringon kultaamina saivat kauniin
jalokiviloisteen. Metsikön edustalle oli Üchtlitz'in perhe asettunut,
paroonitar kolmen tyttärensä, Henrietten, Margan ja Hildan kanssa,
suoria, vaaleita olentoja hienohipiäisiä ja värikkäitä; heidän takanaan
talon kolme poikaa, asessori, hovi-oikeudennotaari ja luutnantti,
myöskin komeita, leveäharteisia olentoja suurine viiksineen ja
poskipartoineen, ja keskellä tätä voimakasta perhettä parooni Üchtlitz
itse, harmaatukkaisena ja hieman kumarana, oudon vanhana ja raihnaana.
Kun vaunut pysähtyivät, näkyi kaikkien kasvoilla ystävällinen, hiukan
jäykkä hymy, ja Marie tunsi, että hänenkin kasvoillaan kuvastui
sama ystävällinen, hiukan jäykkä hymy. Hän oli siihen tyytyväinen,
sillä nyt hän tiesi, että prinsessana olo onnistuisi häneltä tänään
vaivatta. Myöskin tervehtiessä muisti hän oikeaan aikaan sanoa jotakin
sopivaa, hän ihaili niittyä ja lehmuksia, ja huomasi, että kirjavat
värit sopivat erinomaisen hyvin kaikkeen tuohon viheriään. Yksi asia
kuitenkin häiritsi, vieressään kuuli hän Eleonoren rauhallisen,
miellyttävän äänen lausuvan melkein samat sanat uudelleen.
»Ajattelen, että teemme pienen kiertomatkan», ehdotti paroonitar
Üchtlitz, »näköala täältä on niin kaunis.»
Hitaasti kulkivat he niityn yli metsikön ympäri, etunenässä paroonitar
Üchtlitz Eleonoren kanssa, Marie seurasi Henriette Üchtlitz'in kanssa
ja paroonitar Dünhof kulki Marga Üchtlitz'in kanssa. Päättävästi
puhuivat kaikki ilmasta. He olivat jo pelänneet, että ukonilma
häiritsisi juhlaa, mutta nyt oli taivas aivan kirkas, sää olikin tänä
kesänä niin vakaa, saatettiin varmaan odottaa myöskin kaunista syksyä,
siitä olivat kaikki yksimielisiä. Niityllä seisoivat herrat ja naiset
yhdessä, kuului äänekästä puhelua ja silloin tällöin raikasta naurua.
Kun prinsessat kulkivat ohi, taukosi keskustelu, kumarrettiin syvään ja
yksi ja toinen naisista astui esiin tervehtimään prinsessoja. Siellä
oli kreivitär Dühnen, kasvot sairaaloisen kalpeina, mutta suu yhtä
itsepäisen iloisena kuin Felix'illäkin. Kaunis varatuomarin rouva von
Böse kumarsi syvään, pieni, hento olento punaisessa silkkipuvussa,
kasvot läpikuultavan valkeat, silmät luonnottoman suuret ja tummat,
ja heleänpunainen suu pieni ja häijy. Mademoiselle Laure oli sanonut,
että varatuomarin rouvalla oli huono maine, ja Marie katseli häntä
uteliaana. Keskellä niittyä seisoivat papintyttäret ruusunpunaisissa
musliinipuvuissaan, leveät hatut päässä, kasvot pyöreinä ja
hymyilevinä; näytti siltä, kuin tuottaisi heille onnea olla niin
iloisina väripilkkuina luonnon keskellä. Piirineuvos kreivi Krüden
oli lyöttäytynyt Marien ja Henriette Üchtlitz'in seuraan, hänellä oli
kultasankaiset silmälasit, ja hänen partansa, punaisenruskea kuin
kapusiinikrassi, liehui tuulessa. Hän kertoi kuumuudesta Berliinissä,
hän esitti asian kyllä hyvin hauskasti, sillä hän nauroi alituisesti
kertoessaan, myöskin Marie ja Henriette nauroivat, ja ohikulkijat
luulivat, että heillä oli hyvinkin hauskaa. Niityn toisella puolella
pysähdyttiin, tahdottiin ihailla näköalaa. Laajana ja tasaisena
levisi maa joka taholle, sänkipeltoja, niitettyjä niittyjä,
siellä täällä kauramaa, pienillä kukkuloilla seisoi tuulimyllyjä
kirkkaassa auringonvalossa, harmaita kummituksia jättimäisine
sudenkorennonsiipineen. Mutta kaukaisimmassa etäisyydessä häämöitti
kullankimmeltävässä usvassa kaupungin kirkontorni.
»Miten kaunista», sanoivat naiset, »miten etäälle täältä näkee!»
Piirineuvos kävi juhlalliseksi: »Niin, hyvät naiset, tämä meidän
isänmaamme on kuitenkin ihana maa... Katsokaapa, täällä ei ole
ainoatakaan tilkkua, joka ei todistaisi asukkaiden ahkeruutta.»
»Kohottava näky», virkkoi, paroonitar Dünhof.
Nyt oli kuitenkin aika palata metsikköön teetä juomaan. Ruohikolle
lehmusten alle oli levitetty patjoja ja peitteitä. Vanhempia naisia ja
prinsessoja varten oli asetettu tuoleja ja pikku pöytiä. Lehtikatoksen
alla oli hiukan painostavaa, vinosti lankesivat auringonsäteet
puunrunkojen välitse, ja milloin tuulenhenki kulki puidenoksien
lomitse, sateli valkeita kukkia seurueen päälle, tarttuen naisten
tukkaan ja herrojen partaan, ja raskas, imelä tuoksu täytti ilman.
Palvelijat tarjoilivat teetä ja voileipiä, seurue patjoilla ja
peitteillä näytti iloiselta, kaikkialta kuului hillittyä naurua, joskus
uskalsi toinen papintyttäristä päästää kimeän, pienen kirkaisun, koska
luutnantti von Üchtlitz kertoi kovin hullunkurisia juttuja. Talon
tyttäret pitivät prinsessoille seuraa. Henrietten tilalle Marien
seuraan saapui Marga, ja tämä kertoi koiristaan, ja kun hänenkin oli
jotakin puuhattava teetarjoilussa, tahtoi Henriette lähettää Hildan
prinsessan luo. Mutta Hilda kieltäytyi, Marie näki sen selvästi, hän
kieltäytyi jyrkästi. »Tietysti», ajatteli Marie, »me olemme kuin ikävät
sairaat, joiden vieressä vastenmielisesti istutaan.»
Piirineuvos ehdotti, että laulettaisiin vähäsen, »sillä», sanoi hän,
»huviretki ilman laulua on kuin nainen ilman sielua».
»Minä en tunne ainoatakaan naista ilman sielua», virkkoi varatuomari
von Bärensprung, joka oli kauniin ja synkän näköinen kuin Hans Heiling.
»Hyvä», sanoi eräs naisenääni. Rouva von Böseä pyydettiin ensin
esiintymään. Hän nojautui pyökinrunkoon, pani alasriippuvat kätensä
ristiin ja loi silmänsä maahan. Niin seisoi hän hetken kuin pieni, ujo
tyttö, sitten hän äkkiä avasi silmänsä, suuret ja tummat kuin kohtalo,
ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa: »Vorrei morir nella stagion
dell' anno.» Hän esitti laulunsa niin intohimoisen valittavasti, että
kuuntelijat vakavina ja hiukan hämillään katselivat eteensä.
»Mikä häntä vaivaa, koska hän niin laulaa?» ajatteli Marie, »senköhän
tähden, että hänellä on huono maine? Joka tapauksessa se on
sietämättömän surullista.» Marie pelkäsi rupeavansa itkemään. Kun laulu
oli loppunut, huusivat Üchtlitz'in pojat hyvin voimakkaasti: »Hyvä!»
Mutta kreivitär Dühnen sanoi paroonitar Dünhofille: »Näyttelemistä.»
»Se oli ihanaa», huudahti piirineuvos, »mutta hyvät naiset ja herrat,
niin paljon surumielisyyden jälkeen vahvistakaamme sydäntämme
isänmaallisella laululla», ja hän alkoi: »Deutschland, Deutschland über
alles.» Voimakkaana yhtyi kuoro häneen, ja laulu kaikui niin mahtavana
yli niityn, että koirat ylhäällä linnassa alkoivat haukkua.
Laulun jälkeen hajaantui seura metsikköön. Siellä näyttiin leikittävän,
sillä nauru ja huudot kaikuivat äänekkäinä, ja pappilan Johanna juoksi
läpi pensaikon, kintereillään luutnantti Üchtlitz joka, koetti vangita
häntä.
»Nuoriso pitää hauskaa», sanoi kreivitär Dühnen.
»Niin», vastasi Marie ja koetti hymyillä yhtä sääliväisesti kuin
kreivitär, mutta sisimmässään oli hän hyvinkin katkera.
Vihdoin tuli Hilda, posket punoittavina ja tukka täynnä lehmuksen
kukkia. Hän istuutui Marien luo, nauroi ja sanoi: »No, pikku prinsessa.»
Marien täytyi myöskin hymyillä nähdessään nämä kauniit, elämänhaluiset
kasvot, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: »Te menette varmaan
kernaammin toisten luo kuin istutte täällä.»
»Ei», vastasi Hilda, »tähän asti on kyllä ollut pitkäveteistä, tiedän
sen, mutta illallisen jälkeen on hauskempaa, silloin alkaa ilotulitus,
silloin putkahdamme pakoon.»
»Putkahdamme pakoon?» kysyi Marie.
»Varmasti», vahvisti Hilda, »kuljeskelemme ympäri pimeässä puistossa;
siellä voi sattua yhtä ja toista.
»Kunpa se vaan kävisi laatuun», arveli Marie arasti.
»Sen täytyy käydä», sanoi Hilda lujasti. »Meidän ei tule vain ajatella,
mitä muut siitä jälkeenpäin sanovat. Me teemme, mitä haluamme.»
»Teemme, mitä haluamme», toisti Marie ja silmäili ihaillen Hildaa.
Aurinko laski, ja paroonitar Üchtlitz pyysi vieraitaan lähtemään
ylös linnaan. Purppurainen valo levisi niityille, ja valoi äkkiä
juhlatunnelman yli maan. Pappilan Johanna ojensi käsivartensa ja
hypähti tasajaloin ilmaan, hän kutsui sitä auringonlaskukylvyn
ottamiseksi. Mutta varatuomarin rouva alkoi juosta, punainen, pieni
olento punaisen valon keskessä, varatuomari katsoi häntä ihaillen:
»Katsohan Üchtlitz», sanoi hän notaarille, »eikö hän ole kuin punainen
liekki, josta kaikki tuo kaunis valo virtaa?»
Üchtlitz hymyili pilkallisesti: »Tunteellinen, vai mitä, poikaseni? No
niin, jotain virvatulen tapaista hänessä kyllä on.»
Linna oli kirkkaasti valaistu, ja illallinen valmiina. Illallisia
Schlochtin'issa pelättiin, koska niillä tarjoiltiin liian runsaasti
ruokia. Kreivi Streith'in olikin tapana sanoa: »Minä en kestä
illallisia Üchtlitzien luona, en voi, mitä syömiseen tulee, kilpailla
tämän Eenokinsuvun kanssa.»
Marie istui pöydässä asessori Üchtlitzin vieressä, ja tämä kertoi
pienestä automobiilista, jonka hän omisti. Marie oli asiaan innostunut,
se oli keskusteluaihe, josta ei hevin saanut luopua. Sillävälin
ilmestyi pöytään yhä uusia leivonnaisia ja höyryäviä paisteja.
Piirineuvos piti puheen, ja sitten puhui myöskin parooni Üchtlitz.
Marie tunsi itsensä väsyneeksi ja masentuneeksi, tähän asti oli päivä
ollut täydellinen pettymys.
Illallisen jälkeen virtasivat kaikki puutarhaan. Yö oli lämmin ja
tähtikirkas, puihin ja pensaisiin oli sytytetty kirjavia paperilyhtyjä,
kaikkialla pimeydessä kukkivat nuo himmeästi valaisevat värit, silloin
tällöin suhahti rätisevä raketti puiden latvojen yläpuolelle, kultainen
juova ympäröivässä pimeydessä ja sitten rauhallisesti alaslaskeutuva
monivärinen kuulasade. Marie tunsi käden tarttuvan itseensä ja vetävän
häntä poispäin. »Täällä ei meitä löydä kukaan», kuiskasi Hilda.
Marie tarttui Hildan käsivarteen, levottoman jännityksen aiheuttama
miellyttävä tunne pani hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. He
kulkivat alas pimeätä lehtokujaa, hiekan hiljainen narskunta osoitti,
että he eivät olleet yksinään. Jossakin sanoi pehmeä ääni: »Ei, Roth,
niin ette saa sanoa.»
»Pappilan Johanna sihteerinsä kanssa», kuiskasi Hilda.
»Ovatko he kihloissa?» kysyi Marie.
Hilda kohautti olkapäitään: »Papintyttäret ovat aina kihloissa. Mutta
tuossa tulee kaksi, annamme niiden mennä ohitse.» He olivat varmaankin
astuneet runkoruusulavaan, sillä Marie tunsi poskellaan ikäänkuin
suuren, vilpoisen silkkitupsun. Eräs pari kulki heidän ohitseen käsi
kädessä, hyvin lähellä toisiaan, ja valittava ääni sanoi: »Juhlat
ovat aina surullisia, Bärensprung, ja surullista on silloinkin, kun
te puhutte minulle tällä tavalla, mutta jatkakaa vaan, se on sittekin
parasta elämässä.»
»Rouva von Böse ja hänen varatuomarinsa», selitti Hilda hiljaa.
»Minkätähden hän on niin surullinen?» kysyi Marie.
»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »hän luulee kai surullisten silmiensä
vaativan sitä. Mutta nyt täytyy meidän nopeasti poiketa tuonne
sivupolulle, sillä kuulen jonkun tulevan, se on varmaankin serkku
Barnitz, ja hän etsii meitä.» He kääntyivät pienelle tielle, joka kulki
tiheitten pähkinäpensaitten välitse. Täällä oli pimeätä ja sirkkojen
laulu täytti ilman. Vähitellen harveni pensaikko, tuli valoisampaa,
ja he seisoivat pienen, mustan lammen rannalla, jonka kalvoon tähdet
kuvastuivat. Hiljaista kurnutusta ja porinaa kuului välistä vedessä, ja
kosteata kylmyyttä huokui sen pinnalta. Äkkiä sähähti uudelleen raketti
korkealle yli puiden latvojen, kultainen salama välähti yli veden
kalvon, ja sitten kuvastuivat valokuulat sen pinnalla, näytti siltä
kuin alkaisi musta syvyys hehkua. Marie pusersi Hildan kättä. »Miten
kaunista», sanoi hän henkeään pidätellen, »miten minä rakastan teitä,
Hilda. Olkaamme ystäviä.»
»Olkaamme ystäviä», vastasi Hilda totisena.
»Ja sinutelkaamme toisiamme», jatkoi Marie.
»Kun ei kukaan kuule», lisäsi Hilda.
»Kun ei kukaan kuule», toisti Marie, ja molemmat tytöt syleilivät ja
suutelivat toisiansa. »Miten sinä vapiset», sanoi Hilda, »miten sinun
sydämesi lyö, tuollainen pieni prinsessasydän parka.» Käsi kädessä
kulkivat he edelleen.
»Kuule», sanoi Hilda varmaan, pontevaan tapaansa, »kun sinä
kovasti kaipaat jotakin, jotakin sellaista, jonka teidän tyhmä
prinsessaelämänne kieltää, silloin voit luottaa minuun.»
Marie puristi lujasti Hildan kättä, hän oli hyvin liikutettu, tämä,
tämä oli todellista elämää, käsi kädessä harhailla läpi lauhan
pimeyden, joka polulla rakastavien parien askeleita, joka pensaikossa
kuiskaavia salaisuuksia. »Yhtä vielä toivoisin», sanoi hän hiljaa.
»Mitä sitten?» kysyi Hilda.
»Kerran keinua», jatkoi Marie.
Hilda nauroi: »Keinua? Sitä vain? Pieni raukka! Mutta sen voimme heti
tehdä.»
Puistosta olivat he uudelleen saapuneet puutarhaan, ja kun askeleita
alkoi kuulua tiellä, pysähtyivät he. Hilda kuunteli ja huusi sitten
hiljaa: »Serkku Egon!»
Askeleet lähenivät nopeasti, ja luutnantti Barnitzin ystävällinen ääni
sanoi: »Siinähän naiset ovatkin, olen etsinyt teitä koko ajan.»
»Sen tiedämme», vastasi Hilda, »mutta nyt olisi jotakin tehtävää.
Prinsessa haluaa keinua, mutta salassa tietenkin.»
»Palvelukseksenne!» vastasi luutnantti.
Suurten puitten välissä täydellisessä pimeydessä riippui keinu, sille
sijoitettiin Marie suurella asiantuntemuksella, ja sitten se alkoi.
Marie lensi korkealle mustien, kosteiden puunoksien joukkoon, hänen
allaan alkoi pimeä puisto pienine kirjavina valopilkkuineen, ja hänen
yläpuolellaan tumma taivas tähtineen heilua ja keinua, hänestä tuntui
kuin olisi hän irroitettuna kaikesta todellisesta, ja hänen sydämensä
aikoi nopeammin sykkiä, hengitys melkein salpautui. Ja siitä huolimatta
tuntui niin rauhoittavalta antaa tuon suuren pimeyden vapaassa
avaruudessa tuudittaa itseään, ja kun keinu äkkiä pysähtyi, heräsi
Marie kuin unesta: »Vanha hovimarsalkka etsii sinua», kuiskasi Hilda,
»hän tulee tännepäin.»
Parooni Fürwit saapui hyvin kiihtyneenä, hän oli kaikkialta etsinyt
prinsessaa, paroonitar Dünhof oli jo hyvin levoton, hän oli saanut
sydänkohtauksen, ja vaunut seisoivat oven edustalla. Marie kuunteli
kaikkea aivan kylmänä, hänhän oli lähtenyt vain vähän kävelemään,
virkkoi hän. Parooni Fürwitin levottomuus ja paroonitar Dünhofin
sydänkohtaus tuntuivat hänestä hyvin vähäpätöisiltä ja yhdentekeviltä.
* * * * *
Neustadt-Birkensteinin perintöprinssi Joachim oli saapunut lyhyelle
vierailulle Gutheiden'iin adjutanttinsa, kapteeni von Keck'in
kanssa. Pitkä, kapeaharteinen, nuori herra sileäksikammattuine;
punertavine hiuksineen ja kalpeine, hiukan sairaloisine kasvoineen,
toi elämää hiljaiseen linnaan. Lyhytnäköiset, siniset silmät
räpyttelivät hermostuneesti vaaleita ripsiään, ja punaiset, kosteat
huulet olivat harvinaisen liikkuvat. Ensimmäisenä iltana istui
prinssi puutarhasalissa, puhui paljon nopealla ja hätäilevällä
tavalla, kertoi itsestään, nauroi ääneensä ja hiukan meluavasti,
näytteli korttitemppuja, soitti huilua, ja muu seura istui ääneti ja
kuunteli kuin jotakin esitystä. Kun hän oli yksin kapteeni Keck'in
kanssa huoneissaan, sanoi hän: »Naiset ovat viehättäviä, kerrassaan
viehättäviä, mutta ilma täällä linnassa on hiukan ummehtunutta, eikö
teidänkin mielestänne, Keck?»
»Minä en ole mitään huomannut», vastasi kapteeni väsyneen kohteliaasti.
Seuraavana aamuna halusi prinssi jo varhain aamulla tarkastaa linnan
talousrakennuksia. Majurin johdolla lähti hän, seurassaan prinsessat,
neiti von Dachsberg ja kapteeni Keck, talleille. Navetassa oli prinssi
erikoisesti innostunut lehmien ja karjatyttöjen nimiin; talliin oli
hän hyvin tyytyväinen. »Suurenmoista!» huudahti hän, tämähän on oikein
hevosten Sanssouci. Ja miten lauhkeilta ne kaikki näyttävät, aivankuin
hovinaiset», kuiskasi hän Eleonorelle ja nauroi ääneensä sanoilleen,
»varmasti, ne ovat hieman väsyneen näköisiä, aivankuin eivät olisi
oikein hyvin nukkuneet, vaan liian kauan lukeneet sängyssä.» Sitten
katseltiin koiria, ja vihdoin lähdettiin pienelle myllylammikolle
etsimään hyvää onkipaikkaa. Myöhemmin käveli prinssi Eleonoren kanssa
edestakaisin kirjavien daaliarivien reunustamaa tietä. Paroonitar
Dünhof, joka aluksi oli seurannut paria, jäi hienotunteisesti hiukan
jälkeen. Prinssi otti vakavan ilmeen, rypisti kulmakarvojaan kuin
täytyisi hänen terävästi miettiä: »En ole vielä sanonut sinulle», alkoi
hän, »miten onnelliseksi vanhempiemme suunnitelma on minut tehnyt,
sinä olit aina lempiserkkuni. Minä sanoin jo tädilleni Karlstadt'issa:
»Serkku Eleonore on ihana, hän on kuin — olisi ongella.» Hän purskahti
nauruun: »Tuo kuuluu kyllä tyhmältä, mutta onkiminen on minulle lepoa,
rauhaa. Sinun täytyy nähdä minun onkivan. Ainoastaan se, joka on nähnyt
minun onkivan, tuntee minut. Eräs nainen, joka näki minun onkivan,
sanoi minulle: »Nyt minä ymmärrän, että teistä kerran on tuleva hyvä
hallitsija.»
Eleonore kuunteli kaikkea tuota hiljainen, ystävällinen hymynsä
huulillaan, mutta prinssin kasvot kävivät nyt huolekkaiksi: »En tiedä»,
sanoi hän, »miellytänkö äitiäsi. Hän silmäilee minua niin kylmästi,
olen hänestä kai liian levoton, ymmärrän sen hyvin, olen omasta
mielestänikin liian levoton. Ajattelen, että olisi todellinen virkistys
olla kerran yhden päivän kapteeni Keck'inä. Mutta jokainen on, mitä on.
Nyt pelaamme tennistä», lopetti hän odottamatta Eleonoren vastausta,
»ja aamiaisen jälkeen minä ongin, ja te kaikki katselette.»
Aamiaisen jälkeen lähtivät prinsessat, seurassaan neiti von Dachsberg
ja mademoiselle Laure, myllylammikolle katsomaan, kuinka prinssi onki.
Naisille oli asetettu puutarhatuoleja, prinssi istui rannalla ja onki.
Häntä avusti nuori metsänvartija. Kapteeni Keck vetäytyi onkineen
leppäpensaikkoon.
»Aika ei ole oikein suotuisa», sanoi prinssi, »mutta koettakaamme
kuitenkin. Nyt pyydän teitä tarkkaamaan, kun heitän siiman ulos, sekin
vaatii nimittäin taitoa, pyydän, tarkatkaa koko ajan kohoa, ja sitten
täysi hiljaisuus tietysti.»
Kauniissa kaaressa lensi siima veteen, naiset kumartuivat hiukan
eteenpäin, kiinnittivät kaiken tarkkaavaisuutensa kohoon, eikä
kestänytkään kauan, ennenkuin se alkoi väristä ja vaipui veden alle;
prinssi veti ja sai kauniin, kimmeltävän ahvenen. »Erinomaista,
erinomaista!» huusi hän ja nauroi.
»Ei, sen minä teen itse!» sanoi hän pidätellen metsänvartijaa.
Valkeilla, hermostuneilla sormillaan tarttui hän kalaan ja veti koukun
ulos. Hänen kasvonsa vääntyivät sitä tehdessä ikäänkuin tuskasta.
Sitten nauroi hän kuitenkin taas ja riemuitsi: »Eikö se olekin kaunis?
N'est pas, il est beau, mademoiselle?»
»Oh, Altesse, superbe», sanoi mademoiselle Laure hartaasti.
»Hyvä, nyt minä taas heitän ulos, pyydän, olkaa hiljaa!» komensi
prinssi. Siima lensi veteen, kaikki vaikenivat, mutta kala ei
tahtonut tarttua onkeen. Tyyni ilma oli painostavan helteinen, kova
kiilto väreili veden pinnalla ja kaisloilla, ylt'ympärillä oli aivan
äänetöntä, silloin tällöin vaan äänteli sorsa ruohikossa, taikka
kaiutti nokikana ilotonta ääntänsä. Eleonore tarkasteli prinssiä,
tämän äsken vielä niin liikkuvat kasvot olivat veltot, kaikki ilme
näytti kadonneen, ne olivat väsyneen, sairaan pojan kasvot. Eleonore
ei voinut niitä katsella, hän sulki silmänsä. Miten hyvältä tuntui
lepo, miten hyvältä tuntui, kun ajatukset vähitellen hämärtyivät ja
haihtuivat olemattomiin. Neiti von Dachsberg oli jo pitkän aikaa
istunut silmät ummessa suorana tuolillaan, ja Marie räpytteli väsyneenä
auringonpaisteessa. Hän oli kuvitellut kihlausta toisenlaiseksi,
kaikki tämä oli kovasti jokapäiväistä. Kuka täällä oli morsianmainen?
Korkeintaan mademoiselle Laure, joka terävine, mustine silmineen
jäykästi tuijotti prinssiin. Ei, parasta oli nukkua niin kuin toisetkin.
»Kun ei käy, niin ei käy!» huudahti prinssi äkkiä. Nukahtaneet naiset
hypähtivät äkkiä pystyyn, prinssi seisoi rannalla, hän oli heittänyt
ongen luotaan, ja hänen kasvonsa olivat punaiset harmista. Mutta heti
senjälkeen hän nauroi taas ja sanoi: »Naiset ovat nukkuneet, no sehän
on ymmärrettävää. Mutta nyt meidän on palattava takaisin linnaan,
hänen ylhäisyytensä Fürwit suunnitteli ratsastusmatkaa. Keck, missä te
olette?»
Kapteeni von Keck sukeltautui esille leppäpensaikosta, kuumana ja
unisena.
»No», päätti prinssi, »suuresta menestyksestä ei tässä voi olla
puhetta.»
Linnassa oli parooni Fürwit innokkaana puuhannut retkeä metsään.
Ruhtinatar ja Eleonore ratsastivat herrojen kanssa, muut naiset
seurasivat vaunuissa. Tee aijottiin juoda metsänhoitajan asunnon
edustalla, kreivi Streith oli järjestänyt kaikki täällä ja esiintyi
itse isäntänä.
»Ihastuttavan kaunista, herra kreivi», sanoi prinssi, »mitä ovat meidän
ruokasalimme verrattuina tämmöiseen paikkaan metsässä. Tämmöiset
koristeet, tämmöinen tuoksu ja tämmöinen valaistus.»
Teetä juotaessa oli prinssi kuitenkin levoton, oli suunniteltu
kävelymatkaa eräälle metsäniitylle, ja hän pelkäsi, että saattaisi
käydä liian myöhäiseksi.
»Metsäkauriit eivät tottele hänen ylhäisyyttään Fürwit'iä, ne eivät
välitä ohjelmasta.»
Seurue lähti pian liikkeelle; ruhtinatar kreivi Streithin kanssa jäi
jälelle. Kun kaikki olivat poistuneet, nojasi hän mukavasti tuolin
selkänojaan ja sulki puoleksi silmänsä, niin että silmät näkyivät vain
kapeina, kiiltävinä juovina. Kreivi ei sanonut mitään, hän huomasi,
että hiljaisuus teki ruhtinattarelle hyvää. Vinosti paistoi aurinko
puiden runkojen välitse, liikkumattomien, suurten kuusten alla vallitsi
ihmeellinen, kullanvihreä hiljaisuus. Vihdoin alkoi ruhtinatar pukea
ajatuksiaan sanoiksi: »Hän on niin levoton, on aivan kuin hän pelkäisi
joka hetki laiminlyövänsä jotakin. Miten hyvin minä tunnen tuon kaiken!
Ja miten tuskallisesti menneisyys taas muistuu mieleen.»
Kreivi rypisti hieman kulmakarvojaan, ja kun ruhtinatar ei jatkanut,
sanoi hän hiljaa ja hidastellen: »Eikö kenties ole tuhlausta antaa
menneisyyden alati tunkeutua nykyisyyteen, joka voisi kuitenkin
olla onnellinen. Minä arvelen, että meidän on tehtävä nykyisyytemme
niin voimakkaaksi, että se syrjäyttää menneisyyden. Tehtävä, jota
toivoisin itselleni, olisi se, että saisin karkoittaa menneisyyden sen
henkilön elämästä, jota kunnioitan.» Ja hänen kämmenensä pyyhkäisi
keveästi pöytälevyä, kuin työntäisi hän pois jotakin näkymätöntä:
»Asettaakseni sen tilalle hyväätekevän nykyisyyden, joka kokonaan
hallitsisi menneisyyttä.» Ja kapein sormin asetti toinen käsi jotakin
näkymätöntä varovasti pöydälle. Ruhtinatar katseli miettivänä, miten
nuo molemmat suuret, valkeat kädet puuhailivat pöydällä: »Tiedän,
Streith, tiedän, mutta minusta tuntuu tänään, kuin antaisin tuskani
perinnöksi lapselleni.» Hän nojasi päätään taaksepäin tuolissa ja sulki
silmänsä. »Kun Eleanoreni menee naimisiin», jatkoi hän, »on suurin osa
tehtävästäni täytetty. Nuorimpani, oi hyvä Jumala, tuo heikkoruumiinen
lapsiparka, hänelle on luultavasti hiljainen, mukava elämä parasta.»
Ruhtinatar vaikeni hetken, ja kun hän uudelleen alkoi puhua, olivat
hänen ajatuksensa ottaneet uuden suunnan: »Kasvatuksemme on kai siihen
syynä, ruhtinaskasvatuksemme, että me niin harvoin rohkenemme olla
kokonaan omia itsiämme.»
»Kasvi, joka ei rohkene puhjeta kukkaan», huomautti kreivi.
Ruhtinatar aukaisi silmänsä ja hymyili heikosti: »Oh, kreivi, aina
kohtelias.»
Kreivi kumarsi kevyesti. Metsästä kuului palaavan seurueen ääniä, retki
oli ollut hyvin onnistunut, »näytti siltä»; virkkoi prinssi, »kuin
olisivat metsän kaikki kauriit tilauksesta saapuneet luokseni».
Kun aurinko nyt laski, kehoitti parooni Fürwit palaamaan linnaan.
Päivällinen oli tavallista juhlallisempi, naiset esiintyivät
juhlapuvuissa, ja kruununprinssi piti puheen. Hän kiitti ihanasta
päivästä, jonka hän täällä oli saanut viettää. »Tässä linnassa», jatkoi
hän, »ei ainoastaan asu onni, täällä voi myöskin vieras, joka tänne
poikkeaa, löytää omansa.» Paroonitar Dünhof hymyili, ja hänen silmänsä
kostuivat.
Päivällisen jälkeen halusi prinssi tehdä kuutamokävelyn,
täysikuu kun parhaillaan valaisi puutarhaa. »Meillä on oikeus
hempeämielisyyksiimme», selitti hän. Niin meni hän nuorten naisten
seurassa puutarhaan, ja he kävelivät hitaasti kirkkaasti valaistuja
käytäviä pitkin. »Menkäämme kesäpäärynöiden luo», ehdotti prinssi.
Päärynäpuu seisoi keskellä pyöreätä ruokokenttää, ja sen oksat
kaartuivat pienien, keltaisten päärynöiden painosta. »Olkaa hyvät,
naiset, asettukaa puun alle», huusi prinssi, »neiti von Dachsberg,
mademoiselle Bouttancourt, saanko pyytää. Eleonore ja Marie seisovat
täällä, Keck, asettukaa te tuonne. Prinssi alkoi voimakkaasti ravistaa
puuta, ja hedelmät putoilivat kahisten ja välkkyvinä kuuvalossa maahan.
Marie ja mademoiselle Laure päästivät pieniä huudahduksia, prinssi
nauroi makeasti ja kutsui sitä »päärynäsuihkuksi», mutta neiti von
Dachsberg loukkautui.
»Pyydän, teidän korkeutenne», sanoi hän, »jo on kylliksi, jos saan
pyytää.»
»Hyvä, olkoon kylliksi», päätti prinssi, »jokainen syö nyt päärynän.
Saanko tarjota?» ja itse haukkasi hän rohkeasti kastekosteasta
päärynästä ja huudahti: »Makea, makea, makea kuin serkut. Ja nyt tulee
kuutamokävely.»
Nyt käveli seurue pitkin kuunvalaisemia daalia- ja runkoruusulavoja,
prinssi käveli Eleonoren rinnalla ja tuli tunteelliseksi. »Miten hyvää
tekee», virkkoi hän, »päivä, vaikkapa vain tunti, jolloin saamme
sydämen pohjasta olla tunteellisia. Meidänhän muuten täytyy kätkeä
tunteemme, ja silloin kokoontuu niin paljon sisimpäämme. Eikö täällä
löydy lehtimajaa, jossa tuoksuaa suloiselta? Eikö? No sitte istuutuvat
naiset tälle puutarhapenkille, ja minä lausun jotakin.»
Naisten täytyi istuutua, mutta prinssi jäi seisomaan ja lausui:
»Füllest wieder Busch und Tal
Still mit Nebelglanz,
Lösest endlich auch einmal
Meine Seele ganz.»
Hän puhui hyvin ilmeikkäästi, olipa kuin olisi hän ollut syvästi
liikutettu, sillä hänen äänensä vapisi. Kirkkaasti kuun valaisemana
näytti hänen vartalonsa iltapuvussa pitemmältä ja kapeammalta, hänen
kasvonsa kalpeammilta kuin tavallisesti.
»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Eleonore, »onkohan se todellinen tuska,
joka värisee hänen äänessään? Ja ensi kertaa tunsi hän ikäänkuin hellää
sääliä tuota kalpeata, nuorta ihmistä kohtaan.